Open Voice ja laulamisen sietämätön ihanuus

Tiedätkö sen fiiliksen, kun työhön paluu loman jälkeen ei sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan? Kun tuntuu, että kaikki plektrat ovat kaikukopan sisällä, kaapelit kadoksissa, olet kroonisesti tööt kuin taaternantti (en kyllä tiedä mikä se on, mutta kuulostaa väsyneeltä) ja nuotitkin levällään patterin välissä.

Mikä tuossa olotilassa saisi sisäisen tiikerisi kehräämään, askelen kevenemään, silmät aukeamaan ja suun laulamaan? Oikea vastaus on Open Voice! Ainakin minulle. Sellaista asiaa ei nimittäin löydy, mikä ei tämän porukan kanssa laulamalla parane!

Kuorojen kierros 2015

Open Voice on lauluryhmä, joka koostuu paitsi 20 musiikinopettajasta, myös hulvattomasta huumorista, rytmiguru Merzi Rajalan haastavista sovituksista, soundikokeiluista ja monipuolisesta musiikista. Aina välillä nauretaan melkein pissat housussa, sitten taas lauletaan ja toisinaan vähän itketäänkin yhdessä. Ja kirmataan kulttuuritapahtumissa, koulutuksissa tai kesäyössä...

Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni (Sekaisin äänistä) siitä, miten tässä äänten ympäröimässä työssä usein kaipaa hiljaisuutta ja lepoa korville. Paradoksaalista kyllä, olen kuitenkin oudosti paikallistanut itseni musiikin parista myös vapaa-ajalla eli puhtaasti harrastusmielessä. Enkä todellakaan ole ainoa musiikin parissa työskentelevä, jolle näin on päässyt käymään. Jo yläasteen musiikinopettajani sen aikoinaan tiesi varoittaessaan minua:

"Jos annat musiikille pikkurillin, se vie lopulta koko käden!"

Niinhän siinä sitten kävi. On vaikea pitää työkuvioita irrallaan vapaa-ajasta, kun porukassa kaikki muutkin puhuvat musaopettajaa. Ammatillinen puoli on iso osa tätä harrastusta ja kollegiaalinen tuki korvaamatonta. Ei ole myöskään vaikea saada seuraa konsertteihin, tapahtumiin tai "palaveriin", pistää vain viestin ryhmän sivulle, niin kohta on porukka kasassa.

Ammatillista tyydytystä tuo myös haastava materiaali ja loistavat, yllätykselliset sovitukset. Lisäksi Merzillä on sellainen avoin tyyli, että hän kertoo meille hyvin selkeästi, mitä hän tekee, miksi ja miten. Tietää vissiin, että pedagogit meissä kuuntelevat korvat höröllään. Varmasti jokainen meistä on saanut hyviä vinkkejä kouluun rytmilaulun opettamiseen, laulyhtyeen tai kuoron harjoittamiseen.

Palaan aina treeneistä keskittymisestä väsyneenä, mutta silti onnellisena, henkisesti tankanneena, jopa inspiroituneena. Parasta leipääntymisen estoa on se, että itsellä on joku oma juttu ja väylä oman muusikkouden kehittämiseen. Sellainen hyvä paikka, jossa ei (onneksi) itse tarvitse olla vetovastuussa, mutta kuitenkin aktiivisena osana ryhmää.

Ja se musiikki! Laulaminen tämän porukan kanssa on yksinkertaisesti vaan parasta! Vielä pitäisi malttaa odottaa kaksi viikkoa seuraavaan treeniviikonloppuun - siihen asti sisäinen tiikerini karjahtelee levottomana.

                                   Seuraavat keikat

                                         - Kuoroviisut la 28.11 Karjala- talo

                                         - Open Christmas la 29.11 klo 17.00 Saksalainen kirkko

                                         - Open Christmas la 12.12 klo 18.00 Kannelmäen kirkko

Hyvä, paha musiikinopettaja

Musiikki on yksi eniten tunteita herättävistä asioista ihmisen elämässä. Uskallan väittää näin seurattuani läheltä useiden eri-ikäisten musiikinopiskelua, kuuntelutottumuksia ja niistä käytyä keskustelua. Musiikinopetus ylipäätään jättää usein voimakkaan muistijäljen, joskus positiivisen, toisinaan negatiivisen.

Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka työskentelee musiikin parissa, omaisi pelkkiä positiivisia muistoja ja innostavia kokemuksia harrastuksena alkaneesta alasta. Näin asia ei välttämättä ole.

"Älä turhaan harjoittele, sun prima vista on parempi kuin harjoitellut kappaleet." 

"Laita lappu kaulaan, ei tästä muuten huomaa, että olisit harjoitellut."

"Mitäs, jos et enää ensi syksynä jatkaisi näitä pianotunteja?"

Edellä mainitut kommentit ja useita samankaltaisia kuulin toistuvasti pianonsoitonopettajaltani, jonka oppilaana olin yli 10 vuoden ajan. Pianotunnit pikkupaikkakunnalla kuluivat yleensä niin, että minä kuuntelin, kun opettajani soitti harjoituskappaleita demotakseen, miten niiden tulisi oikeasti mennä.

Mitäköhän vaikkapa pikajuoksua harjoitteleva tuumaisi, jos katselisi oman harjoituksensa ajan valmentajansa treenaavan? Motivoivaa, eikö totta?

Myönnän, olin varmasti laiska oppilas. Minua kiinnosti kevyempi pianonsoitto ja vapaa säestys, mutta noihin aikoihin niissä ei saanut vielä opetusta eli itsekseni soittelin ja lauleskelin. Sen sijaan tuo klassinen pianonsoitto ei useinkaan napannut.

Miksi en sitten lopettanut pianonsoittoa? Ehkäpä koin, että vanhempani olisivat olleet pettyneitä tai ehkä uskoin, että katuisin lopettamista myöhemmin. Tai koin kohtalonuskoisesti, että "tämä nyt vain kuuluu minun elämääni" ja musiikkiin, siis hankala pianonsoitto.

Ja olihan minulla runsaasti positiivisiakin kokemuksia musiikista, tietenkin. Musiikkiluokalla sain toteuttaa itseäni, musiikkia opittiin monipuolisesti ja erilaisten projektien kautta. Luokanvalvojamme, joka oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, oli ihana persoona ja taitavana pedagogina osasi ottaa erilaiset lapset hyvin huomioon.

Musiikkilukio puolestaan oli musiikillisesti elämäni ihaninta aikaa ja sen jälkeen pääsinkin Sibelius-Akatemian MuKa:lle (Musiikkikasvatuksen osasto) opiskelemaan, yllätys yllätys, pääaineena piano. Siis se kamala, klassinen piano. Silloin kaikki muuttui: sain uuden opettajan.

Uusi opettajani, Herra K, oli sympaattinen, temperamenttinen eläkeiän kynnyksellä oleva pianisti-säveltäjä, joka näytti mielestäni Beethovenilta. Hyvin pian kävi selväksi, että näille tunneille ei mennä soittamaan prima vistaa. Oli alettava harjoitella. Eikä harjoittelu tapahtunut edes pakosta.

Mitä tapahtui? Mikä sai laiskan, epämotivoituneen oppilaan motivoitumaan ja harjoittelemaan? Oliko Herra K pelottava?

Ei. Herra K ei ollut pelottava, hän oli erinomainen pedagogi, joka tiesi, miten opettaa ja osasi  konkreettisesti kertoa, miten harjoitellaan. Eikä puhettakaan, että olisin saanut istua kuuntelemassa opettajan pianonsoittoa...

Ennenkaikkea Herra K oli innostunut opettamisesta, ja sai minut tuntemaan, että nimenomaan minun opettamisestani. Ja se oli ratkaiseva tekijä: miten olisin voinut mennä tunnille harjoittelematta, kun hän oli niin innostunut juuri minun opettamisestani?

Ensimmäiseltä opettajaltani opin, että välinpitämättömyys saa aikaan välinpitämättömyyttä. Toiselta opin, miten hyvä opettaja voi muuttaa yhden ihmisen koko ajattelutavan.

Opin senkin tärkeän asian, että opettajana en ikinä saa luovuttaa yhdenkään oppilaan suhteen. Innostuminen voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odotan, mutta jos olen jo luovuttanut, on varmaa, että oppilaan orastava innostus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Voi myös olla, että joku ei koskaan innostu tai motivoidu. Sekin on helpompi hyväksyä, kun on todellakin nähnyt vaivaa ja yrittänyt kaikkensa.

Näiden ajatuksien siivittämänä suunnittelen uutta alkavaa lukuvuotta ja valmistaudun uusien opiskelijoiden kohtaamiseen.

Sitä, miten pystyisin jokaiselle oppilaalle välittämään sen tunteen, että olen innostunut juuri hänestä, kiinnostunut juuri hänen kohtaamisestaan, sitä opiskelen itsekin edelleen. Ehkä eläkeikään saakka, ehkä vielä silloinkin. Kieltämättä haastavaa, kun opiskelijoita on yhden sijaan 35 ryhmässä, opiskeltavaa riittää. Ehkä joskus onnistun.

Iso kiitos, Herra K.

CC by 2.0 Flickr/ Miquel Virkkunen Carvalho

Mustasaaren Pikku Muurahainen

Kesän kauniina lauantaina suuntasimme sekä oman että naapurin perheen kanssa Mustasaareen, Helsingin seurakunnan lämminhenkiseen toimintakeskukseen. Lähdimme sinne interaktiivisen lasten näytelmän "Pikku Muurahainen" houkuttelemana, esityksen toteutti ryhmä nimeltä VaihtoVirtaKollektiivi.

Jos olisin tiennyt, miten mukava ja monipuolinen paikka Mustasaari on, olisin ehdottomasti vieraillut siellä aiemminkin! Saarelle pääsee lautalla, joka lähtee Taivallahden rannasta, matka kestää n. 15min ja lauttoja lähtee päiväsaikaan aina tasatunnein.

Saarella on paljon katseltavaa ja koettavaa: rakennukset, luonto,
uimaranta, puput ja lasten leikkipuisto. 

Walhalla- lautta

Pikku Muurahaisen tarina perustuu Topeliuksen kertomukseen "Muurahainen joka lähti lääkäriin." Tässä vuorovaikutteisessa näytelmäversiossa lapset pääsivät soittamaan heinäsirkan hankaimia, tanssimaan ja laulamaan sekä hieromaan kipeää Pikkua. Lapsiyleisön kanssa keskusteltiin luontevasti ja lapset saivat myös valita 3:sta lopetusvaihtoehdosta tarinalle päätöksen.

Menoa ja meininkiä riitti, myös jännittäviäkin käänteitä, irronneita raajoja, tekosilmiä ja jokseenkin epäilyttävä lääkärihahmo. Samalla esitys oli mukaansatempaava ja opettavainenkin antamalla lasten pohtia itse oikeaa ratkaisua.

Mustasaaressa olisi helposti vierähtänyt kokonainen päivä uiden, syöden ja leikkienkin. Tinttarellan suosikki oli Pupulan Maija- pupu, leikkipuiston juna puolestaan innoitti Kumkvatin (4) omaan räppiin:

             
  "Mä oon täällä,
   mä oon täällä,
   juna lähtee nyt,
   juna lähtee nyt.
   Sä et oo kyydissä,
   sä et oo kyydissä,
   heippa vaan mummit,
   heippa vaan kaikki!"

     - Kumkvatti 4v.

Niille, jotka eivät ehtineet Pikku Muurahaista näkemään, on iloisia uutisia: Mustasaareen on tulossa Lasten elokuvaviikko 28.7-2.8.2015. Suosittelemme saarella vierailevaa nauttimaan hervottoman herkulliset, hehtaarikokoiset korvapuustit. Tipahtaneilla murusilla ruokimme taatusti vähintäänkin yhden yhdyskunnan verran pikku muurahaisia!

Sekaisin äänistä

Ihmiselle, joka työskentelee musiikin, hälyn tai suoranaisen melun parissa, ei mikään ole tärkeämpää kuin korvien lepo, hiljaisuus, mielenrauha tai millä nimellä kukin omaa zen- meininkiään haluaa kutsua. Ja loma on tietenkin yksi parhaimmista keinoista paitsi ladata ne omat akut, antaa korvien elpyä ottamaan vastaan ja kuulemaan.

Parasta rentoutumista korvatyöläiselle onkin ihana kesäaamun rauha, kahvi omalla terassilla auringos... siis pienten vesipisaroiden tippuillessa hiljalleen kukkien terälehdille tuulen kevyesti suhistaessa puiden latvoja. Linnutkin lempeästi livertävät ja herättävät pitkään nukkuneen lomalaisen.

Ja pah! Todellisuus on karkeasti kaikkea muuta ja nytpä hieman avaudun näistä "kesän lempeistä äänistä", jotka minua "hellivät" pitkin päivää.

Seuraavan linkin kautta voit kokea noin minuutin pituisen kakofonian video-leikkeen muodossa:

                SOUNDS THAT MAKE ME GO CRAZY 

Video on tehty MadPad- sovelluksella ja alkuperäisen idean sain Taavi Lehtosen työpajasta "Mitä tehdä musatunnilla"- koulutuksessa kesäkuun alussa (kesäkuisen blogikirjoituksen koulutuksesta voit lukea täältä). Pätkä on tehty perheen kanssa yhteistyönä ja siinä vierailevat lisäksi naapurin koira sekä kattorempparemmi, joka luuli, että äänitän valittaakseni haitasta. No, en ihan suoranaisesti...

Syksyä jo salaa silmällä pitäen ajattelin soveltaa tätä appsia ensimmäisellä musan tunnilla Mu1- kurssilaisten kanssa ryhmäytymistehtävässä. Opiskelijat voisivat siis pienissä ryhmissä pähkäillä pädin kanssa erilaisia äänilähteitä ja koota niistä yhdessä oman "Eka lukiopäivä"- kompin. Tehtävänä on siis äänittää ja kuvata ääniä, joita koulusta ja lähiympäristöstä sovellettuna saa irti ja joita ei ole tuotettu perinteisillä soittimilla, vaan "non-soittimilla" (käsitteen lanseerasi Taavi)  - toisin sanoen millä vain, mistä lähtee omasta mielestä kiinnostava soundi.

Harjoituksen perusteella MadPad on hauska ja helppo, mutta ei liian helppo, sovellus käyttää. Aikaa saa menemään siihen, että koettaa löytää haluamansa äänet, napata ne sopivan pituisina tallenteeksi ja yrittää sitten rytmitettää ne kohdilleen mukavaksi komboksi.

Vaan nyt on vielä loma ja tämä äänimaiseman eri variaatioiden ympäröimänä mennään eli hus pois työajatukset!

Ja onhan se niinkin, että kun koittaa ilta ja kaivattu hiljaisuus, niin kohta on jo lasten ääniä ikävä.

Poreilua Jazzeilla

Täydellisen parisuhdeviikonlopun ainekset osuivat kerrankin kohdilleen: ensin lapset mummolaan syömään mansikoita, siitä nokka kohti Poria, hyvää musiikkia, ruokaa, juomaa ja festarihumua  samoilla jazz- vilteillä ystävien kanssa. Humupäivän jälkeen päästiin vielä ystävien mökille merimaisemiin rentoutumaan! 

Perjantai 17.7

GoGo Penguin Lokkilavalla pe 17.7

Uutena kiinnostavana tuttavuutena kuulimme brittitrio GoGo Penguiniä, jonka kuulas pianosaundi toi jostakin syystä paikoin mieleen joskus muinoin soittamani Prokofjevin pianokappaleet. Tyyli oli mietteliäs ja rytmikäs, olematta lainkaan raskas ja napsahti hyvin perjantai-iltapäivän poreilevaan fiilistelyyn.

Paloma Faith Porissa pe 17.7

Olen ollut Jazzeilla aikaisemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Kirjurinluodon uudistusten jälkeen. Erona "vanhaan" oli mm. Päälavan siirtyminen rinnealueelle ja se, että päälavan lisäksi oli myös 3 muutakin esiintymisareenaa: Teatterilava, Lokkilava ja Tedin teltta (trumpetisti Ted Cursonin muistoksi). 

Useat esiintymislavat tekivät mahdolliseksi sen, että pystyy kuuntelemaan aiempaakin useampia artisteja yhden päivän aikana ja aikataulut toimii myös saumattomasti eli odotteluaikaa on huomattavasti vähemmän. Nämä eri areenat ovat myös profiloituneet hieman eri tavalla, päälavalla esiintyivät suuren yleisön keränneet artistit, eli pe mm. Timo Lassy Band, pop-prinsessa Jessie J., Paloma Faith sekä uskomaton Emeli Sandé, päivän ehdoton kohokohta minulle.

Emeli Sandé pe 17.7

Lokkilavalla esiintyi puolestaan pienempiä kokoonpanoja, kuten mm. Jarod Lawson sekä Ambrose Akinmusire Quartet, joka pyysi yleisöä keskittymään musiikkiin ja kuuntelemaan kuvaamisen ja "someilun" sijaan. Tedin teltassa kuuli myös monipuolista, eri tyylejä rohkeasti yhdistelevää jazzia, esim. Fatima & The Eglo Live Bandia sekä Hiatus Kaiyotea.

Toisaalta jatkuva kiertäminen eri lavojen välillä teki tunnelmasta hieman levottomampaa kuin kultaisissa muistoissani, jolloin Kirjurilla hengailtiin piknik-meiningillä yhden lavan äärellä taianomaisessa tunnelmassa ja kuunneltiin Ornette Colemania, T.O.P:ia, Zap Mamaa, B.B.Kingiä, Jukka Perkoa, James Brownia, Wilson Pickettiä, Don Johnson BB:tä, Jamiroquaita, Stevie Wonderia... 

Puolensa ja puolensa molemmissa. Mahtifestari silti edelleen, haaveilen jopa saapuvani ensi kesänä koko perheen kanssa!

Lauantai 18.7

Lauantaina annoimme säätiedotuksen pelotella meitä, vaikka Kirjurilla olikin kiinnostavia esiintyjiä. Toisaalta meillä oli myös kiinnostava kutsu mökille Satakunnan saaristoon. Niinpä samoilimme osan päivästä etsien jazzfiilistä Jazz-kadulta, ja mitä löysimme? Markkinahumua, hyvää kahvia ja kyllä, jazziakin.

Aleksi Ranta Group Jazz Streetillä la 18.7 Kuva by Riku Pasanen

Aleksi Ranta Group. Kuva by Riku Pasanen

Kuva by Riku Pasanen

Pakkohan sitä kahvia oli saada juuri tästä sympaattisesta vaunusta! Ripaus ranskalaista tunnelmaa keskelle sateista rannikkoa.

Kuva by Riku Pasanen

Tässä vaiheessa festarihumu otti kuvasta päätellen musaopelle jo koville, joten onneksi ystävät suuntasivat kurssin kohti rannikkoa ja saaristoa. 

Matkasimme pienellä paatilla pienelle saarelle, jonka kivikkoinen ranta ja sammaleinen luonto helli sielua ja sydäntä. Kuuntelimme kuikan huutoa, katselimme kaikkea kauneutta näköalapaikalta. Rosoa ja romantiikkaa. 

Kuva by Marko Helenius

          KAUNISTA JA VÄHÄLUMISTA KESÄÄ KAIKILLE!

                                                                  toivoo Musaope

Kesäpäivässä koko piha soi

Jos tänä kesänä meinaa järjestää pihatapahtuman, kannattaa tilata aurinko ajoissa ja olla hyvissä väleissä ilmojen toimittajan kanssa! Tämän huomasimme, kun järjestimme "Kesäpäivää" omalla kotipihalla naapureillemme ja kavereillemme perheineen. Forecan sääkarttaa tuli tutkailtua jopa parin tunnin välein useamman päivän ajan. Ihan kävi työstä moinen vahtaaminen!

Varsinainen jännitysnäytelmä koettiin itse tapahtumapäivänä, kun bändikamat sellovahvistuksella olivat valmiina aloittamaan. 60-70 kesävierasta, oli saapunut pihamaalle ja tunnelma oli odottava, kun uhkaavat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Yllättäen sateelta ja ukkoselta kuitenkin säästyttiin ja ensimmäiseen osioon eli lasten tapahtumaan saapunut väki sai nautiskella jopa auringon säteistä.                              Lastenosiossa kuultiin tuttuja lastenlauluja, mutta raskaammalla otteella. Bändi, The TrueStories, oli sovittanut biisit uudelleen ja yhdistellyt tuttuja rock-riffejä lauluihin. Oli mielenkiintoista koettaa arvata, mikä kappale putkahtaa esiin esimerkiksi Dion Holy Diverin riffistä tai Thrillerin alkusoitosta!                            Lasten suosikkeja olivat bändin opettaman mossauksen lisäksi mm. Saku Sammakko, Peppi Pitkätossu sekä Leipuri Hiiva. Tinttarellan (6) mielestä tosin laulut olivat liian surullisia, ilmeisesti sovitusten synkkä sävy vei voiton jopa laulujen vahvasta duurimelodiastakin!                                                 

Kesäpäivän organisaattorina toimi arjen innovaattori eli rakas mieheni, jonka bloginimi saa kuulemma olla Herr Tirgulsson. Hän toimii siis The TrueStories yhtyeen kitaristina sekä biisintekijänä ja on aina mielellään ideoimassa erilaisia välillä outojakin tempauksia, joihin sitten innostaa lähipiirinkin mukaan.

The TrueStories/ Kuva by Riikka Pasanen

Lapset ja naapurienkin lapset osallistuivat myös tapahtuman suunnitteluun ja järjestelyyn: ehdottivat lauluja, kutsuivat kavereita, puhalsivat ilmapalloja, koristelivat tien ja opastivat pysäköinnissä. Yksi esimerkki siitä, että lapset eivät kaipaa kalliita härveleitä, huvipuistoja tai matkoja lomansa onnistuttajiksi, vaan tekemistä ja jännitystäkin voi löytyä ihan omasta pihasta yhdessä perheen ja kaveripiirin kanssa puuhaillen.

Lastentapahtuman jälkeen meidän lapset lähtivät mummolaan ja muutkin lapselliset poistuivat paikalta. Sen sijaan parikymmentä lapsenmielistä jäi paikalle grillaamaan ja kuulemaan bändin toisen setin. 

Kesäpäivä vaihtui kuin varkain jamimeiningillä kesäyöhön. Kun päästiin Juiceen asti, hyppäsin miksauspöydän äärestä bassoon - aluksi tosin luulin soittimen olevan epävireessä kunnes katsahdin sormiini ja tajusin, että tuokyseinen outo soitin olikin 5- kielinen perinteisen 4- kielisen sijaan! Liieemmiltä valituksilta säästyttiin eikä tullut Itä-Uudenmaan poliisi meitä moikkaamaan, kun kaikki naapurit oli ennaltaehkäisevästi kutsuttu mukaan.

Tämä Kesäpäivä oli kaikkinensa mukava ja rento kokemus omassa pihapiirissä, yhdessäolo lämmitti vielä illan viiletessäkin. Kiitokset vielä kaikille osallistujille!

Ja niille, jotka eivät ole tällaisessa olleet, voin suositella oman tapahtuman järkkäämistä piha- ja kaveripiirin kanssa. Usein ihan lähipiiristä löytyy erilaisia taitajia ja ideanikkareita sekä paikkoja, joissa tällainen on mahdollista toteuttaa. Pieni vaivannäkö kyllä kannattaa.

Saatammepa hyvinkin tehdä tästä vielä perinteen, saadun palautteen perusteella yleisönkin pyynnöstä (huolimatta...)!

Kesäpäivästä kesäyöhön

Boris, tuo linnan kummitus

Entisenä Oopperajuhlakuorolaisena yksi vuoden merkittävimmistä tapahtumista on jokakesäinen vierailu Savonlinnan Oopperajuhlille.

Tämän kesän "oopperaluukusta" paljastui kaksikin teosta: Pikku Taikahuilu (typistetty versio Mozartin Taikahuilusta), jonka kävimme katsomassa kolmen sukupolven naiset yhdessä, ja itselleni ennestään suhteellisen tuntematon Modest Musorgskin Boris Godunov.

Oopperaluukku

Pääsin katsomaan Boriksen viimeistä läpimenoa ennen kenraaliharjoitusta. Perehdyin tarinaan pääpiirteittäin edellisenä iltana. Ennakoin, että luvassa on raskas 3-tuntinen, mutta odotin mielenkiinnolla ohjaajan näkemystä tästä dramaattisesta tarinasta, referenssinä mm. Ralf Långbackan nerokas Macbeth (esitetty Savonlinnassa viimeksi 2013).

Poistuin harjoituksen jälkeen Olavinlinnasta ajatuksissani. Olen kaiketikin tottunut siihen, että nykyaikainen ooppera sisältää melko lailla "äksöniä" ja Boriksessa näin ei ole. Tila, valaistus, kuoro ja solistitkin ovat kovin pysähtyneitä. Miksi?

Satapäinen oopperajuhlakuorokin (kansa) lähinnä huojuu paikoillaan. Mitä se tarkoittaa - että kansa on passiivista, ohjailtavissa?

Kultainen häkki

Koska toiminta on minimaalista, keskittyy huomio väistämättä tärkeimpään eli musiikkiin. Musiikki hallitsee tilaa ja pääsee näin keskipisteeseen. Ehkäpä se on ohjauksen tarkoituskin? Ei "leipää ja sirkushuveja" vaan sukellus musiikkiin ja suuntaus syvälle sisimpään?

Musiikki soi valtoimenaan, matalat taajuudet tuntuvat istuinluissa asti, venäläiset kansanmelodiat kuljettavat mukanaan ja juhlakuoro on todellisessa terässä, olkoonkin aamuharjoitus.

Kruunajaiskohtauksen kuoron hittibiisi "Slava" soi kirkkaasti. Sitä olen joskus ollut konserttiesityksessä laulamassa ja muistan, että esimerkiksi jotkut sopraanojen korkeat lähdöt ovat todella vaikeita ajoituksellisesti - kapellimestari Leif Segerstamin tämänkertaiset hitaat tempot haastoivat erityisesti kuoroa tässä rytmistä tarkkuutta vaativassa teoksessa.

Nimiroolin Matti Salmisen on vaikea uskoa ylittäneen 70- ikävuoden rajapyykin, niin muhevana ja kiinteänä basso soi edelleen. Suuren hahmon olemus on edelleen ryhdikäs ja eläytyminen täyttä, vaikka kyseessä onkin "vain" harjoitus. Lopun kalpeassa valaistuksessa on helppo uskoa Boriksen, itsekin kummitusmaisen kelmeänä, näkevän murhaamansa lapsen haamun kulkevan linnan muureilla.

Yksi erityisen kiinnostava ulottuvuus ohjauksessa on: 8 mustiin kiedottua mystistä hahmoa, jotka pysyvät kaikkea muutakin pysähtyneimpinä paikoillaan loppuun saakka. 

Mielikuvitukseni askartelee näiden mustien hahmojen ympärillä: ovatko hahmot kaiken näkeviä todistajia? Tuomareita? Vai ovatko ne piilotettuja valheita, jotka "jumalan hullu" lopussa paljastaa? Ehkä kyse on sensuurista, ja viittaako se jotenkin venäjän nykypolitiikkaan? Tätä rinnastustahan ei voi olla etsimättä ja se jaksoi herättää keskustelua myös illansuussa Sillansuussa...

Linna kesäyössä