Poreilua Jazzeilla

Täydellisen parisuhdeviikonlopun ainekset osuivat kerrankin kohdilleen: ensin lapset mummolaan syömään mansikoita, siitä nokka kohti Poria, hyvää musiikkia, ruokaa, juomaa ja festarihumua  samoilla jazz- vilteillä ystävien kanssa. Humupäivän jälkeen päästiin vielä ystävien mökille merimaisemiin rentoutumaan! 

Perjantai 17.7

GoGo Penguin Lokkilavalla pe 17.7

Uutena kiinnostavana tuttavuutena kuulimme brittitrio GoGo Penguiniä, jonka kuulas pianosaundi toi jostakin syystä paikoin mieleen joskus muinoin soittamani Prokofjevin pianokappaleet. Tyyli oli mietteliäs ja rytmikäs, olematta lainkaan raskas ja napsahti hyvin perjantai-iltapäivän poreilevaan fiilistelyyn.

Paloma Faith Porissa pe 17.7

Olen ollut Jazzeilla aikaisemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Kirjurinluodon uudistusten jälkeen. Erona "vanhaan" oli mm. Päälavan siirtyminen rinnealueelle ja se, että päälavan lisäksi oli myös 3 muutakin esiintymisareenaa: Teatterilava, Lokkilava ja Tedin teltta (trumpetisti Ted Cursonin muistoksi). 

Useat esiintymislavat tekivät mahdolliseksi sen, että pystyy kuuntelemaan aiempaakin useampia artisteja yhden päivän aikana ja aikataulut toimii myös saumattomasti eli odotteluaikaa on huomattavasti vähemmän. Nämä eri areenat ovat myös profiloituneet hieman eri tavalla, päälavalla esiintyivät suuren yleisön keränneet artistit, eli pe mm. Timo Lassy Band, pop-prinsessa Jessie J., Paloma Faith sekä uskomaton Emeli Sandé, päivän ehdoton kohokohta minulle.

Emeli Sandé pe 17.7

Lokkilavalla esiintyi puolestaan pienempiä kokoonpanoja, kuten mm. Jarod Lawson sekä Ambrose Akinmusire Quartet, joka pyysi yleisöä keskittymään musiikkiin ja kuuntelemaan kuvaamisen ja "someilun" sijaan. Tedin teltassa kuuli myös monipuolista, eri tyylejä rohkeasti yhdistelevää jazzia, esim. Fatima & The Eglo Live Bandia sekä Hiatus Kaiyotea.

Toisaalta jatkuva kiertäminen eri lavojen välillä teki tunnelmasta hieman levottomampaa kuin kultaisissa muistoissani, jolloin Kirjurilla hengailtiin piknik-meiningillä yhden lavan äärellä taianomaisessa tunnelmassa ja kuunneltiin Ornette Colemania, T.O.P:ia, Zap Mamaa, B.B.Kingiä, Jukka Perkoa, James Brownia, Wilson Pickettiä, Don Johnson BB:tä, Jamiroquaita, Stevie Wonderia... 

Puolensa ja puolensa molemmissa. Mahtifestari silti edelleen, haaveilen jopa saapuvani ensi kesänä koko perheen kanssa!

Lauantai 18.7

Lauantaina annoimme säätiedotuksen pelotella meitä, vaikka Kirjurilla olikin kiinnostavia esiintyjiä. Toisaalta meillä oli myös kiinnostava kutsu mökille Satakunnan saaristoon. Niinpä samoilimme osan päivästä etsien jazzfiilistä Jazz-kadulta, ja mitä löysimme? Markkinahumua, hyvää kahvia ja kyllä, jazziakin.

Aleksi Ranta Group Jazz Streetillä la 18.7 Kuva by Riku Pasanen

Aleksi Ranta Group. Kuva by Riku Pasanen

Kuva by Riku Pasanen

Pakkohan sitä kahvia oli saada juuri tästä sympaattisesta vaunusta! Ripaus ranskalaista tunnelmaa keskelle sateista rannikkoa.

Kuva by Riku Pasanen

Tässä vaiheessa festarihumu otti kuvasta päätellen musaopelle jo koville, joten onneksi ystävät suuntasivat kurssin kohti rannikkoa ja saaristoa. 

Matkasimme pienellä paatilla pienelle saarelle, jonka kivikkoinen ranta ja sammaleinen luonto helli sielua ja sydäntä. Kuuntelimme kuikan huutoa, katselimme kaikkea kauneutta näköalapaikalta. Rosoa ja romantiikkaa. 

Kuva by Marko Helenius

          KAUNISTA JA VÄHÄLUMISTA KESÄÄ KAIKILLE!

                                                                  toivoo Musaope

Kesäpäivässä koko piha soi

Jos tänä kesänä meinaa järjestää pihatapahtuman, kannattaa tilata aurinko ajoissa ja olla hyvissä väleissä ilmojen toimittajan kanssa! Tämän huomasimme, kun järjestimme "Kesäpäivää" omalla kotipihalla naapureillemme ja kavereillemme perheineen. Forecan sääkarttaa tuli tutkailtua jopa parin tunnin välein useamman päivän ajan. Ihan kävi työstä moinen vahtaaminen!

Varsinainen jännitysnäytelmä koettiin itse tapahtumapäivänä, kun bändikamat sellovahvistuksella olivat valmiina aloittamaan. 60-70 kesävierasta, oli saapunut pihamaalle ja tunnelma oli odottava, kun uhkaavat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Yllättäen sateelta ja ukkoselta kuitenkin säästyttiin ja ensimmäiseen osioon eli lasten tapahtumaan saapunut väki sai nautiskella jopa auringon säteistä.                              Lastenosiossa kuultiin tuttuja lastenlauluja, mutta raskaammalla otteella. Bändi, The TrueStories, oli sovittanut biisit uudelleen ja yhdistellyt tuttuja rock-riffejä lauluihin. Oli mielenkiintoista koettaa arvata, mikä kappale putkahtaa esiin esimerkiksi Dion Holy Diverin riffistä tai Thrillerin alkusoitosta!                            Lasten suosikkeja olivat bändin opettaman mossauksen lisäksi mm. Saku Sammakko, Peppi Pitkätossu sekä Leipuri Hiiva. Tinttarellan (6) mielestä tosin laulut olivat liian surullisia, ilmeisesti sovitusten synkkä sävy vei voiton jopa laulujen vahvasta duurimelodiastakin!                                                 

Kesäpäivän organisaattorina toimi arjen innovaattori eli rakas mieheni, jonka bloginimi saa kuulemma olla Herr Tirgulsson. Hän toimii siis The TrueStories yhtyeen kitaristina sekä biisintekijänä ja on aina mielellään ideoimassa erilaisia välillä outojakin tempauksia, joihin sitten innostaa lähipiirinkin mukaan.

The TrueStories/ Kuva by Riikka Pasanen

Lapset ja naapurienkin lapset osallistuivat myös tapahtuman suunnitteluun ja järjestelyyn: ehdottivat lauluja, kutsuivat kavereita, puhalsivat ilmapalloja, koristelivat tien ja opastivat pysäköinnissä. Yksi esimerkki siitä, että lapset eivät kaipaa kalliita härveleitä, huvipuistoja tai matkoja lomansa onnistuttajiksi, vaan tekemistä ja jännitystäkin voi löytyä ihan omasta pihasta yhdessä perheen ja kaveripiirin kanssa puuhaillen.

Lastentapahtuman jälkeen meidän lapset lähtivät mummolaan ja muutkin lapselliset poistuivat paikalta. Sen sijaan parikymmentä lapsenmielistä jäi paikalle grillaamaan ja kuulemaan bändin toisen setin. 

Kesäpäivä vaihtui kuin varkain jamimeiningillä kesäyöhön. Kun päästiin Juiceen asti, hyppäsin miksauspöydän äärestä bassoon - aluksi tosin luulin soittimen olevan epävireessä kunnes katsahdin sormiini ja tajusin, että tuokyseinen outo soitin olikin 5- kielinen perinteisen 4- kielisen sijaan! Liieemmiltä valituksilta säästyttiin eikä tullut Itä-Uudenmaan poliisi meitä moikkaamaan, kun kaikki naapurit oli ennaltaehkäisevästi kutsuttu mukaan.

Tämä Kesäpäivä oli kaikkinensa mukava ja rento kokemus omassa pihapiirissä, yhdessäolo lämmitti vielä illan viiletessäkin. Kiitokset vielä kaikille osallistujille!

Ja niille, jotka eivät ole tällaisessa olleet, voin suositella oman tapahtuman järkkäämistä piha- ja kaveripiirin kanssa. Usein ihan lähipiiristä löytyy erilaisia taitajia ja ideanikkareita sekä paikkoja, joissa tällainen on mahdollista toteuttaa. Pieni vaivannäkö kyllä kannattaa.

Saatammepa hyvinkin tehdä tästä vielä perinteen, saadun palautteen perusteella yleisönkin pyynnöstä (huolimatta...)!

Kesäpäivästä kesäyöhön

Boris, tuo linnan kummitus

Entisenä Oopperajuhlakuorolaisena yksi vuoden merkittävimmistä tapahtumista on jokakesäinen vierailu Savonlinnan Oopperajuhlille.

Tämän kesän "oopperaluukusta" paljastui kaksikin teosta: Pikku Taikahuilu (typistetty versio Mozartin Taikahuilusta), jonka kävimme katsomassa kolmen sukupolven naiset yhdessä, ja itselleni ennestään suhteellisen tuntematon Modest Musorgskin Boris Godunov.

Oopperaluukku

Pääsin katsomaan Boriksen viimeistä läpimenoa ennen kenraaliharjoitusta. Perehdyin tarinaan pääpiirteittäin edellisenä iltana. Ennakoin, että luvassa on raskas 3-tuntinen, mutta odotin mielenkiinnolla ohjaajan näkemystä tästä dramaattisesta tarinasta, referenssinä mm. Ralf Långbackan nerokas Macbeth (esitetty Savonlinnassa viimeksi 2013).

Poistuin harjoituksen jälkeen Olavinlinnasta ajatuksissani. Olen kaiketikin tottunut siihen, että nykyaikainen ooppera sisältää melko lailla "äksöniä" ja Boriksessa näin ei ole. Tila, valaistus, kuoro ja solistitkin ovat kovin pysähtyneitä. Miksi?

Satapäinen oopperajuhlakuorokin (kansa) lähinnä huojuu paikoillaan. Mitä se tarkoittaa - että kansa on passiivista, ohjailtavissa?

Kultainen häkki

Koska toiminta on minimaalista, keskittyy huomio väistämättä tärkeimpään eli musiikkiin. Musiikki hallitsee tilaa ja pääsee näin keskipisteeseen. Ehkäpä se on ohjauksen tarkoituskin? Ei "leipää ja sirkushuveja" vaan sukellus musiikkiin ja suuntaus syvälle sisimpään?

Musiikki soi valtoimenaan, matalat taajuudet tuntuvat istuinluissa asti, venäläiset kansanmelodiat kuljettavat mukanaan ja juhlakuoro on todellisessa terässä, olkoonkin aamuharjoitus.

Kruunajaiskohtauksen kuoron hittibiisi "Slava" soi kirkkaasti. Sitä olen joskus ollut konserttiesityksessä laulamassa ja muistan, että esimerkiksi jotkut sopraanojen korkeat lähdöt ovat todella vaikeita ajoituksellisesti - kapellimestari Leif Segerstamin tämänkertaiset hitaat tempot haastoivat erityisesti kuoroa tässä rytmistä tarkkuutta vaativassa teoksessa.

Nimiroolin Matti Salmisen on vaikea uskoa ylittäneen 70- ikävuoden rajapyykin, niin muhevana ja kiinteänä basso soi edelleen. Suuren hahmon olemus on edelleen ryhdikäs ja eläytyminen täyttä, vaikka kyseessä onkin "vain" harjoitus. Lopun kalpeassa valaistuksessa on helppo uskoa Boriksen, itsekin kummitusmaisen kelmeänä, näkevän murhaamansa lapsen haamun kulkevan linnan muureilla.

Yksi erityisen kiinnostava ulottuvuus ohjauksessa on: 8 mustiin kiedottua mystistä hahmoa, jotka pysyvät kaikkea muutakin pysähtyneimpinä paikoillaan loppuun saakka. 

Mielikuvitukseni askartelee näiden mustien hahmojen ympärillä: ovatko hahmot kaiken näkeviä todistajia? Tuomareita? Vai ovatko ne piilotettuja valheita, jotka "jumalan hullu" lopussa paljastaa? Ehkä kyse on sensuurista, ja viittaako se jotenkin venäjän nykypolitiikkaan? Tätä rinnastustahan ei voi olla etsimättä ja se jaksoi herättää keskustelua myös illansuussa Sillansuussa...

Linna kesäyössä

Kantrista keski-ikään ja takaisin

Kesällä sitä hetkeksi herää ajan kulumiseen, havahtuu ympäristössä tapahtuneeseen kasvuun tai rypistymiseen. Luumupuu on vaaksan korkeampi kuin viime suvena, samoin lapset. Taas pyörät ja kesäkengät vaihtoon.

Joitakin vuosia sitten hurahdin totaalisesti kantriin ja sen eri muotoihin. Kaikki, missä soi banjo, mandoliini, banjomandoliini ja/tai viulu edellä mainittuihin yhdistettynä kolahti ja kolahti lujaa.

Bluegrass, folk ja pohjoismaiset kansanmusayhtyeet suorastaan etsivät minut käsiinsä Spotify:ssä. Aivan huikeita löytöjä ovat olleet mm. norjalainen Sigrid Moldestad tai Hekla Stålstrenga, ruotsalainen Kalabra, amerikkalaiset Larkin Poe, Amos Lee tai Della Mae. Suomalaisia suosikkejani ovat puolestaan Hoedown, Pekko Käppi, Freija, Juurakko, Frigg, Suo, Matti-Johannes Koivu... ja-ja-ja niin edelleen.

Kun tämä roots- heräämiseni paljastui jossakin sivulausessa opiskelijoilleni, siellä yksi kaveri nyökytteli tietävännäköisenä ja totesi sitten:"Se on se keski-ikä!" 

Lukiolaiset kommentoivat mahdollisia ikäasioita usein juuri musiikkimaun yhteydessä ja etenkin konserttiraporteissaan. Jos siis olemme ryhmän kanssa käyneet niin sanotun klassisen musiikin tai nykymusiikin konsertissa tai oopperassa, löytyy aika monesta konserttiraportista seuraavan suuntaisia johtopäätöksiä:

"Konsertti oli mielestäni yllättävän mukava ja sivistävä kokemus, mutta muuten se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelen, koska olen nuori. Vanhempana varmaankin alan kuunnella tällaista musiikkia."

Olen tuota kommenttia usein miettinyt. Että miten se ikä vaikuttaa musiikkimakuun vai vaikuttaako mitenkään?

Omalla kohdallani kävi nimittäin aivan päin vastoin kuin opiskelijoiden ilmaisemassa olettamuksessa - suunta on pikemminkin ollut "vakavammasta kevyempään":

Olin ehkä 5 vuotias, kun mustavalkotelkkaristamme (no joo, muistan 70-luvun) tuli Joonas Kokkosen oopera Viimeiset kiusaukset. Se oli ensimmäinen oopperaelämykseni. Muistan vieläkin siitä kohtauksen, jossa Riitta etsii miestään ja laulaa "Paavo, missä olet?" Ja Paavo vastaa matalalla äänellä :"Helvetissä." 

Kohtaus on syöpynyt mieleeni, koska kertasimme sitä Paavo- nimisen veljeni kanssa iloisesti hoilottaen vähintäänkin seuraavat 2 viikkoa. Anteeksi isä, anteeksi äiti, anteeksi säveltäjä....

Toinen oopperakokemus tapahtui Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ollessani 8-vuotias. Kyseessä oli Mozartin Taikahuilu. Sen jälkeen kävin katsomassa kaikki mahdolliset oopperat, mitä paikkakunnalla kulloinkin oli tarjolla. Olin koukussa.

Levyraatiin ala-asteen 3:lla luokalla taisin viedä kuultavaksi Mozartia tai Quy Moranconia (ranskalainen urkutaiteilija), jota kuunneltiin meillä kotona mm. unimusiikkina.

Eli ei niinkään se ikä vaan ne kotoa saadut musiikilliset vaikutteet. Tässä on tietysti jälleen huomattava ajan muuttuminen. Eihän silloin minun lapsuudessani kuljettu kännykän kanssa luurit korvilla musiikkia kuunnellen. Musiikin saatavuus ja altistus eri genreille oli rajallista.

Tällä hetkellä kuvittelen, että keski-ikäistymiseni on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Ensin matkustelu ja city-elämä kanta-Helsingissä vaihtui perhe-elämään maalaismaisemissa ja nyt (satunnaisia nostalgiakohtauksia lukuunottamatta) juurtumiseni on jo siinä vaiheessa, että minulla on takapihalla pieni multapläntti, jolla kasvatan ruohosipulia, kirveliä, lehtisalaattia, mangoldia ja paria mansikantainta. Ruukussa kasvaa pinaattia, on musta- ja punaviiniherukkapensaat ja raparperipuskat sekä luumupuu.

Mutta mitä nyt tästä saavutetusta lakipisteestä eteenpäin? Alkaako paluu vaiheittain taaksepäin, taantuminen takaisin lapsuuteen?

Peruutusperspektiivistä tarkasteltuna ainakin musiikillisten tyylien kavalkadi kohdaltani näyttäytyisi jotakuinkin tällaisena: kantri, iskelmä, rock, kansanmusiikki, jazz, heavy, klassinen - ja sitten ollaankin takaisin alkupisteessä. Viimeisten kiusausten helvetissä.

Konsertissa - beatkompin ulottumattomissa

Kävimme lukiolaisten kanssa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa torstaina 23.4. Musiikkitalolla. Ohjelmassa oli Jörg Widmannia, Mozartin Klarinettikonsertto A-duuri sekä Rahmaninovin Sinfonia nro. 2 e-molli. Valitsin konsertin tämän monipuolisen kattauksen takia.

Mukana oli yhteensä 37 opiskelijaa kahdesta eri Mu1- ryhmästä. Suurimmalle osalle mukana olleista tämä oli ensimmäinen kerta Musiikkitalossa ja ensimmäinen kerta ylipäätään sinfoniaorkesterin konsertissa. Kaikki eivät välttämättä ole juuri kuulleet miksaamatonta ääntä tai edes live-musiikkia.

Konserttia edeltävän musiikin tunnin aihepiirinä oli sointiväri, jota tutkimme mm. iPadin MSO Learn- sovellusta käyttäen.  Konsertin ohjelmassa olevat teokset esiteltiin myös etukäteen lyhyesti. Lisäksi teimme itse luokassa olevilla akustisilla instrumenteilla leikkimielisen "orkesterikokeilun"eli hyvin modernin teoksen, jossa oli suunnitellumpi toinen osa.

Keskustelimme myös konserttikäytännöistä, esimerkiksi kuka on konserttimestari, mikä on kapellimestarin rooli, soitinryhmien erityispiirteitä ja missä kohtaa taputetaan. Kapellimestarien tähtiasema varsinkin ihmetytti opiskelijoita, kun "eiväthän ne (orkesterimuusikot) edes kato sitä!" No asia selveni vähän tuon oman "orkesterikokeilun" ja parin äkkipysäytyksen jälkeen.

Myös konserttikäyttäytymisestä on nykypäivänä keskusteltava ja tilanne on pohjustettava perusteellisesti. Kaikille ei todellakaan ole selvää, että nyt ei mennä leffateatteriin, jonne voi ottaa mukaan omia eväitä ja että takit ja laukut on oikeasti jätettävä narikkaan, muuten ei pääse sisään. Konsertissa ei voi myöskään keskustella, koska sen lisäksi, että se häiritsee musiikista nauttimaan tulleita kanssakuulijoita, salin akustiikka on todellakin sellainen, että sipattamiset kuuluvat ja häiritsevät. Itsestäänselvää? Pitäisi olla.

Olen vuosien mittaan ollut sellaisessakin konserttitilanteessa, että opiskelijaryhmässä joku ei ole osannut käyttäytyä ja minulle opettajana on väliajalla tultu sanomaan, että miksi tuon näitä nuoria konserttiin muita häiritsemään. Olen tätä miettinyt. Pitäisikö siis jättää menemättä siksi, että joku mahdollisesti ei ymmärrä tilannetta? Pidän konserttikäyntiä kuitenkin niin ainutlaatuisena oppimistilanteena ja elämyksenä, että olemme menneet. Useimmiten hyvällä menestyksellä.

Eikähän se konserttitilanteessa huonosti käyttäytyvä suinkaan aina ole opiskelija (nimim. Edelleen katkera parille mummolle Stravinskyn Kevätuhrin alun pilaamisesta silloin vuonna 1 ja 2...).

Itse menen konsertteihin aina innoissani. Sanoin myös opiskelijoille etukäteen, että tulen sinne nimenomaan nauttimaan musiikista, enkä (toivon mukaan) vahtimaan ketään - ollaanhan sentään jo lukiossa.

Etukäteen opiskelijat saattavat kysyä: "Käykö näissä konserteissa paljonkin ihmisiä?" Kun sitten jo Musiikkitalon aulassa voi huomata, että todellakin, konserttiin on tulossa paljon väkeä, sekin saattaa ihmetyttää. Tälläkin kertaa sali tulee aivan täyteen.

Kiinnostusta opiskelijoiden parissa herätti erityisesti se, että konsertti taltioidaan ja on kuultavissa netissä, osoitteessa www.helsinkikanava.fi .

Meidän paikkamme sijaitsevat opiskelijaystävällisellä hintavyöhykkeellä eli aivan katon rajassa. Kuuluvuus salissa on silti loistava! Yllätyn orkesterin rikkaasta soinnista: hiljaista hiljaisimmatkin äänet tulevat aivan iholle ylös saakka ja jokainen soitin erottuu. Fortet tuntuvat - olematta kuitenkaan väkivaltaisia.

Ensimmäinen teos oli Jörg Widmannin orkesteriteos Con Brio (2008), joka edusti modernimpia sävyjä, kokeilevampaa otetta sointiin: orkesterin yhteinen "hengitys" välillä ja jousien raapivat ripinät. Illan solistina Jörg Widmann oli loistava! Klarinettikonsertto oli lähes liian täydellinen sekä soinnillisesti että teknisesti. Hieman hymyilytti huomata, kuinka klarinetisti todellakin hypähtelee ilmaan konserton riemullisen Rondon aikana! Tosin itsellänikin oli sellaista sisäistä hypähtelyä - sainhan kuulla hienoa musiikkia. Rahmaninovin Sinfonian aikana eräs viereisessä katsomon osassa istuva rouvashenkilö puolestaan pompahtelee penkillään. Koko esitys oli yhtä soinnin ja tunteen ilotulitusta.

Jään odottamaan jälkipuintia konsertista seuraavalla tunnilla ja opiskelijoiden omaa konserttiraporttia illasta. Hesarissa oli heti 24.4 Veijo Murtomäen arvio konsertista, jonka laitoin opiskelijoille myös linkkinä. Aina ei päältäpäin voi tietää, mikä on ollut kunkin oma henkilökohtainen kokemus. Varmasti jollekulle ilta oli pitkä, toiselle paikallaan pysyminen oli vaikeaa ja käytännöt outoja: eräs opiskelija kysyi minulta konsertin jälkeen aplodien aikana :"Miksi nuo orkesterilaiset vielä istuvat paikoillaan?". 

Silti olisi väärä oletus, että tämän ikäisistä "ei kukaan" kuuntele tällaista musiikkia. Tämä käsitys on  usein juuri opiskelijoilla itsellään. Sen sijaan vuosien kokemuksella voin todeta, että se on ennakkoluulo, ja todellisuus voi olla hyvinkin toisenlainen, mutta vieraampi maailma se monelle on.

Se on yksi syy, miksi pidän tätä elävää konserttikokemusta tärkeänä: jos kourallinenkin mukana olleista saa oivalluksen siitä, että on olemassa musiikkia beatkompin ulkopuolella, tai että on olemassa musiikkia, jota täytyy kuunnella kauemmin kuin 4 minuuttia kokonaisuuden hahmottamiseksi, tai mitä elävä ääni on verrattuna kompressoituun soundiin, tehtävä on onnistunut. Mission completed.

Kuva Musiikkitalon aulasta: Suomalaisten kapellimestareiden tahtipuikkoja

Vuoden 2013 parhaat

Näin vanhan vuoden päättyessä sitä aina summaa kuluneen vuoden parhaat ja pahimmat hetket. Tässä minun musiikillisen ynnäilyni tulos eli musiikilliset kohokohdat menneeltä vuodelta.

Helmikuu -  Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas Kuopiossa

Kahdenkeskinen aika siipan kanssa on viimeisten vuosien aikana ollut todella harvassa (lapset 2 ja 5), mutta sattuipa hiihtolomalla niin, että mummopalvelut olivat käytössä viikonlopun ajan! Niinpä lähdimme kahdestaan Kuopijjoon. Kahden vuorokauden luksusviikonloppu hotellissa, keskustelua niin, että sai sanoa lauseensa rauhassa loppuun, laskettelua Tahkolla, hyvää ruokaa, romantiikkaa ja musiikkia - kelpaisi varmaan teillekin!

Etukäteen olin seikkaillut Kuopion seudun tapahtumissa ja bongannut sieltä minua kiinnostavan keikan: Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas! Tiesin, että  miehelläni ei ole aavistustakaan keitä nämä heebot ovat ja mainintani "rajusta kansanmusamenosta" hieman herätti kummastusta. Sain kuitenkin houkuteltua miehen kuuntelemaan. Ja ilta oli yksi parhaista ikinä! Maagista tykitystä jouhikolla, hardrockmaista kitarointia itsetehdyllä instrumentilla, Käpin ääni ja hypnoottinen esitystapa - kuin mannaa sataisi taivaasta!

Toukokuu - Robin Hood- musikaali

Ammatilliselta puolelta yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista oli täysin omin voimin toteutettu Robin Hood- musikaaliprojekti. Käsikirjoitus tehtiin opiskelijoiden improvisointien pohjalta itse, ohjaus työparini ilmaisutaidon opettajan kanssa. Työmäärän puolestahan se oli täysin hullun hommaa, mutta lopulta lavalla oli lähes 50 opiskelijaa 4:stä eri ryhmästä. Upeita nuoria lahjakkaita ihmisiä!

Kesäkuu - Järvenpään puistoblues

Järvenpään Puistoblues Kesäkuu 2013 Lavalla Q. Stone

Puistobluesissa kohokohdat (meille) olivat Q. Stone ja Curtis Salgado. Kuuntelin lukioikäisenä Q. Stonea hyvinkin aktiivisesti ja siksi "päiväanavaus" osui makeasti nostalgiahermoon. Ja Salgado, no blues-soulmestari groovasi täydellisesti!

Heinäkuu - Norppaooppera ja Macbeth

Timo-Juhani Kyllönen: Norppaooppera

Lähdin Norppaoopperaan mukamas lapsen takia - tosiassa halusin itse nähdä sen. Olin itse 5v, kun hurahdin oopperaan nähdessäni Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset mustavalkotelkkarista - ei ihan helpoimmasta päästä ensimmäiseksi oopperakokemukseksi.

Eli siis, Tinttarellan kanssa Norppaoopperaan. Ajoitus taisi mennä autossa istumisen takia pieleen, sillä tyttö pyöri kuin väkkyrä ja vaikka katsomista ja kuulemista olisi ollut monenlaista, aika paljon meni ohi, kun tekstistä ei saanut selvää.

No mikä siinä sitten nostaa kokemuksen kärkikaartiin? Norppaäidin (Melis Jaatinen) aaria! Yksistään se oli minulle hieno kokemus. Upea, tuore ääni ja kaunista laulamista.

Giuseppe Verdi: Macbeth

Viime kesänä tämä ihana produktio oli jälleen Savonlinnan ohjelmisossa ja täytyihän se kokea, ensimmäistä kertaa katsomon puolella.

Noitarooli Macbethissa Olavinlinnassa kesällä 2001, oma kuva

Lauloin kesällä 2001 Savonlinnan    Oopperajuhlakuorossa ja yksi parhaista produktioista oli Verdin Macbeth, jossa olin "noitaporukassa". Luonnerooli?

Vaikka tunsinkin musiikin ja tarinan todella hyvin, oli mielenkiintoista nähdä nyt kokonaisuus. Aiemmin olin lymyillyt jossakin linnan onkaloissa ja odottanut omaa vuoroani, mutta nyt näin koko teoksen ja ymmärsin paremmin ohjaajan vision.

Pidin todella paljon Lady Macbethin roolin laulaneesta Csilla Borossista, sen sijaan kaipasin Macbethiksi Jorma Hynnisen värikylläistä baritonia.



Heinä-elokuu - Laulukurssi

Heinäkuun lopulla menin laulukurssille "Löydä äänesi mahdollisuudet", opettajina mm. Aija Puurtinen ja Ritva Eerola.

Kurssi oli todella antoisa: kokonainen viikko omaa musisointia, ei työasioihin liittyvää, vaan pelkästään minulle! Luokkatila, jossa voin vain laulaa ja soittaa, ilman että joku tärppinen nykii hihasta ja huutaa: "Äiti ei saa laulaa!" tai "Äiti, miksi sinä laulat noin kovaa?"

Ah, sielun ja ruumiin ravintoa. Vaikka samalla tietenkin myös ammattitaidon ylläpitoa eli äänenhuoltoa.

Elokuu - Flow Ravi Coltrane ja Ricky Tick Big Band

Flow-festivaali 2013, taustalla Ricky Tick Big Band

Sydämessäni on iso paikka bebop/hardbop- pohjaiselle modernille jazzille. Vaikka en siitä teknisesti ottaen paljoakaan ymmärrä, kuuntelen ja fiilistelen sujuvasti.

Ravi Coltrane Quintet oli siinä mielessä upottava kokemus - oli ihana katsella ja kuunnella vähäeleistä, mutta tapahtumarikasta soitoa. Tunnistin teeman sieltä, toisen täältä ja seurasin soittajien sanatonta viestintää. Tämä toimii minulle parhaiten livenä. Mahtava kokemus!


Ricky Tick Big Bandin ja Julkisen sanan swing-rap-yhdistelmä liikutti toisella tavalla, pisti minut ihan konkreettisesti hytkymään. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten hehkuttanut tällaista fuusiota, olisin hieman ihmetellyt, mutta näin tyylikkäästi toteutettuna big band sovitukset ja napakat rap-tekstit kärkitason räppääjilta osuvat kultasuoneen

Loka-marraskuu - Mozart: Requiem

Teimme talkoomeiningillä paikalliseen kirkkoon muistokonsertin ja pyhäinpäiväkonsertin. Ison kuoron ja orkesterin kanssa oli hieno kokemus päästä laulamaan tätä ihanaa teosta, syksyn kohokohta!

Lasten  musahetket

Sellainen iltamenoja rajoittava periaate meillä on, että arkiviikkojen illat rauhoitetaan perheelle ja viikonloppumenoissakin pidetään linjaa "yksi-mummolan-yö-kuukaudessa" lapsille. Eli moni todella kiinnostava konsertti tai keikka jää välistä, mutta onneksi vuoteen mahtuu lisääntyvässä määrin myös ilahduttavaa kotimusisointia. (Välillä tosin toteutuu sanonta suutarin lapsen kengistä eli äiti ei aina jaksa laulaa, mutta onneksi lasten iskä rentoutuu kitaroimalla, ja Kumkvatti (2,5) lähtee jo mielellään soittokaveriksi).

Parhaita musahetkiä lasten kanssa ovat: Kumkvatin oma biisi "Betoniauto" - ennenäkemätön mossaus-crowlaus-esitys täydellisellä rockrock-asenteella, musiikkisatu-improvisaatiot pimeässä huoneessa molempien lasten kanssa instrumentteina mm. ukulele, melodica, tinapilli, kantele, triangeli, clavesit, lasten kanssa yhdessä lauletut joululaulut, Tinttarellan muskarin joulujuhla, Kumkvatin rumpusoolot, Mimmien talvi- konsertti, autolaulut matkoilla... ja paljon paljon muuta!

Näiden muisteloiden myötä toivotan sinulle

Kaikkea hyvää ja kaunista vuoteen 2014!

Kellarin musamuumio päivittyy

Olen joskus ollut kateellinen ystävälleni matematiikan opettajalle: vuodesta toiseen opetettavat asiat pysyvät kutakuinkin samoina, opetusmetodit toki kehittyvät ja muuttuvat, mutta yhtälö on yhtälö, vaikka voissa paistaisi.

Toisin on musiikin laita. Jos miettii, että opetan vuoden aikana 8 pelkästään jo mu1 kurssia ja kaikilla vedettäisiin ne samat laulut tai ylioppilasjuhlissa keväällä olisi aina samat esitykset, vuodesta toiseen, niin hohhoijaa! Äkkiä eläkkeelle ja hautapaikkaa katsastamaan. Ei nimittäin riittäisi valinnaiskursseille opiskelijoita, kun sana kiirisi, että nyt se on ihan tosissaan leipääntynyt, se kellarin musamuumio!

En ole luontaisesti mikään tekniikan ihmelapsi, sen voin avoimesti myöntää, enkä erityisesti ajan hermolla teknologian uusissa tuulissa. Jokunen aika sitten eräs Gilda (nimi muutettu) viittasi kesken tunnin innokkaana. Mahtavaa, kiinnostunut opiskelija, ajattelin. "Ootko sä ope Facebookissa?" oli kuitenkin kysymys. "Öö, mikä se on?" oli vastaukseni. Siihen Malla (nimi muutettu) Gildan vieressä totesi: "Mähän sanoin!". Ja sille sitten naureskelimme makeasti kaikki yhdessä. No, Facebookin ihmeelliseen maaimaan perehdyin sitten ensimmäisen äitiyslomani aikana.

Musiikki, musiikin tekemisen keinot ja musiikkipedagogia muuttuvat kuitenkin hillitöntä vauhtia. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että mikäli meinaan millään tavalla pysytellä kärryllä seuraavat 20 vuotta (tai eläkeikäuudistuksen jälkeen ehkä jopa 30 vuotta), on minun taisteltava luontaisia taipumuksiani vastaan ja otettava se teknologia haltuun.

Sähköinen lukio, mobiilipilotti, tablettikoulu, ilmiöpohjainen oppiminen,verkkopedagogiikka, opiskelijalähtöisyys, sosiaalisen median pedagoginen hyödyntäminen... Siinä vain muutama lukio-opetukseen turbulenssia aiheuttava tämän hetkinen suuntaus. Ensi vuonna alkaa lukion uuden opetussuunnitelman kirjoitustyö lukioissa, suunnittelutyötä on jo erillisissä lautakunnissa tehty ja villejä ideoita heitelty "kori-malleista". Sähköinen yo- kirjoitus on näillä näkymillä todellisuutta lukuvuonna 2016. Mikäs siinä, nämä nykyajan opiskelijathan ovat syntyneet kännykkä kädessä, teknologia on varmasti hallussa, eikö? Ja vaikka lukio-opetus muuten olisikin murroksessa, eihän se minua, mukavan taideaineen opettajaa, koske, eihän?

Viimeisen vuoden aikana olen kouluttautunut mm. ilmiöpohjaisen verkkopedagogiikan saralla ja nyt syksyllä olen kokeillut mobiililaitteiden hyödyntämistä (musiikin)opetuksessa. Alun odotukseni ovat olleet melko korkealla juuri mobiililaitteiden käyttämisestä musiikin opetuksessa. Miksi? Koska se on yksi keino rakentaa siltaa arkikuuntelun ja "teoriahistoriasopan" välille. Että opetus ei olisi niin kaukana arkielämästä - sehän se suurin kritiikki koulua kohtaan on viime vuosina ollut.

Pohjimmiltani olen kuitenkin edelleen käsityöläinen ja olen huomannut, että musiikissa opiskeljoita kiehtoo juuri se autenttinen, originaali soittaminen ja yhdessä tekeminen. Ehkä näiden asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa keskenään, vaan tukea toinen toistaan. Kone ei saa olla itsetarkoitus vaan keino syventää ja rikastuttaa pedagogisesti perusteltuja tehtäviä.

Mielestäni asian ilmaisee loistavasti seuraava Hesarin mielipidekirjoitus:

"Tutkimusten mukaan peruskoululaisten oppimistulokset ovat merkittävästi heikentyneet kymmenessä vuodessa. Erityisesti lukutaito on heikentynyt. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) tarjoaa ongelman ratkaisuksi tieto- ja viestintätekniikan (tvt) lisäämistä opetuksessa (HS 15.11.), ikään kuin oppilaat oppisivat jotenkin paremmin tai enemmän, jos heillä on tietokoneet. Tieto- ja viestintätekniikan pitää tulla osaksi koulujen arkea. Nuorille tulee opettaa tietoteknisten taitojen perusteet. Tietokoneet tarjoavat esimerkiksi maan hiljaisille luontevan mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Koneet eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Koneet ovat yksi opiskeluväline muiden joukossa. Parhaiten ne palvelevat tarkoitustaan, jos ne innostavat oppilaita tekemään enemmän koulutöitä kotona. Mitä oikeasti pitäisi tehdä oppimistulosten parantamiseksi? Nostaa vaatimustasoa. Nykyisin yläkouluissa edetään hitaimpien ehdoilla. Kuulostaa ehkä siltä, että kissa nostaa omaa häntäänsä, mutta sanon tämän silti: opettajien ammattitaitoa pitää hyödyntää vastedeskin." Jarmo Lehtinen, historian ja yhteiskuntaopin opettaja Tampere, HS Mielipide 17.11.

Kerron seuraavassa blogikirjoituksessani MOPO:sta eli ensimmäisestä toteuttamastani opetuskokeilusta mobiiliportfoliosovelluksen maailmassa.

Rokkenroll ja raipatirai eli lenkkimusaa!

Lenkkimusan valinta ja optimaalisen järjestyksen ylläpito on äärimmäisen haastavaa. Olen alkanut harjoittaa juoksemisen jaloa taitoa vasta näin vanhemmalla iällä noin vuosi sitten. Aluksi laitoin lenkkikengät jalkaan pelkän käytännöllisyyden vuoksi (helppo lähteä, ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan jne), mutta innostus on kasvanut sitä mukaa, kun kehitystä on tapahtunut.

Mutta tärkein ensin eli se musiikki!

Lenkkeillessä minulla on useita vaatimuksia ja rajoituksia toimivan musiikin suhteen:
1. toimintaan sopiva tempo
2. rentoutta ylläpitävä letkeys
3. muutenkin mukavan kuuloista
4. ei saa olla liikaa ajatuksia herättävää, filosofista, älyllistä tai angstista vaan
5. saisi olla hyväntuulista ja energisoivaa
6. ei saa liittyä liikaa töihin! (tämä kohta on osoittautunut varsin hankalaksi).

Tällä hetkellä minulla on Spotifyssa 3 erilaista juoksulistaa, joista yksi on noussut ylivoimaiseksi suosikiksi. Muuttelen sitä parin viikoin välein lisäilemällä uusia mahdollisesti toimivia biisejä ja vaihtelemalla biisien järjestystä niin, että homma pysyy tuoreena. Alkuun mielellään pari 1950-luvun rock´n´roll tsipaletta, esimerkiksi Chuck Berry sopii tempon puolesta hyvin. Muutenkin fiftarit sopivat hyvin juoksuun, kun ovat alun perinkin tarkoitettu tanssimiseen. Sitten naisenergiaa eli Tina Turneria, Nutbush City Limits on ihan mahtava. Harkitsen tosin sen vaihtamista listan alkuun, koska on vähän hitaampi kuin nuo Berryt. Myös Acid Queen on yksi lempparini. Sen jälkeen sekalainen kattaus Jimi Hendrixiä, Rival Sonsia, pari Aviciita ja Offspringia kunnes siirryn popimmalle puolelle, uusimpia listauksia ovat teinipopyhtye One Direction ja KT Tunstall.

Ja jos energia vain kertakaikkiaan uhkaa loppua ja askel jäykistyy, niin minun takuuvarma tsempparini on ollut jo kauan Olly Mursin "Dance with me tonight". Saatan soitattaa sitä vaikka 10 kertaa putkeen, jos haluan jatkaa lenkin loppuun ja muuten jäisin mäkeen hönkimään. Siinä on niin letkeä meno ja rentous, se auttaa saamaan yläselkään liikettä ja pitämään jäkittämisen hartoista kaukana. Ja askel saa lisää lentoa!

Tajusin tässä samalla, että suomalaista ei oikein löydy listalta. Siihen ei oikeastaan ole mitään syytä. Vuosi sitten, kun aloittelin juoksuharrastusta, kuuntelin Jukka Poikaa ihan puhki asti. Reggae oli silloin sopivan rauhallista tempoltaan, mutta ehkä se vaihe meni vähän ohi, kun vauhti kasvoi.

Olisi hauska tietää mitä musiikkia muiden juoksijoiden listoilta löytyy! Mitkä ovat parhaat vauhdittajat ja tsempparit? Voisin kokeilla omallekin listalle, joihinkin biiseihin kyllästyy aika nopeasti...