Musaopena Moskovassa

Millaista olisi opettaa musiikkia jossakin ihan muussa maassa, esimerkiksi Venäjällä? Mitä yhteistä tai mitä eroa on venäläisellä ja suomalaisella musiikkikasvatuksella?

Kulunut syksy on kaikessa kiireisyydessään tuonut uusia kokemuksia, jotka ovat saaneet minua arvostamaan suomalaista musiikkikasvatusta entistä enemmän - asia, minkä en olisi uskonut olevan mahdollista.

Olin nimittäin joulukuussa ensimmäisellä työmatkallani leirikoulussa Moskovassa. Olen kyllä opiskellut ulkomailla ueammankin vuoden, kolmessa eri maassa, mutta en ole koskaan opettanut eri maan koulussa enkä ollut matkalla, jolla mukana oli opiskelijoita. Ristelylle on kyllä joskus pyydetty valvojaksi, mutta jostakin syystä olen jättänyt menemättä...

Lukiollamme on moskovalainen ystävyyskoulu, jonka kanssa kulttuuriyhteistyötä on tehty jo 9 vuotta. Projektikielenä toimii englanti ja tänä syksynä osallistuessani järjestelyihin projekti rakentui luonnollisesti musiikin ympärille.

Tällä reissulla matkassa oli 15 opiskelijaa ja minun lisäkseni myös rehtori. Vierailimme oppitunneilla, koulukampuksen eri rakennuksissa ja alakoulun musiikkiluokassa.

Tutustuimme kauniiseen Moskovaan, kävimme tietenkin Punaisella torilla ja Lenin mausoleumissa, mikä kaikki oli tällaiselle historiadiggarille ikimuistoinen kokemus.

Punaisella torilla valmistauduttiin juhlimaan uutta vuotta. Tori oli täynnä talvista meininkiä, oli luistinrata, joulumarkkinat ja karuselli, haitarikin soi tunteikkaasti. Siinä yhden abin kanssa sitten tuumailimme, että jotenkin ihan vääränlainen tunnelma, omissa kuvitelmissa tällä mystisellä alueella kuuluisi korkeintaan megafonin kautta vakavamielistä poliittista puhetta, oltiinhan sentään itsensä Putinin työhuoneen tuntumassa.

Ystävyyskoulussamme oli vierailuviikkomme aikana "English language week", johon sisältyi koko koulun hyväntekeväisyyskonsertti ja musiikkikilpailu, jonka tämän vuoden teemana oli "Children in Need".

Venäläisessä koulusysteemissä ei tunneta lukiota erikseen, siellä kyseessä on eräänlainen yhtenäiskoulu, joka kestää kaikille 11 vuotta. Luokka-asteet konsertissa jaoteltiin 5-6 luokkiin, 7-9 luokkiin, sekä 9-11 luokkiin. Valinnaisuutta systeemissä ei tunneta suomalaiseen tapaan eli lukujärjestys on luokkakaveruksilla sama, joitakin tasoryhmiä lukuunottamatta.

Etukäteen meille oli hieman epäselvää, mikä tämä hyväntekeväisyyskonsertti/kilpailu oikein oli. Konserttipäivänä selvisi, että kyseessä oli koko päivän suuri tapahtuma, johon luokat ovat valmistautuneet pitkin syksyä. Kaksi konserttia edeltävää viikkoa olivat olleet varsinaista intensiivisen harjoittelun aikaa. Kaiken kaikkiaan osioita oli peräkkäin 3 eli yksi kullekin edellä mainitulle ikäryhmälle.

Vierailijoina minä ja rehtorimme olimme tietenkin jäseninä tuomaristossa, joka koostui koulun rehtorista ja apulaisrehtoreista. Oppilaat saivat halutessaan myös äänestää. Tuomaristolla oli käytössään arviointikaavakkeet, joissa oli otettu huomioon useita eri osa-alueita:

Kilpailuun osallistuvat esitykset olivat pääosin play back-esityksiä (eli oppilaat esiintyivät taustanauhan kanssa), joskus jotkut oppilaat lauloivat karaoketaustan päällä. Kaikki esiintyjät osasivat englanninkieliset sanat ja osallistuivat esitykseen laulamalla tai tanssimalla. Joukossa oli myös pari erikoisesitystä, jossa oppilas lauloi ja/tai soitti, mutta nämä esitykset eivät osallistuneet varsinaiseen kilpailuun.

Meidän lukiolaisemme olivat valmistelleet konsertteihin 4 esityskappaletta, jotka vierailukoulun soittimiston vuoksi esitettiin piano- ja kitarasäestyksellä. Alaluokkien esitysten jälkeen meidän ryhmämme koki yllättäviä esityspaineita: "Ne kaikki tanssii, me vaan lauletaan ja soitetaan!" sanoitti eräs opiskelija tunnelmiaan ennen lavalle menoa. Yllätysefektinämme oli kuitenkin parissa biisissä mukana ollut taitava beatboxaaja, joka sai huomattavan määrän faneja koulun oppilaista. Ylipäätään opiskelijamme kertoivat, että paikalliset koululaiset olivat suomalaisia välittömämpiä ja tulivat avoimesti juttelemaan ja kyselemään.

Henkilökohtaisesti aluksi tuntui hyvin vaikealta asettua tuomarin rooliin, tuntematta perinnettä tai oppilaita tai opetuskäytäntöjä lainkaan. Meillä ei ollut myöskään tilaisuutta antaa sanallista palautetta kilpailun jälkeen.

Bugsy Bear - maskotti 

Odottava tunne salissa oli kuitenkin jokaista esitystä kohtaan käsin kosketeltava ja aplodit oppilasyleisöltä erittäin lämpimät. Esiintyjät selvästikin nauttivat esiintymisestä ja esityksiin oli (suurimmaksi osaksi) valmistauduttu huolella.

Esiintymistaitoon, ilmaisuun, pukeutumiseen ja tanssiin oli panostettu paljon, ja ymmärtääkseni luokan opettaja osallistui varsin paljon luokkansa esityksen valmistamiseen. Oppilaat saivat tuoda esiin omaa muutakin osaamistaan, esimerkiksi kilpatanssia, näyttelemistä ym. nähtiin osana esityksiä.

"Kieltämättä jonkun ajan päästä esitykset alkoivat muistuttaa toisiaan", kommentoi eräs opiskelijamme.

Itsekseni mietin, tietenkin, miten valtavan erilainen oppimiskäsitys ja perinne suomalaisessa musiikkikasvatuksessa on. Ajatus playback-konsertista tuntuisi oman työn kannalta ajatellen todella surulliselta, paluulta 80-luvulle.



En todellakaan usko tuntevani koko venäläistä musiikkikasvatussysteemiä niin, että pystyisin vastaamaan tyhjentävästi tuohon alun kysymykseen yhtäläisyyksistä ja eroista tämän yhden viikon vierailun perusteella, mutta hyvin paljon ajatuksia ja kysymyksiä tämä vierailu herätti.

Olen syksyn aikana osallistunut myös lukion tulevan opetussuunnitelman valmisteluun. Päällimmäinen ajatus, mikä Moskovan vierailua, OPS-työtä ja omaa opetustyötä prosessoidessani nyt mielessäni on, on ilo sekä siitä yhteisöllisestä yhdessätekemisen meiningistä että yksilöllisen musiikillisen toiminnan mahdollistamisesta ja valinnaisuudesta, minkä eteen suomalaisessa musiikkikasvatuksessa on tehty uraauurtavaa työtä. Se näkyy ja kuuluu tänä päivänä toivon mukaan jokaisessa suomalaisessa musiikkiluokassa oppilaan omana musiikin tuottamisena sekä musiikillisena ajatteluna.

Täytyy tässä lopuksi avoimesti myöntää, että tietyt ennakkoajatukseni Moskovaan lähtiessäni osoittautuivat totaalisen vääriksi! Oletin esimerkiksi konsertin sisältävän venäjänkielistä kuorolaulua ja klassisia sooloesityksiä. No eipä se mennyt sitten ihan niin, kyllä se sitä samaa soittolistaa oli mikä täälläkin löytyy.

Sen sijaan ennakkokäsitykseni vieraanvaraisuudesta ja kulttuurimatkailun avartavasta vaikutuksesta sekä opettajalle että opiskelijoille oli onneksi oikea.

Matka oli kaikkinensa mielettömän hieno kokemus, sekä kulttuurintuntemuksen kannalta, moskovalaisiin kollegoihin että omiin opiskelijoihin tutustumisen kannalta. Mitä mahtavia, ihania tyyppejä olen saanut oppia tuntemaan! Mulla on maailman paras työ!

Hyvä, paha musiikinopettaja

Musiikki on yksi eniten tunteita herättävistä asioista ihmisen elämässä. Uskallan väittää näin seurattuani läheltä useiden eri-ikäisten musiikinopiskelua, kuuntelutottumuksia ja niistä käytyä keskustelua. Musiikinopetus ylipäätään jättää usein voimakkaan muistijäljen, joskus positiivisen, toisinaan negatiivisen.

Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka työskentelee musiikin parissa, omaisi pelkkiä positiivisia muistoja ja innostavia kokemuksia harrastuksena alkaneesta alasta. Näin asia ei välttämättä ole.

"Älä turhaan harjoittele, sun prima vista on parempi kuin harjoitellut kappaleet." 

"Laita lappu kaulaan, ei tästä muuten huomaa, että olisit harjoitellut."

"Mitäs, jos et enää ensi syksynä jatkaisi näitä pianotunteja?"

Edellä mainitut kommentit ja useita samankaltaisia kuulin toistuvasti pianonsoitonopettajaltani, jonka oppilaana olin yli 10 vuoden ajan. Pianotunnit pikkupaikkakunnalla kuluivat yleensä niin, että minä kuuntelin, kun opettajani soitti harjoituskappaleita demotakseen, miten niiden tulisi oikeasti mennä.

Mitäköhän vaikkapa pikajuoksua harjoitteleva tuumaisi, jos katselisi oman harjoituksensa ajan valmentajansa treenaavan? Motivoivaa, eikö totta?

Myönnän, olin varmasti laiska oppilas. Minua kiinnosti kevyempi pianonsoitto ja vapaa säestys, mutta noihin aikoihin niissä ei saanut vielä opetusta eli itsekseni soittelin ja lauleskelin. Sen sijaan tuo klassinen pianonsoitto ei useinkaan napannut.

Miksi en sitten lopettanut pianonsoittoa? Ehkäpä koin, että vanhempani olisivat olleet pettyneitä tai ehkä uskoin, että katuisin lopettamista myöhemmin. Tai koin kohtalonuskoisesti, että "tämä nyt vain kuuluu minun elämääni" ja musiikkiin, siis hankala pianonsoitto.

Ja olihan minulla runsaasti positiivisiakin kokemuksia musiikista, tietenkin. Musiikkiluokalla sain toteuttaa itseäni, musiikkia opittiin monipuolisesti ja erilaisten projektien kautta. Luokanvalvojamme, joka oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, oli ihana persoona ja taitavana pedagogina osasi ottaa erilaiset lapset hyvin huomioon.

Musiikkilukio puolestaan oli musiikillisesti elämäni ihaninta aikaa ja sen jälkeen pääsinkin Sibelius-Akatemian MuKa:lle (Musiikkikasvatuksen osasto) opiskelemaan, yllätys yllätys, pääaineena piano. Siis se kamala, klassinen piano. Silloin kaikki muuttui: sain uuden opettajan.

Uusi opettajani, Herra K, oli sympaattinen, temperamenttinen eläkeiän kynnyksellä oleva pianisti-säveltäjä, joka näytti mielestäni Beethovenilta. Hyvin pian kävi selväksi, että näille tunneille ei mennä soittamaan prima vistaa. Oli alettava harjoitella. Eikä harjoittelu tapahtunut edes pakosta.

Mitä tapahtui? Mikä sai laiskan, epämotivoituneen oppilaan motivoitumaan ja harjoittelemaan? Oliko Herra K pelottava?

Ei. Herra K ei ollut pelottava, hän oli erinomainen pedagogi, joka tiesi, miten opettaa ja osasi  konkreettisesti kertoa, miten harjoitellaan. Eikä puhettakaan, että olisin saanut istua kuuntelemassa opettajan pianonsoittoa...

Ennenkaikkea Herra K oli innostunut opettamisesta, ja sai minut tuntemaan, että nimenomaan minun opettamisestani. Ja se oli ratkaiseva tekijä: miten olisin voinut mennä tunnille harjoittelematta, kun hän oli niin innostunut juuri minun opettamisestani?

Ensimmäiseltä opettajaltani opin, että välinpitämättömyys saa aikaan välinpitämättömyyttä. Toiselta opin, miten hyvä opettaja voi muuttaa yhden ihmisen koko ajattelutavan.

Opin senkin tärkeän asian, että opettajana en ikinä saa luovuttaa yhdenkään oppilaan suhteen. Innostuminen voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odotan, mutta jos olen jo luovuttanut, on varmaa, että oppilaan orastava innostus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Voi myös olla, että joku ei koskaan innostu tai motivoidu. Sekin on helpompi hyväksyä, kun on todellakin nähnyt vaivaa ja yrittänyt kaikkensa.

Näiden ajatuksien siivittämänä suunnittelen uutta alkavaa lukuvuotta ja valmistaudun uusien opiskelijoiden kohtaamiseen.

Sitä, miten pystyisin jokaiselle oppilaalle välittämään sen tunteen, että olen innostunut juuri hänestä, kiinnostunut juuri hänen kohtaamisestaan, sitä opiskelen itsekin edelleen. Ehkä eläkeikään saakka, ehkä vielä silloinkin. Kieltämättä haastavaa, kun opiskelijoita on yhden sijaan 35 ryhmässä, opiskeltavaa riittää. Ehkä joskus onnistun.

Iso kiitos, Herra K.

CC by 2.0 Flickr/ Miquel Virkkunen Carvalho

Musaopen KesäChillout

Terveiset "Mitä tehdä musatunnilla?"- kurssilta Ahlman-opiston kesäisistä maisemista!

Täällä on loman lomassa pohdittu, että mitä se musaopetus on, pähkäilty tulevan OPS:in polttavia kysymyksiä Opetusneuvos Eija Kauppisen kanssa, musiikinteknologian ja kehollistamisen yhdistämistä Terhi Oksasen johdolla, kuultu Markku Kaikkosen puhutteleva ja innostava luento, liikuttu ja liikututtu Soili Perkiön johdolla ja opeteltu uusia lähestymistapoja sävellyttämiseen Taavi Lehtosen liidaamana.

Paljon, voi paljon olisi kirjoitettavaa ja kerrottavaa täältä, mutta tässä nyt lyhyt tervehdys kesäisen, vaikkakin kuulemma davidlynchmäisen "musavideon" muodossa.

Bongaa videolta seuraavat 5 perusliikettä: freeze, gesture, motion, jump ja turn.

Musaopen KesäChillout

Tehty Novation Launchpadilla ja iMoviella kurssityönä, työskentelyaika rajallinen, mutta tehtävä antoisa ja hauska!

Konsertissa - beatkompin ulottumattomissa

Kävimme lukiolaisten kanssa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa torstaina 23.4. Musiikkitalolla. Ohjelmassa oli Jörg Widmannia, Mozartin Klarinettikonsertto A-duuri sekä Rahmaninovin Sinfonia nro. 2 e-molli. Valitsin konsertin tämän monipuolisen kattauksen takia.

Mukana oli yhteensä 37 opiskelijaa kahdesta eri Mu1- ryhmästä. Suurimmalle osalle mukana olleista tämä oli ensimmäinen kerta Musiikkitalossa ja ensimmäinen kerta ylipäätään sinfoniaorkesterin konsertissa. Kaikki eivät välttämättä ole juuri kuulleet miksaamatonta ääntä tai edes live-musiikkia.

Konserttia edeltävän musiikin tunnin aihepiirinä oli sointiväri, jota tutkimme mm. iPadin MSO Learn- sovellusta käyttäen.  Konsertin ohjelmassa olevat teokset esiteltiin myös etukäteen lyhyesti. Lisäksi teimme itse luokassa olevilla akustisilla instrumenteilla leikkimielisen "orkesterikokeilun"eli hyvin modernin teoksen, jossa oli suunnitellumpi toinen osa.

Keskustelimme myös konserttikäytännöistä, esimerkiksi kuka on konserttimestari, mikä on kapellimestarin rooli, soitinryhmien erityispiirteitä ja missä kohtaa taputetaan. Kapellimestarien tähtiasema varsinkin ihmetytti opiskelijoita, kun "eiväthän ne (orkesterimuusikot) edes kato sitä!" No asia selveni vähän tuon oman "orkesterikokeilun" ja parin äkkipysäytyksen jälkeen.

Myös konserttikäyttäytymisestä on nykypäivänä keskusteltava ja tilanne on pohjustettava perusteellisesti. Kaikille ei todellakaan ole selvää, että nyt ei mennä leffateatteriin, jonne voi ottaa mukaan omia eväitä ja että takit ja laukut on oikeasti jätettävä narikkaan, muuten ei pääse sisään. Konsertissa ei voi myöskään keskustella, koska sen lisäksi, että se häiritsee musiikista nauttimaan tulleita kanssakuulijoita, salin akustiikka on todellakin sellainen, että sipattamiset kuuluvat ja häiritsevät. Itsestäänselvää? Pitäisi olla.

Olen vuosien mittaan ollut sellaisessakin konserttitilanteessa, että opiskelijaryhmässä joku ei ole osannut käyttäytyä ja minulle opettajana on väliajalla tultu sanomaan, että miksi tuon näitä nuoria konserttiin muita häiritsemään. Olen tätä miettinyt. Pitäisikö siis jättää menemättä siksi, että joku mahdollisesti ei ymmärrä tilannetta? Pidän konserttikäyntiä kuitenkin niin ainutlaatuisena oppimistilanteena ja elämyksenä, että olemme menneet. Useimmiten hyvällä menestyksellä.

Eikähän se konserttitilanteessa huonosti käyttäytyvä suinkaan aina ole opiskelija (nimim. Edelleen katkera parille mummolle Stravinskyn Kevätuhrin alun pilaamisesta silloin vuonna 1 ja 2...).

Itse menen konsertteihin aina innoissani. Sanoin myös opiskelijoille etukäteen, että tulen sinne nimenomaan nauttimaan musiikista, enkä (toivon mukaan) vahtimaan ketään - ollaanhan sentään jo lukiossa.

Etukäteen opiskelijat saattavat kysyä: "Käykö näissä konserteissa paljonkin ihmisiä?" Kun sitten jo Musiikkitalon aulassa voi huomata, että todellakin, konserttiin on tulossa paljon väkeä, sekin saattaa ihmetyttää. Tälläkin kertaa sali tulee aivan täyteen.

Kiinnostusta opiskelijoiden parissa herätti erityisesti se, että konsertti taltioidaan ja on kuultavissa netissä, osoitteessa www.helsinkikanava.fi .

Meidän paikkamme sijaitsevat opiskelijaystävällisellä hintavyöhykkeellä eli aivan katon rajassa. Kuuluvuus salissa on silti loistava! Yllätyn orkesterin rikkaasta soinnista: hiljaista hiljaisimmatkin äänet tulevat aivan iholle ylös saakka ja jokainen soitin erottuu. Fortet tuntuvat - olematta kuitenkaan väkivaltaisia.

Ensimmäinen teos oli Jörg Widmannin orkesteriteos Con Brio (2008), joka edusti modernimpia sävyjä, kokeilevampaa otetta sointiin: orkesterin yhteinen "hengitys" välillä ja jousien raapivat ripinät. Illan solistina Jörg Widmann oli loistava! Klarinettikonsertto oli lähes liian täydellinen sekä soinnillisesti että teknisesti. Hieman hymyilytti huomata, kuinka klarinetisti todellakin hypähtelee ilmaan konserton riemullisen Rondon aikana! Tosin itsellänikin oli sellaista sisäistä hypähtelyä - sainhan kuulla hienoa musiikkia. Rahmaninovin Sinfonian aikana eräs viereisessä katsomon osassa istuva rouvashenkilö puolestaan pompahtelee penkillään. Koko esitys oli yhtä soinnin ja tunteen ilotulitusta.

Jään odottamaan jälkipuintia konsertista seuraavalla tunnilla ja opiskelijoiden omaa konserttiraporttia illasta. Hesarissa oli heti 24.4 Veijo Murtomäen arvio konsertista, jonka laitoin opiskelijoille myös linkkinä. Aina ei päältäpäin voi tietää, mikä on ollut kunkin oma henkilökohtainen kokemus. Varmasti jollekulle ilta oli pitkä, toiselle paikallaan pysyminen oli vaikeaa ja käytännöt outoja: eräs opiskelija kysyi minulta konsertin jälkeen aplodien aikana :"Miksi nuo orkesterilaiset vielä istuvat paikoillaan?". 

Silti olisi väärä oletus, että tämän ikäisistä "ei kukaan" kuuntele tällaista musiikkia. Tämä käsitys on  usein juuri opiskelijoilla itsellään. Sen sijaan vuosien kokemuksella voin todeta, että se on ennakkoluulo, ja todellisuus voi olla hyvinkin toisenlainen, mutta vieraampi maailma se monelle on.

Se on yksi syy, miksi pidän tätä elävää konserttikokemusta tärkeänä: jos kourallinenkin mukana olleista saa oivalluksen siitä, että on olemassa musiikkia beatkompin ulkopuolella, tai että on olemassa musiikkia, jota täytyy kuunnella kauemmin kuin 4 minuuttia kokonaisuuden hahmottamiseksi, tai mitä elävä ääni on verrattuna kompressoituun soundiin, tehtävä on onnistunut. Mission completed.

Kuva Musiikkitalon aulasta: Suomalaisten kapellimestareiden tahtipuikkoja

Mitä yhteistä on salamalla ja arpeggiolla? Ilmiöpohjaisuus musiikin opetuksessa

Kumpi on tärkeämpi: kysymys vai vastaus?

Tätä mietin, kun kuuntelen isän keskustelua lastensa kanssa kaupan jonossa. Suunnilleen esikouluikäinen poika kertoo asiaa eskarista, mihin isä alkaa kertoa mielipiteitään. Poika kuuntelee ja nyökyttelee, mutta keskustelu tyrehtyy. En voi välttää miettimästä, miten paljon enemmän tuo kyseinen isä olisi saanut tietää lapsensa ajatusmaailmasta ja kokemuksista, jos olisi osannut kysyä oikeita kysymyksiä.

Tässä murroksessa, jossa koulu tällä hetkellä elää - tietotekniikka, pedagogiikka, oppimaan oppiminen - on myös pitkälti kysymys hyvästä kysymyksestä. Kysymyksen asettelu voi johtaa oivallukseen. Se voi johtaa ratkaisun etsimiseen, matkaan, jonka kautta oppiminen tapahtuu kuin huomaamatta. Kysymys voi johtaa jonkin uuden lähteille ja oman ratkaisun löytämiseen - viedä jopa pidemmälle kuin kysyjä alun perin tarkoitti. Kysymys voi herättää motivaation ja halun löytää ratkaisu.

CC@Pixabay

Perinteisessä opettaja - oppilas- ajatuksessa lähdetään liikkeelle usein siitä, että opettaja kertoo oppilaalle vastauksen: romantiikka oli n. 18050-1920, romantiikan ajan tyylipiirteet olivat nämä ja nämä, romantiikan ajan säveltäjiä olivat Tsaikovski, Wagner ja Chopin. Romantiikan ajan musiikki kuulostaa tällaiselta. Kitaraotteita otetaan näin. Rumpukompin voi oppia näin. Yhdessä musisoidaan näin. Orkesteria johtaa kapellimestari.

Sitten oppilas kysyy: "Miksi? Miten tämä liittyy minun elämääni, tarpeisiini, tulevaisuuteeni?" Ja se se vasta onkin viisas kysymys.

Ilmiöpohjaisessa pedagogiikassa pyritään pääsemään oppimisen nirvanaan eli oivallukseen, auttamaan opiskelijaa itse löytämään asiayhteyksiä arjen ja opitun välille, ratkaisemaan ongelmia, ymmärtämään kuulemaansa/ näkemäänsä/ lukemaansa syvällisemmin.

Mikä musiikissa on olennaista? Mitä musiikki on? Mitä ovat musiikin peruselementit? Miten ne muuttuvat eri aikakausina ja eri tyyleissä? Miten kuuntelen musiikkia? Miten teen itse musiikkia? Mitä yhteyksiä koulumusiikilla on minun vapaa-aikaani? Miten musiikki liittyy muuhun oppimaani? Mikä on minun suhteeni musiikkiin?  Miten musiikki liittyy maailmankaikkeuteen?

Mitä yhteistä on salamalla ja arpeggiolla?

Tulevaisuuden (musiikin)opetuksessa opettajan rooli muuttuu yhä enemmän ohjaavaan suuntaan. Ohjaaja järjestää tilanteita, joissa oppimisen on mahdollista tapahtua ja asiayhteyksien syntyä.

Onko tässä mitään uutta? Eikö moni opettaja olekin jo luonnostaan suunnannut opetustaan tähän suuntaan? Varmasti hyvä opettaja on huomannut kysymyksen valtavan voiman? Onko tässä kyse "keisarin uusista vaatteista"?

On melkoisen pelottavaa rakentaa pedagogiaa kysymyksen varaan. Mitä, jos (haluttua) vastausta ei löydykään?

Luovuuteen ja luovaan ajatteluun liittyy aina se riski, kaaoksen mahdollisuus. Veikkaisin, että taito- ja taideaineiden opettajille "hallittu kaaos" onkin tuttu käsite. Behavioristisen oppimiskäsityksen toteuttajalle tai perfektionistille se on hyppy pelottavaan tuntemattomaan.

Musiikin opetuksessa tämä pedagoginen suuntaus tarkoittanee tulevaisuudessa ja paraikaa tapahtuvassa OPS-työssä sitä, että musiikin tunneilla tehdään entistä enemmän omaa musiikkia ja yhteisprojekteja muiden aineiden kanssa. Siitä, että toistetaan valmista esikuvaa ja yritetään saada se kuulostamaan samalta kuin iTunesissa, siirrytään yhä enemmän oman tuottamisen puoleen. Sovelletaan tietoja ja taitoja käytäntöön.

Sävellyttäminen, improvisoiminen ja muut luovat työtavat ovat työkaluja, joihin musiikkikasvatuksessa ja musiikin opettajien koulutuksessakin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. Yhteistyö muiden oppiaineiden kanssa on ehkä perinteisesti tarkoittanut musikaalia ja kevätjuhlia, mutta se voi myös olla totutusta poikkeavaa: lukion musiikin ja fysiikan yhteisprojekti äänen synnystä tai musiikin ja sähkön suhteesta, psykologinen musiikkivideo, filosofinen musikaali tai jopa kertomus lajien synnystä.

CC@Flickr

Ainedidaktiikkaa vai silmänkääntötemppuja

"Olisin kaivannut enemmän konkreettisia vinkkejä, että esim. jos teen tai sanon näin, niin ne tekevät sitten niin."

Olen useampana vuonna toiminut ohjaavana opettajana Sibelius-Akatemian opetusharjoittelijoille ja aina nämä pari kevättalven harjoitteluviikkoa ovat olleet intensiivisiä, keskustelevia ja antoisia. Olen saanut tarkkailla omia ryhmiäni eri perspektiivistä, seurata erilaisia tapoja opettaa musiikkia ja uudentyyppisiä lähestymistapoja, esimerkiksi kitaransoittoon, teknologian mukaanottoon sekä äänenkäytön opetukseen.

Lisäksi olen saanut lisää inspiraatiota omaan työhöni, tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja saanut aina niin tärkeitä sijaiskontaktejakin - ne "vanhat" kun tuppaaavat valmistumaan ja työllistymään vuosien mittaan.

Tänä keväänä minulla oli myös erittäin kiinnostava ja haastava tilaisuus sijaistaa Sibelius-Akatemian Ainedidaktiikka 2:n opettajana. Pääsin katsomaan ja pohtimaan musiikin opetusta jälleen kerran uudesta vinkkelistä: mikä olisi olennaista näille opetusharjotteluun suuntaaville, mahdollisesti tuleville musiikin opettajille tietää?

Koetin muistella omaa opiskeluaikaani. Mitä minä halusin silloin 1990-luvulla ainedidaktiikasta ja opetusharjoittelusta saada irti tai kokea?

Ainakin sen, että ei musiikin(kaan) opetus ole salatiedettä: on oikeasti olemassa tapoja, joilla ryhmäopetusta voi toteuttaa.

Ja sen, että ei tarvitse pelätä: opetusharjottelusta melko varmasti selviää hengissä ja yläastelaisten tai lukiolaisten kanssa voi oikeasti olla hauskaa.

Muistan myös, että kaipasin keinoja, joilla ratkaista konfliktitilanteet - tai mielellään välttää ne kokonaan hurmaamalla teinit karismallani ja mullistaa koko siihen astinen musiikin opetus. No, ehkä ihan niin ei käynyt silloin harjoittelussa ja nyt ammatissa jo toimineena on tullut huomattua, että opetus on jatkuvaa, alati muutosherkkää vuorovaikutusta sekä tasapainottelua erilaisten tekijöiden kanssa: ryhmän sisäinen dynamiikka, ajankohta, opiskelijoiden stressitila, open sekä opiskelijoiden vireystila jne.

"Olisin kaivannut enemmän konkreettisia vinkkejä, että esim. jos teen tai sanon näin, niin ne tekevät sitten niin." Sitaatti on suoraan yksi Ainedidaktiikka 2:n opiskelijoilta saamastani palautteesta.

Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Saman taikasauvan minäkin olisin aikoinani halunnut ja olin ehkä pettynyt, ettei kukaan sitä minulle ojentanut. Olisin halunnut tietää, mikä on hyvän musiikinopetuksen salaisuus. Miten toimin niin, että kaikki toimii?

CC @ Pixabay

Tylsää, mutta totta: tekiessä oppii. On myös aivan eri asia opettaa ryhmää, jonka tuntee. Silloin voi jo jotakin arvellakin eri tehtävien toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Ehkäpä opettaja mainitsi asiasta aikoinaan, mutta se ei ollut riittävän nopea oikotie osumaan.

Kyse on osin myös persoonasta, mutta enemmänkin siitä, onko opettaja itse sinut kyseisen toimintatavan kanssa. Yläaste- ja lukioikäiset ovat fiksuja ja huomaavat, jos opettaja ei itse usko asiaansa.

Ja lopuksi, ellei kysymys ole jostakin itsestäänselvyydestä (tyyliin jos puhut lukiolaiselle kuin ala-asteikäiselle) niin rehellisyyden nimissä: jos joku väittää voivansa ennustaa, miten yläkoululainen, lukiolainen tai opiskelijaryhmä reagoi johonkin mahdollisesti sanottuun tai tehtyyn, kyseessä lienee pelkkä harhauttava silmänkääntötemppu!

Musaopen normipäivä - onko sellaista?

Lasten ikivihreät- CD soittaa Aatsipoppaa, pojat keitti soppaa, ja lapset hoilaavat mukana takapenkillä. Hirveällä häsällä kuljetan lapset päiväkotiin ja kurvaan itse kohti koulua.

"Äiti, missä se sun töi on? Onko sinne pitkä matka?" On, sopivasti sen verran, että matkalla ehtii hörppiä termosmukista sen kahvin, jota kotona ei ehtinyt, ja kuunnella radiosta aamuhöpöttelyjä. Jos ulos tulee ns. "väärä biisi", vaihdan nopealla ranneliikkeellä kanavaa, jos taas kuuluu sopiva tsipales, niin nautiskelen tai jopa integroin sen mukaan työpäivään.

Aika usein musiikin kuuntelussa on tutka päällä: voiko käyttää tätä opetuksessa jollakin tavalla? Ammattitaudiksi kutsuvat.

Saavun koululle 30-45min. ennen ensimmäisen tunnin alkua. Jokapäiväiset rutiinit:
1) Kaiuttimet päälle, miksauspöydän powerit napsista naps ja kirjautuminen koneelle.
2) Kaivan kännykästä virittimen (Cleartune) ja ryhdyn hommiin: kotvasen kuluttua 2 sähkökitaraa, 1 sähköbasso ja 30 akustista kitaraa soivat suloisessa harmoniassa.
3) Käväisen tarpeen vaatiessa monistuskoneella, monisteiden määrä on huomattavasti vähentynyt dokumenttikameroiden ja erilaisten mobiilisovellusten (mm. iReal Pro, Riffstation) myötä.
4) Tsekkaan meilit - vastata en tässä välissä ehdi.
5) Mahdolliset viime hetken tarkistukset.

CC @Pixabay

Materiaalin "haltuun otto" eli jatkuva uuden opettelu on oma lukunsa. Se ei suinkaan ole sovellusten myötä vähentynyt, vaan edelleen täytyy ennen uuden "tehtävän" lanseerausta opetella asia itse: miten melodia menee, mitä eri instrumentit soittavat, miten käytännössä opetan jonkun tietyn asian (rytmin, asteikon ym.), miten tätä voisi elävöittää, kirjoitanko tabulatuurin taitavalle soittajalle erikseen, olisiko joku kiva synastemma, entä laulustemma tai kilkutin?

Rutiinia on sekin, että perusmateriaalin kohdalla tähän vaiheeseen ei mene kauaa, mutta työn alla voi taitavien lukioryhmien kanssa olla joskus Mars Volta- tyyppistä, sellotrion säestämistä, tahtilajinvaihdoksia tai muuta vaativampaa, ja silloin ei edetä open prima vista-taitojen varassa.

Tähänkin niitä aamuisia työmatkoja hyödynnän: kuuntelu on musiikin oppimisen A ja O, monessakin mielessä. Tosin voisihan sitä vetää vanhoillakin matskuilla - tuttua ja turvallista - mutta käsi pystyyn: kuka oikeasti jaksaa vetää 100x vuodessa Knocking on Heaven´s Door?

Kirjotan usein sointukiertolappuja välitunnilla tai kun biisiä jo tunnilla kuunnellaan, jos siis on simppelistä biisistä kyse. Jos on vakavampaa materiaalia, niin istun iltaisin Sibeliuksen kanssa ja nuotinnan oikein olan takaa, useammankin illan. Musaopen normipäivä päättyy melko harvoin viimeiseen oppituntiin.

Vihdoin - päivän kohokohta eli ensimmäinen oppitunti (75min), jonka jälkeen välitunti. Välitunnin aikana yleensä joku ryhmästä jää kyselemään/kertomaan/kommentoimaan tehtävää tai muuta tunnin aihetta. Jos välitunnin pituus on 5 min, niin sehän menee sitten siinä keskustelussa. 10 min välitunnilla ehdin jo siivota edellisen tunnin nuotit luokasta pois, laittaa seuraavan ryhmän paperit kuntoon ja ehkä jopa merkitä wilmaan poissaolot ja hyvä-(aktiivisuus) merkinnät edellisen tunnin osallistujille.

Toisen tunnin jälkeen hyppytunti olisi enemmänkin kuin tervetullut. Lukion ryhmistä vähintäänkin joka toinen on kooltaan lähempänä 30 opiskelijaa ja niin ison ryhmän kanssa toimiminen - tai siis: niin ison ryhmän saaminen toimimaan yhdessä on melkoisen hengästyttävää puuhaa.

Jos ei ole hypäriä, niin ruokatunti (lukiossamme on 35min), jonka aikana merkitsen ensin edellisen tunnin merkinnät wilmaan, sen jälkeen vastaan kiireellisiin meileihin tai lähetän meilin, esimeriksi kysyäkseni äänitysaikaa Mediakeskukseen jollekin valinnaisryhmälle, varaan konserttilippuja tai vierailua kiinnostaviin paikkoihin (Indonesian suurlähetystö - Gamelan instrumentit, Finnvox-studiot, Elements Music, Tavastia). Kas, vielä 10-15 minuuttia aikaa syödä! Ja missä ne seuraavan tunnin matskut olivatkaan...

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen teen loput wilma-merkinnät. Suunnittelen seuraavan päivän tunnit tai laitan materiaaalit valmiiksi. Jos on jotakin uutta ohjelmistoa tai aihepiiriä, valmistan tarvittavan aineiston: etsin nettisivustot, kuuntelumateriaalia, rakennan powerpoint-esitykset tai prezin tai mitä sitten tarvitaankaan. Lopuksi siistin luokan - piuhat ja paperit, mahdollisesti lojumaan jätety soittimet paikoilleen, näihin eivät siivoojat koske eli open hommia. Jos on tehty iPad:illa hommia, niin laitan ne latautumaan ja kuljetan boksin lukkojen taa.

Tuntuu vähän höpsöltä kirjoittaa tällaisista, no itsestäänselvistä asioista. Toisaalta, jokaiseen työhön liittyy näkymättömiä tapoja ja tämän tekstin tarkoitus on avata musiikinopetukseen liittyviä arkisia  toimintoja. Toki jotkut näistä asioista (wilma-merkinnät) ovat osa jokaisen opettajan arkea.

CC @Pixabay

Tässä vaiheessa ollaan päivän kotiinlähtö-osuudessa. Mutta usein palaveeraan vielä kollegan kanssa, esimerkiksi lukiomme ilmaisutaidon opettajan kanssa musikaalin tiimoilta. Kahvilla siis.


Takaraivossa nakertavat myös tekemättömät tehtävät, toissijaisiksi priorisoidut asiat. Jätä huomiseen kaikki se, minkä voit, päätän. Käytännössä lause tarkoittaa: Vie kotiin kaikki se, minkä voit...


Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaarran auton päiväkodin pihaan ja pompulapipopäätyyppi juoksee syliini kurahaalarit räpsyen, jäävät musikaalit, tunnit ja kurssit ajatuksissa kirkkaasti toiseksi.

Mutta:  melko usein iltaisin, kun lapset nukkuvat ja kodissa on hiljaista, avaan salaa läppärin ja kehittelen uusia ideoita, tehtäviä, juonenkäänteitä, biisejä, luen opiskelijoiden kirjoitelmia, viestejä...

Joskus on vaikea sanoa, milloin työaika päättyy. Ideoita tekeillä olevaan ilmiöpohjaiseen musikaaliin, opetukseen, tehtävään tai muuhun sisältöön saattaa pompsahdella keskustelusta opiskelijan kanssa, tv-ohjelmasta, konsertista, kirjasta, lenkillä, uutisesta, tuosta vaan löhöillessä sohvalla tai päivän aikana kuullusta esitelmästä. Eli mistä vain. Ihan normipäivää.

Poikkeuksia sitten vasta riittääkin. Niitä ovat... Noh, siitä joskus myöhemmin!

Säästöliekitystä ja yöklassista

Istun kotisohvalla, siemailen punaviiniä ja kuuntelen Yöklassista. On se aika vuodesta, kun viikonloppu tuntuu jälleen viikonlopulta. Kesäloma loppui, uusi lukuvuosi alkoi. Ne, jotka touko-kesäkuussa kateellisina huutelivat pitkistä lomista, ovat nyt hipihiljaa. Tuskinpa kukaan sentään harkitsi alan vaihtoa.

Aloitin syyskauden epätietoisin tuntein. Levänneenä ja paljon liikkuneena, mutta kun tuli seurattua uutisointia taloustilanteesta ja opetusta koskevaa ajankohtaista keskustelua, niin jännitin.

Uudistuksia opetussuunnitelmaan on tulossa, mutta kovin niukasti on tihkunut tietoa aikatauluista. Ilmeisesti sopua tuntijaon suhteen ei ole saatu, mutta 2016 pitäisi olla jo uusi OPS käytössä. Keskustelu oppivelvollisuusiän nostosta ja sen todellisista kustannuksista käy kuumana. Sähköiset yo-kirjoituksetkin ovat käytännössä jo melkein ovella.

Toisin sanoen: hirveästi uudistaa pitäisi, mutta rahat on loppu. Opetuksesta säästetään, kursseja on karsittu parin opettajan työvuoden verran ja lisää pitäisi kevätkaudella vielä tiristää. Sijaisia ei saa ottaa, koulutuksiin kannustetaan, mutta ei välttämättä ole antaa varoja, lomautuksia on monessa kunnassa edessä, ehkä meilläkin.

Pixabay

Erilaisia epätoivoisia ratkaisujakin on kuulunut: joistakin lukion kursseista maksetaan opettajalle puolikas palkka ja saadaan kurssi siten edes jotenkin tarjoiltua. Muuten periaate on, että  "pienet" ryhmät (alle 15 opiskelijaa) deletoidaan. Että se siitä vaihtoehtojen ja valinnan mahdollisuuksien lisääntymisestä.

Musiikin tekemisessä suhteellisen pieni ryhmä on kuitenkin usein kaikista toimivin ja "tuottavin" - anteeksi tämä kammottava taloustermi, mutta tehokkuusajattelu alkaa pesiytyä humanistinkin mietteisiin. Tosin tuottavuus ja tehokkuus musiikin tekemisessä on yleensä muuta kuin taloudellista tuottoa. Sen tietää moni työteliäs, mutta köyhä muusikko - ja Sami Yaffa HS 23.8.2014 :

"Olen vasta alkamassa tutkimaan Afrikan meininkiä. Sieltähän se tulee, kaikki." Matkoillaan Yaffa on oppinut monenlaista. Esimerkiksi sen, että kovimmat soittajat tulevat köyhimmistä kansanosista. "Yläluokasta ei yleensä tule mitään sydäntä raastavaa."

Iloinen pitää olla, on töitä. Sekin asia saattaa muuttua. Näinä tehostamisen ja integraation kulta-aikoina saattaa käydä niinkin, että musiikinopetus sisällytetään vaikkapa historian opetukseen ja arvoisa historianopettaja vaikkapa laulaen demonstroi musiikin historian pääpiirteet muiden aiheiden ohessa. No vitsi-vitsi. Toivottavasti. (Kaikella kunnioituksella historianopettajia kohtaan: mielestäni historianopettaja on sivistyksen ruumiillistuma!)

Tai ehkäpä taideaineet lukiotasolla katsotaan turhiksi, kun ne eivät sisälly lukion tulosajatteluun eli YO-kirjoituksiin. Oppiihan sitä luovaa ongelmanratkaisua muutenkin.

Sen sijaan, että lähtisin huolestuneena säntäilemään kokeilujen ja hankkeiden viidakossa, päätin tänä vuonna vähentää turhasta. Jättää seuraavaan päivään sen, minkä voin. Tutkailla ja testailla rauhassa. Keskittyä kotona oikeasti lapsiin ja perheeseen sen sijaan, että koko ajan räplään Sibeliusta ja hymisen jotakin sovitusta. Ajattelin kierrättää toimiviksi todettuja biisejä ja kysellä kavereilta "vaihtomateriaalia".  Haasteena tietysti on määritellä, mitä se turha oikein on (...paperihommia...).

Opetuksessa aion edetä elämyksen ja ilon kautta - jos vaikka löytyisi jotakin olennaista musiikista. Siitä ei tingitä, eikä siitä säästetä. Jokainen valinnaisaineen opettaja tietää, että sen minkä opetukseen satsaa, saa seuraavan vuoden valinnoissa takaisin.

Samalla syynään toisella silmällä Avoimen Yliopiston opintotarjontaa ja kypsyttelen mielessäni pitkään muhinutta ajatusta toisen aineenopettajan pätevyyden opinnoista. Näinä aikoina täytyy varautua. Vaikka oikeasti minua edelleen innostaa se perustyö - musiikin opettaminen ja musiikinopetuksen kehittäminen.

Liekehtivät ameebat

Koeviikko oli ja meni. Tällä kertaa kohokohdaksi muodostui iloisen työskentelyn päivä eli Biisityöpaja.

En pidä koeviikolla kokeita, en kirjallisia, enkä niitä paljon parjattuja laulukokeita tai soittokokeita.
Kuuntelukokeen eli musiikin tunnistamiskokeen pidän mu1 ja mu2  kurssille viimeisellä tunnilla ennen koeviikkoa ja koeviikon pidemmän tunnin käytän kokeen sijaan luovaan työskentelyyn eli esimerkiksi biisin rakentamiseen ryhmissä.

Biisityöpajassa opiskelijat tekevät pienryhmissä (n. 5 opiskelijaa/ryhmä) oman biisin, joka lopputunnista esitetään ja äänitetään. Aikaa tähän projektiin on 2,5 tuntia ja siinä saa useimmiten huhkia hiki hatussa.

Biisityöpajan kulku pähkinänkuoressa:

1. Teksti: Ryhmät tekevät tekstin assosiaatio-menetelmällä (kuunnellaan ei- viitteellistä musiikkia ja kuuntelun lopuksi kukin opiskelija kirjoittaa 3 adjektiivia paperilapulle, sanoja käytetään sitten tekstin materiaalina työpajassa)
2. Sointukierto: Ryhmät valitsevat sointupohjan kappaleensa A-osaan ja B-osaan sekä rakentavat siihen melodian tai rapin.
3. Rakenne ja sovitus: Ryhmät sovittavat kappaleensa soittimille, miettivät rakenteen, intron, mahdolliset soolot sekä miten biisi päättyy.
4. Harjoittelu: toistoa, toistoa ja toistoa.
5. Esitykset ja äänitys: tuotokset laitan palvelimelle, josta opiskelijat voivat ne noukkia muistoksi itselleen.

Pixabay

Tällainen työskentelytapa vaatii opiskelijalta melkoista
musiikillista keksintää ja ongelmanratkaisukykyä, sillä
suurimmalla osalla lukion mu1 kurssilaisista ei ole kovin vahvaa
musiikillista taustaa. Kurssin aikana tietysti harjoitellaan näitä
taitoja ja hankitaan työkaluja biisin tekoon.

Ilmapiirin täytyy myös olla turvallinen, että opiskelija uskaltaa pistää taitonsa peliin ja kokeilla rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja ilman virheiden tekemisen tai arvostelun pelkoa.


Jokin tässä biisin tekemisessä ryhmätyönä innostaa, sillä jopa ryhmän ameebat ovat yleensä aivan liekeissä ja moni yllättää itsensäkin. Jotkut pojat laulavat ensimmäistä kertaa vuosiin (ainakin julkisesti), ja vielä hymyillen, eikä siihen tarvita jumpsuttavaa taustanauhaa eikä pohjalle paria rentouttavaa.

Kurssipalautteessa biisityöpaja saa opiskelijoilta poikkeuksetta korkeimmat arviot. Monelle syntyy biisin teon kautta oivallus, että ei se musiikin tekeminen välttämättä mitään salatiedettä ole - kolmella soinnulla on tehty aika monta hittibiisiä. Kokonaisuuskin hahmottuu, kun kurssin aikana opiskeltua tietoa sovelletaan oikeasti käytäntöön ja yhteistyön tuloksena syntyy jotakin omaa.

Pixabay

Tunnelmia koeviikolta

Lukuvuoden 3. koeviikko alkoi muutama päivä sitten. Menneen jakson työt pistetään purkkiin ja samalla valmistellaan jo seuraavaa jaksoa. Siinä sivussa kokoustetaan, katsotaan paperihommat ajan tasalle ja palaveerataan. Ja aina muutama biisityöpaja johonkin väliin mahtuu.

Hieman haikein mielin sanoin jälleen kerran hyvästit parille superihanalle ryhmälle.
Tämä jaksosysteemi ja kurssiviidakko ei juuri tue jatkuvuutta: yhtäkään ryhmää en tapaa enää uudelleen samalla kokoonpanolla.

Onhan se tietysti joskus virkistävääkin, tämä ainainen vaihtelu, mutta musiikin oppimisen ja muusikkona kehittymisen kannalta se ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Miten jalkapallojoukkue toimisi, jos pelaajat vaihtuisivat aina 7:n viikon välein?

Photo via Pixabay

Omassa työssäni jatkuvuuden puute tarkoittaa, että aina 7:n viikon välein aloitan uudestaan tutustumisprosessin uuteen ryhmään. Tutustuminen pitää sisällään ryhmäyttämisen, jokaisen opiskelijan taitotason määrittämisen, erilaisten taiteellisten näkemysten (= voimakkaat musiikilliset mieltymykset) kartoittamisen, sopivan ohjelmiston valitsemisen juuri tälle porukalle, motivoinnin, toimivat opetusmenetelmät juuri tälle soittajalle jne.

Tutustumisvaihe kestää pari viikkoa, isojen ryhmien kanssa ehkä enemmänkin. Sitten työskennellään ja kurssi kohta päättyykin.

Toiminnallisessa aineessa, niin kuin vaikkapa musiikki, yli 30:n hengen ryhmän kanssa työskentely edellyttää motivointia, järjestelyjä ja vielä kerran motivointia ja järjestelyjä. Mutta vaikka päälläni seisoisin, en usko, että millään saisin aina kaikkea toimimaan ja kaikkia huomioitua.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että on mahdotonta tämä jatkuva vaatimus yksilöllisestä, opiskelijalähtöisestä opetuksesta, kun sen edellytetään toteutettavan isossa opetusryhmissä (30-35). Olen jo pitkään ihmetellyt tätä outoa matematiikkaa:

Jos oikeasti haluttaisiin puuttua koulun epäkohtiin (opiskelumotivaation puutteeseen, huonontuneisiin oppimistuloksiin, syrjäytymiseen, koulukiusaamiseen, vanhanaikaisiin opetusmenetelmiin jne.) pitäisi ryhmäkokoja pienentää. Niin yksinkertaista.

Silti mitään ei tapahdu. Olen suurennuslasin kanssa syynännyt koulumaailmaa koskevaa kirjoittelua, ja hämmästyttävän harvoin siellä jossakin sivulauseessa mainitaan liian suuret opetusryhmät. (Eikä mainitsija ainakaan koskaan ole se rahakirstun vartija, koska kalliiksihan sellainen järjestely kävisi!) 

Yleensä näiden ylisuurien ryhmienkin kanssa musiikin tekeminen on hauskaa ja mukavaa.  Super-hyper-ekstra-ihanuus-ryhmiä, uskomattomia persoonallisuuksia ja lahjakkaita nuoria musiikin tekijöitä tulee vielä monia vastaan ennen eläkeikää.

Rakastan työtäni ja iloitsen jokaisen opiskelijan onnistumisesta. Haluaisin kuitenkin pystyä tekemään absoluuttisen parhaani, antamaan jokaiselle opiskelijalle hänen tarvitsemansa ajan ja ohjauksen. Se ei tässä yhtälössä aina ole mahdollista.

Photo via Flickr

Kellarin musamuumio päivittyy

Olen joskus ollut kateellinen ystävälleni matematiikan opettajalle: vuodesta toiseen opetettavat asiat pysyvät kutakuinkin samoina, opetusmetodit toki kehittyvät ja muuttuvat, mutta yhtälö on yhtälö, vaikka voissa paistaisi.

Toisin on musiikin laita. Jos miettii, että opetan vuoden aikana 8 pelkästään jo mu1 kurssia ja kaikilla vedettäisiin ne samat laulut tai ylioppilasjuhlissa keväällä olisi aina samat esitykset, vuodesta toiseen, niin hohhoijaa! Äkkiä eläkkeelle ja hautapaikkaa katsastamaan. Ei nimittäin riittäisi valinnaiskursseille opiskelijoita, kun sana kiirisi, että nyt se on ihan tosissaan leipääntynyt, se kellarin musamuumio!

En ole luontaisesti mikään tekniikan ihmelapsi, sen voin avoimesti myöntää, enkä erityisesti ajan hermolla teknologian uusissa tuulissa. Jokunen aika sitten eräs Gilda (nimi muutettu) viittasi kesken tunnin innokkaana. Mahtavaa, kiinnostunut opiskelija, ajattelin. "Ootko sä ope Facebookissa?" oli kuitenkin kysymys. "Öö, mikä se on?" oli vastaukseni. Siihen Malla (nimi muutettu) Gildan vieressä totesi: "Mähän sanoin!". Ja sille sitten naureskelimme makeasti kaikki yhdessä. No, Facebookin ihmeelliseen maaimaan perehdyin sitten ensimmäisen äitiyslomani aikana.

Musiikki, musiikin tekemisen keinot ja musiikkipedagogia muuttuvat kuitenkin hillitöntä vauhtia. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että mikäli meinaan millään tavalla pysytellä kärryllä seuraavat 20 vuotta (tai eläkeikäuudistuksen jälkeen ehkä jopa 30 vuotta), on minun taisteltava luontaisia taipumuksiani vastaan ja otettava se teknologia haltuun.

Sähköinen lukio, mobiilipilotti, tablettikoulu, ilmiöpohjainen oppiminen,verkkopedagogiikka, opiskelijalähtöisyys, sosiaalisen median pedagoginen hyödyntäminen... Siinä vain muutama lukio-opetukseen turbulenssia aiheuttava tämän hetkinen suuntaus. Ensi vuonna alkaa lukion uuden opetussuunnitelman kirjoitustyö lukioissa, suunnittelutyötä on jo erillisissä lautakunnissa tehty ja villejä ideoita heitelty "kori-malleista". Sähköinen yo- kirjoitus on näillä näkymillä todellisuutta lukuvuonna 2016. Mikäs siinä, nämä nykyajan opiskelijathan ovat syntyneet kännykkä kädessä, teknologia on varmasti hallussa, eikö? Ja vaikka lukio-opetus muuten olisikin murroksessa, eihän se minua, mukavan taideaineen opettajaa, koske, eihän?

Viimeisen vuoden aikana olen kouluttautunut mm. ilmiöpohjaisen verkkopedagogiikan saralla ja nyt syksyllä olen kokeillut mobiililaitteiden hyödyntämistä (musiikin)opetuksessa. Alun odotukseni ovat olleet melko korkealla juuri mobiililaitteiden käyttämisestä musiikin opetuksessa. Miksi? Koska se on yksi keino rakentaa siltaa arkikuuntelun ja "teoriahistoriasopan" välille. Että opetus ei olisi niin kaukana arkielämästä - sehän se suurin kritiikki koulua kohtaan on viime vuosina ollut.

Pohjimmiltani olen kuitenkin edelleen käsityöläinen ja olen huomannut, että musiikissa opiskeljoita kiehtoo juuri se autenttinen, originaali soittaminen ja yhdessä tekeminen. Ehkä näiden asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa keskenään, vaan tukea toinen toistaan. Kone ei saa olla itsetarkoitus vaan keino syventää ja rikastuttaa pedagogisesti perusteltuja tehtäviä.

Mielestäni asian ilmaisee loistavasti seuraava Hesarin mielipidekirjoitus:

"Tutkimusten mukaan peruskoululaisten oppimistulokset ovat merkittävästi heikentyneet kymmenessä vuodessa. Erityisesti lukutaito on heikentynyt. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) tarjoaa ongelman ratkaisuksi tieto- ja viestintätekniikan (tvt) lisäämistä opetuksessa (HS 15.11.), ikään kuin oppilaat oppisivat jotenkin paremmin tai enemmän, jos heillä on tietokoneet. Tieto- ja viestintätekniikan pitää tulla osaksi koulujen arkea. Nuorille tulee opettaa tietoteknisten taitojen perusteet. Tietokoneet tarjoavat esimerkiksi maan hiljaisille luontevan mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Koneet eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Koneet ovat yksi opiskeluväline muiden joukossa. Parhaiten ne palvelevat tarkoitustaan, jos ne innostavat oppilaita tekemään enemmän koulutöitä kotona. Mitä oikeasti pitäisi tehdä oppimistulosten parantamiseksi? Nostaa vaatimustasoa. Nykyisin yläkouluissa edetään hitaimpien ehdoilla. Kuulostaa ehkä siltä, että kissa nostaa omaa häntäänsä, mutta sanon tämän silti: opettajien ammattitaitoa pitää hyödyntää vastedeskin." Jarmo Lehtinen, historian ja yhteiskuntaopin opettaja Tampere, HS Mielipide 17.11.

Kerron seuraavassa blogikirjoituksessani MOPO:sta eli ensimmäisestä toteuttamastani opetuskokeilusta mobiiliportfoliosovelluksen maailmassa.

Käsityksin

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että musiikin opetuksesta koulussa on ihmisillä monenlaisia käsityksiä. Mitä se on, mitä se ei ole ja mitä sen pitäisi olla.

Hieman vanhemman polven ihmisiltä kuulee usein traumaattisia kertomuksia siitä, miten piti laulaa yksin luokan edessä laulukokeita, toisaalta ollaan ylpeitä siitä, että muistetaan ulkoa kaikki maakuntalaulut - ja mikä ihme siinä on kun nämä nykyajan nuoret eivät enää osaa laulaa, eivätkä ainakaan niitä maakuntalauluja.

Kerran eräs klassisen koulutuksen saanut orkesterihemmo, laittoi minut aggressiiviseen sävyyn tilille siitä, miksi hänen lukioikäisen poikansa musiikin tunneilla ei lauleta neliäänisiä keskiaikaisia madrigaaleja? Todettakoon, etten ollut hänen poikansa opettaja, mutta ei meilläkään kyllä, tavallisessa lukiossa, juurikaan lauleta neliäänisiä madrigaaleja. Olenkin vähitellen oppinut uusissa sosiaalisissa tilanteissa kartoittamaan mahdolliset uhkatekijät ja mikäli aistin konfliktin tai tuntien pituisen avautumisen, saatan jättää ammattini tarkentamatta.

Nykypäivänä musiikin tunneilla tehdään omia biisejä, perehdytään musiikin osa-alueisiin tekemällä itse joko koneella tai manuaalisesti, vedetään bändiklinikkaa, tehdään monenlaisia projekteja musikaalista kulttuuritapahtumiin ja hyödynnnetään mobiililaitteita. Aivan tavallisissakin kouluissa, tavallisten tuntien puitteissa. Yhteistä aikaahan tällainen tekeminen tietenkin vaatii ja se voikin esityssesonkina olla jonkinasteinen ajankäytöllinen haaste.

Työyhteisöissäkin on usein erilaisia odotuksia ja käsityksiä. Toisaalta toivotaan vierailuihin ja koulun tilaisuuksiin jotakin nostattavaa sekä virkistävää musiikkiesityksen muodossa, mutta samaan aikaan se ei saisi viedä aikaa muulta koulutyöltä. Se on joskus melkoinen paradoksi.

Ehkä yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä, joihin olen ylipäätään musiikin tekemisestä törmännyt ja törmään edelleen, tuntuu olevan se, että 5 = 5. Että siihen 5 minuutin esitykseen menee tasan se 5 minuuttia. Esiintyjä tulee lavalle, esiintyy, pokkaa ja poistuu. Näinhän se ei ole ja jokainen musiikkiesityksessä joskus osallisena ollut sen tietää ja tunnustaa.

Ensinnäkin, ohjelmiston valinta. Esitettävän materiaalin pitäisi olla tilanteeseen sopivaa, että jos on kouluisännän 60v kahvitilaisuudesta kyse, niin ensin tehdään salapoliisityötä, että mistä musiikista tämä kouluisäntä pitää. Ettei oopperaa mennä töräyttämään, jos levyhylly pursuaa suomirockia. Ja jos on joulujuhla, niin ei nyt joka vuosi niitä samoja lauluja jaksa kuunnella. Kyselen itse mielelläni opiskelijoilta ideoita juhlaohjelmistoksi, koska se ensinnäkin motivoi ja sitouttaa opiskelijoita. Joskus heiltä myös tulee uusia, itselle entuudestaan tuntemattomia ehdotuksia. Opiskelijalähtöisyys on nykyaikainen termi tällaiselle opetusmetodille.

Toinen vaihe, harjoittaminen (esiintyjän iästä ja taitotasosta riippuen tämä vaihe vie x määrän aikaa, puhutaan tunneista kuitenkin) tapahtuu normaalisti musiikin tunneilla. Mutta ne poikkeustilanteet. Tässä vaiheessa moni kollega ymmärrettävästi närkästyy, koska aina ohjelmiston harjoittaminen pelkästään musiikin tunneilla ei syystä tai toisesta onnistu ja opiskelijalle tulee poissaoloja tärkeiltä tunneilta. Yksi syy on, että jakson aikana ei esimerkiksi ole vaikkapa valinnaista kurssia, jolla nimenomaan on aikaa valmistaa ohjelmistoa erilaisia tapahtumia varten. Sitten tilaisuuksia tuleekin yhteen jaksoon useita, on vanhempainiltaa, arvovieraita, kansainvälisiä vieraita, virallisia tilaisuuksia ja avoimia ovia... Olen huono vastaamaan "ei" tällaisiin tarjouksiin, koska opiskelijalle esiintyminen on erityisen mielekäs oppimistilanne ja aina löytyy joku soittaja/esiintyjäporukka, joka on aina aktiivinen eli musiikin opettajan kannalta luotettava: on paikalla sovittuun aikaan ja hoitaa homman tyylikkäästi. Tai sitten on kysymys suurtuotannosta, kuten musikaalista, jossa on mukana lähes 50 opiskelijaa useasta eri ryhmästä. Yhteisöllisyys ja luovat vuorovaikutustaidot ovat kuitenkin niin ikään tämän päivän kuumia termejä, tulevaisuuden lukiota kun rakennetaan, ja jokainen musiikkiprojekteissa mukana ollut tietää, miten nämä käsitteet on suorastaan rakennettu sisään musiikilliseen prosessiin.

Kolmantena, esiintymisvalmennus, ettei nyt ihan sitä nenää lavalla kaiveta ja "jos nyt et sitä pupuntappopääkallopaitaa sinne kirkkoon laittaisi". Tässä vaiheessa taustalla on vähintäänkin kymmeniä toistoja ja kappale osataan vaikka unissaankin. Silloin päästään käsiksi syvällisempään tulkintaan ja mahdollisiin eleisiin ja liikkeisiin. Jälleen, toistoa ja harjoitusta.

Roudaus, kouluissa ei juurikaan ole varaa raavaisiin roudareihin, mutta käytän sujuvasti "lapsityövoimaa" lavatekniikka- pedagogian nimissä (eli joku ryhmä musiikin tunnin päätteeksi ruokalaan kulkiessaan vievät soittimet ja vahvistimet saliin) sekä äänentoiston rakentaminen, mihin meillä vanhassa rakennuksessa menee 1-1,5 tuntia, työvoimana opettaja + 1-2 opiskelijaa.

Loppuvaiheessa, soundcheck ja kenraaliharjoitus. Kun soittimet ja lava on saatu kasattua, haluavat esiintyjät tietenkin harjoitella esityspaikassa, että kaikki varmasti toimii, että itse tuntee tilan, että pääsee fiilikseen. Hyvin harva nuori esiintyjä on niin rutinoitunut, että pystyy vain pölähtämään lavalle ja "olla läsnä". Kyllä se useimmilla vaatii virittäytymistä tilaan ja tunnelmaan.Vaikka kyse olisi 3 minuuttia kestävästä esityksestä, nämä vaiheet toistuvat samanlaisina ja miten paljon työtä se vaatii on ulkopuolisen varmasti vaikea ymmärtää. Ja mitä nuoremmista esiintyjistä on kyse, sitä enemmän työtä - lukioikäisten kanssa voi joskus jopa oikaista jonkun vaiheen.

Siihen päälle vielä "SE" eli itse esitys ja jälkipuinti. Jos esitys on ollut erityisen kuumottava, on tietysti vaikea laskeutua suoraan vaikkapa keskittymistä vaativalle matikan tunnille.Täytyy purkaa ja saada palautetta.

Ja nämä vaiheet toistuvat kutakuinkin samanlaisina ja vievät lähes yhtä paljon aikaa, oli kyseessä sitten yksi 5:n minuutin esitys tai viisi 10:n minuutin sessiota. Onnistuneen esityksen takana on aina monia työtunteja, harjoitusta ja kannustusta. Onnistumisen kokemukset heijastuvat koulun ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, luovat yhteisiä muistoja ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta.

Eräs opiskelija kertoo viime kevään musikaaliprojektista näin (Erkki Koskimäki Senioriyhdistyksen lehdessä syksyllä 2013):

"Itse esitys on musikaalin teossa erittäin pieni osa. Esityksessä voi ainoastaan vielä kerran antaa kaikkensa ja toivoa parasta. Kaikki mikä on tehty, on tehty jo. Suuren, monia oppilaita osallistavan kurssin loppuunsaattaminen on harvinaislaatuisen opettavainen ja palkitseva asia. Tärkeä oppitunti minulle oli sen tajuaminen, että oma panos on vain pieni osa suurta kokonaisuutta, ja että pelkästään asenteet vaikuttavat valtavasti lopputulokseen. Toisiin ihmisiin ja yhteiseen päämäärään on luotettava. Se mitä syntyy, syntyy yhdessä."

Tähän on hyvä palata silloin, kun motivaatio on kateissa ja ihmettelee, miksi kasaa itselleen ylitöitä ja mahdottomalta tuntuvia aikatauluja. Näiden ihmisten ja näiden kokemusten takia.

Nyky+musiikki = konemusiikki?

Ajoin aamulla töihin, mutta en juuri jaksanut kuunnella musiikkia. Kuuntelin lähinnä keskusteluja ja uutisia, ihmettelin varmaan monen muunkin ruuhka-ajajan tavoin Nokian myymistä Microsoftille. Olo on flunssainen, korvissa rätisee ja paukkuu.

Töissä. Viritän 30 akustista kitaraa, 2 sähkökitaraa ja yhden sähköbasson. Minulla on tänään kaksi opetusryhmää, ekakurssilaisia ja sitten tokakurssilaisilla. Ykkösillä on aihepiirinä rytmimusiikin kehityskaudet ja tänään vuorossa 1960-luku. Kuunnellaan opiskelijoiden valintoja 60-luvulta eli Bob Marleyta, James Brownia ja the Beatlesia. Yksi ryhmän jäsen on poissa. Tehtävään sisältyy tiivis historiikki henkilöstä tai bändistä, edustetusta tyylilajista ja analyysiä kuunneltavaksi valitusta biisinäytteestä.

Ihmettelen, miten vaikeaa opiskelijoille on kertoa musiikista, erottaa tyylipiirteitä ja jopa soittimia. Onko nykyään niin paljon informaatiota, että ei osata enää kuunnella, ei kuulla, ei eroteta metsää puilta eli bassolinjaa harmoniasta? Musiikkia on äärimmäisen helposti saatavilla ja on myös helppoa keskittyä siihen omaan, itselle tuttuun musiikin lajiin. Ei tarvitse haastaa itseään uusille vesille. Varsinkaan, kun vastauksia ei voi googlata netistä vaan pitää itse yhdistellä kuulemaansa siihen, mitä on lukenut. Vai onko tehtävänanto ollut epäselvä? Alan epäillä itseäni. Pohjustinko eri tavalla, kuin edellisellä kurssilla, missä opiskelijat löysivät oleelliset asiat eri tyyleistä?

Aloitetaan myös uuden biisin soittaminen, kuunnellaan Black Label Society: "In This River". Tarkoituksena on tämän biisin kautta opetella kitaratabulatuurin lukemista. Vain yksi 30:sta opiskelijasta edes tietää, mitä tabulatuuri tarkoittaa. Ja tässä biisissä on yksinkertainen, helpostilähestyttävä melodian pätkä introssa. Soveltuu tarkoitukseen. Kuuntelen, kun opiskelijat tavoittelevat kitaroillaan melodiaa, ensin kaikki omaan tahtiin. Kiertelen ympäri luokkaa ja katson, miten tehtävä edistyy. Lopulta otamme kaikki melodian yhdessä. Olen vaihtanut pariin kitaraan kielet eilen, joten ne erottuvat joukosta selvästi, kun viritys ei vielä pysy vaan taso on laskenut. Viritän siis ne kohdilleen uudestaan. Kerrataan nopeasti kitarasoinnut tähän biisiin ja otetaan sitten intromelodia ja soinnut yhdessä.

Kakkosten kanssa puretaan vähän samantyyppistä tehtävää, nyt kyseessä parityö ja tarkastelun alla säveltäjiä länsimaisen taidemusiikin ja suomalaisen kansanmusiikinkin maailmasta. Tämän päivän kohteena Toivo Kuula ja Igor Stravinsky. Musiikillisten ominaispiirteiden löytäminen kuuntelunäytteistä käy vielä vaikeammaksi, koska tämä musiikinlaji on jäänyt melko vieraaksi opiskelijoille. Kun säveltäjiä arvottiin, kävi ilmi, että joitakin nimiä ei oltu koskaan kuultukaan.

Joskus ihmettelen, miten on mahdollista, että suuri osa lukiolaisista tietää suomalaisista säveltäjistä korkeintaan Sibeliuksen ja ratkaisee yhtälön nyky+musiikki = konemusiikki.

Mutta mutta. Kiinnostus kytee, jos kytee, joskus kuitenkin hyvin syvällä pinnan alla. Itse koen tämän kiinnostuksen herättelyn ihanaksi haasteeksi. Pääsisin ehkä helpommalla, jos valitsisin viihdyttävän linjan ja keskittyisin populaarimusiikkiin, mutta kun sitten kurssipalautteessa opiskelija kertoo innostuneensa kurssin myötä dodekafonisesta musiikista, jota ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan, toinen romantiikan ajan musiikista ja kolmas tykkää Larin Paraskeen riimeistä, niin jokin on osunut, musiikillisen moninaisuuden ilosanoma on levinnyt taas hieman laajemmalle!

1. merkintä - Miksi?

Musaopen musapäiväkirja on tehtävänanto itseltäni itselleni musiikin opettajana. Harkitsen antavani opiskelijoilleni tehtäväksi kuuntelupäiväkirjan pidon, joten on ehkä hyvä opetella blogikirjoittamista itsekin. Samoin siitä on myös aikaa, kun olen viimeksi itse pukenut musiikillisia havaintojani kirjalliseen muotoon - otettakoon sekin siis harjoituksen alle!

Missään tapauksessa en lähde musiikkia arvottamaan enkä arvostelemaan! Se ei ole tämän blogin idea, vaan haastaa itseäni kokeilemaan uutta, kuvailla kuulemiani havaintoja ja pohtia sekä perustella valintojani. Ajattelin tässä kirjoittaa sekä töissä että vapaalla kuuntelemastani musiikista, siitä millä perusteella valitsen musiikkia kuunneltavaksi ja miten se vaikuttaa minuun milläkin tasolla - tunnetasolla, fyysisellä tasolla, henkisellä tasolla. Mitä tasoja vielä on?

Saatanpa joskus pohtia musiikin opetuksen ajankohtaisia ilmiöitä, kertoa musiikkikokemuksista lasten kanssa tai siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa eikä halua kuulla yhtään ääntä. Niitäkin päiviä tässä ammatissa joskus on ollut.