Erityisesti olen hakeutunut Sibeliuksen pariin, mikä ei liene ihme, koska Sibelius on nyt juhlavuotensa kunniaksi esillä usealla taholla ja myös uusilla tavoilla.
Jossakin taustalla vaikuttaa myös seuraavassa (lukiovuoden) jaksossa alkava sävellysprojekti lukioryhmän kanssa. Sanon taustalla siksi, että pääasiallinen intressini mennä konserttiin on ollut musiikin kuunteleminen ja kokeminen, eikä töiden suunnittelu. Mutta onhan joskus saattanut jokin välähdyksenomainen idea syntyä kuunnellessa tai musiikki onkin tarjonnut uuden näkökulman aiheeseen, ja sehän on aina erinomaisen mukava juttu se - odottamaton bonus nimittäin!
Sävellysprojektissa on tarkoitus peilata Sibeliusta ja hakea vaikutteita Sibeliuksen musiikista ja elämästä - olkoonkin, että opiskelijoiden sävellystyyli noudattanee tämän päivän trendejä ja genrejä. Voimme silti tutustua säveltäjään ja hänen tuotantonsa kautta erilaisiin sävellysmenetelmiin, inspiraation lähteisiin, sävellysmuotoihin ja yrittää tietenkin löytää uusia tapoja tehdä omaa musiikkia.
Yhtenä ideana olen miettinyt Sibeliuksen Puu-sarjan peilaamista niin, että opiskelijat voisivat tuottaa oman versionsa koivusta tai kuusesta. Tai millaista vesipisaroita he säveltäisivät? Entäpä Kalevala sävellysten innoittajana? Ehtymätön lähde! Kiintopisteen valinnan vaikeus tässä taitaa tulla suurimmaksi ongelmaksi.
Syyskuuni Sibeliuksen kanssa alkoi käymällä 50 lukiolaisen kanssa Helsingin Kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalolla kuuntelemassa 4. sinfoniaa, sitä psykologista syväluotausta, jossa tritonus tunkeutuu luihin ja ytimiin, ja joka on ollut itselleni ensimmäistä osaa lukuunottamatta hieman vieraampi.
Sitten eräänä ihan tavallisena syksyisenä iltana pistäydyin kauppamatkan varrella kirjastoon palauttamaan (ehkä vähän lainaamaankin) kirjoja, kun hyllyn takaa alkoi yhtäkkiä yllättäen kuulua ihmeellistä musiikkia. Nuori sellisti, Riku Tsokkinen, harjoitteli Sibeliuksen Impromptua (Op.5 nro 6 h-molli). Jäin kuuntelemaan varsinaista esitystäkin, koska yksinkertaisesti oli pakko varastaa hetki kauneutta.
Yhtenä syyskuun lopun aurinkoisena lauantaina kävimme tyttäreni Tinttarellan (7v) kanssa yhdessä tutustumassa Ainolaan. Tästä äiti-tytär- retkestä tuli todella hieno vierailu. Päällimmäisenä mieleeni jäi valo ja onnellisuuden tunne koko paikasta, onnellinen koti.
 |
| Ainola |
Toiseksi minua puhutteli se, miten valtavan tärkeää hiljaisuus oli säveltäjälle. Olen kyllä lukenut Sibeliuksen elämäkerrat, kirjeet ym., mutta nyt paikan päällä Ainolassa asia konkretisoitui oppaan kertoessa värikkäästi, kuinka Sibeliuksen tyttäret saivat soittaa vain isän ollessa kävelyllä tai matkoilla. Ja jos isä oli kävelyllä, yksi tyttäristä piti vahtia, milloin isä lähestyi taloa, ja soitto loppui siihen. Tai että Aino Sibelius asennutti vesiputket vasta Jannensa kuoltua, koska veden kulkeminen putkistossa olisi aiheuttanut liikaa sävellystyötä häiritsevää ääntä.
Miten omituiselta tämä, hiljaisuuden edellytys, tuntuukaan tämän päivän ääntä olevassa maailmassa! Nappikuulokkeet kaikilla, taustamusiikit. Hiljaisuus voisi myös olla yksi sävellysprojektin lähtökohdista. Hmm. Hiljaista hevimusiikkia, hiljaista elektroa... Jos olisi ajallisia ja taloudellisia resursseja käytössä enemmän, veisin ehdottomasti projektiryhmän tutustumaan Ainolaan! Siellä ei soi taustamusiikki.
Tinttarellan mielipiteestä kiinnostuneelle kerron, että hänelle jäivät vierailusta mieleen erityisesti ihmeellinen Aino Sibelius, vihreä F-duuri takka, lavantautiin pienenä kuollut Kirsti Maria- tytär ja Oscar Parviaisen Sibeliukselle lahjoittama Bönen till Gud-maalaus lapsen kuolemasta, mutta myös pihamaalla ja puutarhassa olleet ruusut, omenapuut ja syksyn väreissä putoilevat lehdet.
Samana Ainola-vierailun iltana veimme hetken mielijohteesta lapset mummolaan visiitille ja lähdimme mieheni kanssa viettämään vielä iltaakin Sibeliuksen kanssa. Ilta Sibeliuksen luona oli Syksy Soi!- festivaalin osittain dramatisoitu musiikillinen tapahtuma, jossa kuultiin Sibeliuksen ajatuksia hänen ja Ainon kirjeenvaihdon kautta sekä päiväkirjamerkintöihin, valokuviin sekä historiikkiin pohjautuvana monologina. Sibeliusta esitti Jukka Rantamäki ja Ainoa Tuia Palonen. Tarinaa kuljetti tietenkin musiikki, mm. varhainen Vesipisaroita, Jaakko Kuusiston sovitus oktetille sinfonisesta runosta Satu ja Valse Triste, Laulu Ristilukista sekä huikea Humoresque No. 1 viululle Satu Saviojan esittämänä.
Ilta oli minusta kokonaisuutena erittäin onnistunut. Draamallinen toteutus oli koskettava, hauska, informatiivinenkin, ja loi hienon henkilökuvan Sibeliuksesta säveltäjänä, ihmisenä ja miehenä kertoen myös Ainon merkittävän elämäntarinan.
Syyskuuni Sibeliuksen seurassa on nyt päättymäisillään. Vielä on muutama päivä aikaa suunnitella tulevaa projektia tai siis raameja työskentelylle. Mikä lopputulos on, niin sitähän ei luovasta prosessista voi etukäteen tietää. Mutta kouluvuotta kun elämme, jonkinlaiset ajalliset kehykset rytmittävät prosessia, eli joulukuussa on lopputuosten esittelyn aika.
Sitä ennen saapuvat kuitenkin lokakuun kuiskivat, pimeät illat. Aion silloinkin tarvittaessa paeta kuluttavaa uutisvirtaa musiikkiin, polttaa kynttilöitä, elvyttää uskoani hyvyyteen ja - lasten käytyä nukkumaan - ruokkia välillä mielikuvitustani hiljaisuudella.
 |
| C-duuri-ruusuja Ainolan puutarhassa. |
