Kantrista keski-ikään ja takaisin

Kesällä sitä hetkeksi herää ajan kulumiseen, havahtuu ympäristössä tapahtuneeseen kasvuun tai rypistymiseen. Luumupuu on vaaksan korkeampi kuin viime suvena, samoin lapset. Taas pyörät ja kesäkengät vaihtoon.

Joitakin vuosia sitten hurahdin totaalisesti kantriin ja sen eri muotoihin. Kaikki, missä soi banjo, mandoliini, banjomandoliini ja/tai viulu edellä mainittuihin yhdistettynä kolahti ja kolahti lujaa.

Bluegrass, folk ja pohjoismaiset kansanmusayhtyeet suorastaan etsivät minut käsiinsä Spotify:ssä. Aivan huikeita löytöjä ovat olleet mm. norjalainen Sigrid Moldestad tai Hekla Stålstrenga, ruotsalainen Kalabra, amerikkalaiset Larkin Poe, Amos Lee tai Della Mae. Suomalaisia suosikkejani ovat puolestaan Hoedown, Pekko Käppi, Freija, Juurakko, Frigg, Suo, Matti-Johannes Koivu... ja-ja-ja niin edelleen.

Kun tämä roots- heräämiseni paljastui jossakin sivulausessa opiskelijoilleni, siellä yksi kaveri nyökytteli tietävännäköisenä ja totesi sitten:"Se on se keski-ikä!" 

Lukiolaiset kommentoivat mahdollisia ikäasioita usein juuri musiikkimaun yhteydessä ja etenkin konserttiraporteissaan. Jos siis olemme ryhmän kanssa käyneet niin sanotun klassisen musiikin tai nykymusiikin konsertissa tai oopperassa, löytyy aika monesta konserttiraportista seuraavan suuntaisia johtopäätöksiä:

"Konsertti oli mielestäni yllättävän mukava ja sivistävä kokemus, mutta muuten se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelen, koska olen nuori. Vanhempana varmaankin alan kuunnella tällaista musiikkia."

Olen tuota kommenttia usein miettinyt. Että miten se ikä vaikuttaa musiikkimakuun vai vaikuttaako mitenkään?

Omalla kohdallani kävi nimittäin aivan päin vastoin kuin opiskelijoiden ilmaisemassa olettamuksessa - suunta on pikemminkin ollut "vakavammasta kevyempään":

Olin ehkä 5 vuotias, kun mustavalkotelkkaristamme (no joo, muistan 70-luvun) tuli Joonas Kokkosen oopera Viimeiset kiusaukset. Se oli ensimmäinen oopperaelämykseni. Muistan vieläkin siitä kohtauksen, jossa Riitta etsii miestään ja laulaa "Paavo, missä olet?" Ja Paavo vastaa matalalla äänellä :"Helvetissä." 

Kohtaus on syöpynyt mieleeni, koska kertasimme sitä Paavo- nimisen veljeni kanssa iloisesti hoilottaen vähintäänkin seuraavat 2 viikkoa. Anteeksi isä, anteeksi äiti, anteeksi säveltäjä....

Toinen oopperakokemus tapahtui Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ollessani 8-vuotias. Kyseessä oli Mozartin Taikahuilu. Sen jälkeen kävin katsomassa kaikki mahdolliset oopperat, mitä paikkakunnalla kulloinkin oli tarjolla. Olin koukussa.

Levyraatiin ala-asteen 3:lla luokalla taisin viedä kuultavaksi Mozartia tai Quy Moranconia (ranskalainen urkutaiteilija), jota kuunneltiin meillä kotona mm. unimusiikkina.

Eli ei niinkään se ikä vaan ne kotoa saadut musiikilliset vaikutteet. Tässä on tietysti jälleen huomattava ajan muuttuminen. Eihän silloin minun lapsuudessani kuljettu kännykän kanssa luurit korvilla musiikkia kuunnellen. Musiikin saatavuus ja altistus eri genreille oli rajallista.

Tällä hetkellä kuvittelen, että keski-ikäistymiseni on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Ensin matkustelu ja city-elämä kanta-Helsingissä vaihtui perhe-elämään maalaismaisemissa ja nyt (satunnaisia nostalgiakohtauksia lukuunottamatta) juurtumiseni on jo siinä vaiheessa, että minulla on takapihalla pieni multapläntti, jolla kasvatan ruohosipulia, kirveliä, lehtisalaattia, mangoldia ja paria mansikantainta. Ruukussa kasvaa pinaattia, on musta- ja punaviiniherukkapensaat ja raparperipuskat sekä luumupuu.

Mutta mitä nyt tästä saavutetusta lakipisteestä eteenpäin? Alkaako paluu vaiheittain taaksepäin, taantuminen takaisin lapsuuteen?

Peruutusperspektiivistä tarkasteltuna ainakin musiikillisten tyylien kavalkadi kohdaltani näyttäytyisi jotakuinkin tällaisena: kantri, iskelmä, rock, kansanmusiikki, jazz, heavy, klassinen - ja sitten ollaankin takaisin alkupisteessä. Viimeisten kiusausten helvetissä.

Lasten kanssa reissussa

"Koska ollaan perillä? Äiti, ollaanko jo perillä? Mulla on tylsää! (x1000) Äiti, toi nipisti mua! Äiti toi kiusaa! Äiti, mulla on pissahätä..."

Oletko koskaan matkustanut lasten kanssa autolla?

Kesäisin tulee sellaista tehtyä. Koska minulla työnkuvasta johtuen on lomaa hieman enemmän, kuin perheen toisella työllisellä, reissaan lasten kanssa kotimaassa suhteellisen paljon: sukuloimassa, tapaamassa toispaikkakuntalaisia kavereita ja jos jonkunlaisissa tapahtumissa.

Nukarin kylätoimikunnan Rusthollari 2015.
The Sun Collection Alkaline.

Meille ei ole toistaiseksi hankittu matkoja varten autoon erityisiä näyttö/dvd-härpäkkeitä vaan ollaan  pärjätty (välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä) lasten itse mukaan pakkaamalla viihdevarustuksella: kirjoja, piirustustarvikkeita, leikkiautoja tai arvausleikeillä jne. Viimeaikoina on äidin kännykälläkin hätätapauksessa voinut pelata, mutta se on varsin lyhytaikainen helpotus - koska aikarajoitus.

Ylivoimaisesti paras matkan jouduttaja ja tylsyyden torjuja on musiikki! Tämä on nyt havaittu moneen kertaan.

Lasten kanssa reisussa autoon lähtevät mm. Lasten ikivihreät, UMO:n & Johanna Förstin & Vesa-Matti Loirin "Ville ja Valle", Robin - tietysti... Kovassa kuuntelussa ovat myös Ipanapa- levyt 1-3. Niissä on useita eri artisteja, hauskoja sanoituksia ja tyylillistä vaihtelua: swingiä, bluesia, rockia, poppia, kantria, räppiä, heviä jne.

Rusthollari. Vanhoja menopelejä ihailemassa,
omia seikkailuja suunnittelemassa.

Viime kesänä ostin ihan huoltoasemalta "lasten ikivihreät" CD:n ja se oli välittömästi hitti! Vähintäänkin 3 kertaa piti se kuunnella heti putkeen, ja tarkasti kuunneltiinkin: keskustelua herättivät erityisesti kappaleet "Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko" ja "Minttu sekä Ville".

Ensimmäinen, Mikki Hiiri-laulu, mietitytti kovasti tuolloin 3- vuotiasta Kumkvattia. "Pistääkö se Peikko Mikki Hiiren poskeen? Miten se tapahtuu?" 

Kappaletta kuunneltiin kotonakin välillä valehtelematta 5 kertaa putkeen ja jäbäduudelis istui sohvan reunalla kuin nakotettuna korvat höröllään, niin jännittävä ja ajatuksia herättävä tuo biisi oli!

Jälkimmäinen, "Minttu sekä Ville" kääntyi Kumkvatin mielessä jännästi muotoon "Minttu se kävi" ja siitä saatiin melko pitkä matkakeskustelu aikaiseksi, kun Tinttarella (6) selitti selittämistään, ettei siinä lauleta Minttu se kävi...

Kuva by Tinttarella 

Tinttarella sen sijaan on hyvin tarkka tekstien ja musiikin sävyjen kanssa, herkkä huomaamaan erilaisia vivahteita.

"Äiti, tämä on surullinen laulu. Mutta älä laita sitä pois, minä haluan kuulla sen, kun se on kaunis." 

Joskus tekstistä täytyy keskustella kauankin, koska siinä on eskarilaisen mielestä joku pelottava asia.

Yksi tällainen kappale oli lasten kuorossa tutuksi tullut "Huopikkaat". Siis se slaavilainen ralli, jonkä kertosäe jää varmasti mieleen. Sitä ei voinut laulaa, koska toisessa säkeistössä puhutaan sydämen jäätymisestä. Ja onhan se pelottava asia, jos sydän oikeasti jäätyy, aivan kamalaa, mutta kyseessähän on kielikuva.


Vaan ei siinä auttanut selittää, että kyseessä on kielikuva, että laulussa vanhemmat eivät halua tytön ja pojan olevan ystäviä ja pelottelevat talven kylmyydellä, ettei tyttö menisi, mutta tämä on päättänyt mennä. Olisittepa nähneet sen epäluuloisen katseen, jonka osakseni sain! Kappaleen mollisävy kertoi ilmeisesti enemmän kappaleen tunnetilasta, kuin aikuisten selitykset tekstistä. Myöhemmin kuulin kuoron vetäjältä, että Tinttis oli käynyt häneltäkin kysymässä laulun sanoista.

Tämän kesän reissuja varten on hankintalistalla Emmallakin palkittu Muumiperheen lauluretki sekä ehdokkaana ollut Pellekaija Pumin: Ota Koppi!

Kun itse pienenä pirpanana reissasin isän kalastusvietin kuljettamana 70-luvulla kesälomaa viettämään pikku-Fiatin takapenkillä aina Utsjoelle saakka, ei autossa juuri soinut lastenmusiikki (ei ollut kyllä turvavöitäkään). Rikas ja monipuolinen lastenmusiikkikulttuuri oli vasta rakentumassa ja nyt eletään sen kulta-aikaa.

Ja vaikka automatkat lasten kanssa ovatkin välillä tylsiä ja selän takana vallitsee riita-tora-tappelu- meininki, niin näitä yhteisiä musiikkihetkiä ja keskusteluja odotan innolla! Ainakaan vielä tänä kesänä ei takapenkillä istu kaksi tyyppiä kummatkin omat kuulokkeet korvilla...

Konsertissa - beatkompin ulottumattomissa

Kävimme lukiolaisten kanssa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa torstaina 23.4. Musiikkitalolla. Ohjelmassa oli Jörg Widmannia, Mozartin Klarinettikonsertto A-duuri sekä Rahmaninovin Sinfonia nro. 2 e-molli. Valitsin konsertin tämän monipuolisen kattauksen takia.

Mukana oli yhteensä 37 opiskelijaa kahdesta eri Mu1- ryhmästä. Suurimmalle osalle mukana olleista tämä oli ensimmäinen kerta Musiikkitalossa ja ensimmäinen kerta ylipäätään sinfoniaorkesterin konsertissa. Kaikki eivät välttämättä ole juuri kuulleet miksaamatonta ääntä tai edes live-musiikkia.

Konserttia edeltävän musiikin tunnin aihepiirinä oli sointiväri, jota tutkimme mm. iPadin MSO Learn- sovellusta käyttäen.  Konsertin ohjelmassa olevat teokset esiteltiin myös etukäteen lyhyesti. Lisäksi teimme itse luokassa olevilla akustisilla instrumenteilla leikkimielisen "orkesterikokeilun"eli hyvin modernin teoksen, jossa oli suunnitellumpi toinen osa.

Keskustelimme myös konserttikäytännöistä, esimerkiksi kuka on konserttimestari, mikä on kapellimestarin rooli, soitinryhmien erityispiirteitä ja missä kohtaa taputetaan. Kapellimestarien tähtiasema varsinkin ihmetytti opiskelijoita, kun "eiväthän ne (orkesterimuusikot) edes kato sitä!" No asia selveni vähän tuon oman "orkesterikokeilun" ja parin äkkipysäytyksen jälkeen.

Myös konserttikäyttäytymisestä on nykypäivänä keskusteltava ja tilanne on pohjustettava perusteellisesti. Kaikille ei todellakaan ole selvää, että nyt ei mennä leffateatteriin, jonne voi ottaa mukaan omia eväitä ja että takit ja laukut on oikeasti jätettävä narikkaan, muuten ei pääse sisään. Konsertissa ei voi myöskään keskustella, koska sen lisäksi, että se häiritsee musiikista nauttimaan tulleita kanssakuulijoita, salin akustiikka on todellakin sellainen, että sipattamiset kuuluvat ja häiritsevät. Itsestäänselvää? Pitäisi olla.

Olen vuosien mittaan ollut sellaisessakin konserttitilanteessa, että opiskelijaryhmässä joku ei ole osannut käyttäytyä ja minulle opettajana on väliajalla tultu sanomaan, että miksi tuon näitä nuoria konserttiin muita häiritsemään. Olen tätä miettinyt. Pitäisikö siis jättää menemättä siksi, että joku mahdollisesti ei ymmärrä tilannetta? Pidän konserttikäyntiä kuitenkin niin ainutlaatuisena oppimistilanteena ja elämyksenä, että olemme menneet. Useimmiten hyvällä menestyksellä.

Eikähän se konserttitilanteessa huonosti käyttäytyvä suinkaan aina ole opiskelija (nimim. Edelleen katkera parille mummolle Stravinskyn Kevätuhrin alun pilaamisesta silloin vuonna 1 ja 2...).

Itse menen konsertteihin aina innoissani. Sanoin myös opiskelijoille etukäteen, että tulen sinne nimenomaan nauttimaan musiikista, enkä (toivon mukaan) vahtimaan ketään - ollaanhan sentään jo lukiossa.

Etukäteen opiskelijat saattavat kysyä: "Käykö näissä konserteissa paljonkin ihmisiä?" Kun sitten jo Musiikkitalon aulassa voi huomata, että todellakin, konserttiin on tulossa paljon väkeä, sekin saattaa ihmetyttää. Tälläkin kertaa sali tulee aivan täyteen.

Kiinnostusta opiskelijoiden parissa herätti erityisesti se, että konsertti taltioidaan ja on kuultavissa netissä, osoitteessa www.helsinkikanava.fi .

Meidän paikkamme sijaitsevat opiskelijaystävällisellä hintavyöhykkeellä eli aivan katon rajassa. Kuuluvuus salissa on silti loistava! Yllätyn orkesterin rikkaasta soinnista: hiljaista hiljaisimmatkin äänet tulevat aivan iholle ylös saakka ja jokainen soitin erottuu. Fortet tuntuvat - olematta kuitenkaan väkivaltaisia.

Ensimmäinen teos oli Jörg Widmannin orkesteriteos Con Brio (2008), joka edusti modernimpia sävyjä, kokeilevampaa otetta sointiin: orkesterin yhteinen "hengitys" välillä ja jousien raapivat ripinät. Illan solistina Jörg Widmann oli loistava! Klarinettikonsertto oli lähes liian täydellinen sekä soinnillisesti että teknisesti. Hieman hymyilytti huomata, kuinka klarinetisti todellakin hypähtelee ilmaan konserton riemullisen Rondon aikana! Tosin itsellänikin oli sellaista sisäistä hypähtelyä - sainhan kuulla hienoa musiikkia. Rahmaninovin Sinfonian aikana eräs viereisessä katsomon osassa istuva rouvashenkilö puolestaan pompahtelee penkillään. Koko esitys oli yhtä soinnin ja tunteen ilotulitusta.

Jään odottamaan jälkipuintia konsertista seuraavalla tunnilla ja opiskelijoiden omaa konserttiraporttia illasta. Hesarissa oli heti 24.4 Veijo Murtomäen arvio konsertista, jonka laitoin opiskelijoille myös linkkinä. Aina ei päältäpäin voi tietää, mikä on ollut kunkin oma henkilökohtainen kokemus. Varmasti jollekulle ilta oli pitkä, toiselle paikallaan pysyminen oli vaikeaa ja käytännöt outoja: eräs opiskelija kysyi minulta konsertin jälkeen aplodien aikana :"Miksi nuo orkesterilaiset vielä istuvat paikoillaan?". 

Silti olisi väärä oletus, että tämän ikäisistä "ei kukaan" kuuntele tällaista musiikkia. Tämä käsitys on  usein juuri opiskelijoilla itsellään. Sen sijaan vuosien kokemuksella voin todeta, että se on ennakkoluulo, ja todellisuus voi olla hyvinkin toisenlainen, mutta vieraampi maailma se monelle on.

Se on yksi syy, miksi pidän tätä elävää konserttikokemusta tärkeänä: jos kourallinenkin mukana olleista saa oivalluksen siitä, että on olemassa musiikkia beatkompin ulkopuolella, tai että on olemassa musiikkia, jota täytyy kuunnella kauemmin kuin 4 minuuttia kokonaisuuden hahmottamiseksi, tai mitä elävä ääni on verrattuna kompressoituun soundiin, tehtävä on onnistunut. Mission completed.

Kuva Musiikkitalon aulasta: Suomalaisten kapellimestareiden tahtipuikkoja

10 mukana kulkevaa

Facebookissa tuli eilen vastaan seuraavanlainen tehtävänanto:

In your status line, list 10 albums that have stayed with you in some way. Don't take more than a few minutes and don't think too hard - they don't have to be the "right" or "great" works, just the ones that have touched you. 

Tällainen siitä tuli:

1. The Best of Nina Simone 
Yksinkertaisesti ihana ja värisyttävä.

2. Chick Corea: Light as a Feather 
Ensimmäinen kosketukseni jazziin tapahtui lukioikäisenä kappaleen "Spain" kautta. En ollut koskaan kuullut mitään tällaista, kotonamme kuunneltiin iltamusiikkina lähinnä urkumusiikkia, mm. ranskalaisen säveltäjä-urkuri Guy Moranconin tuotantoa. Hurahdin fuusioon pitkäksi aikaa.

3. Nancy Wilson & Cannonball Adderley 
Tein Kumkvattia odottaessani Jazzlaulun opintokokonaisuutta. Sen aikana kuuntelin todella paljon tätä levyä ja treenailin bebop-likkejä ja erilaisia skaaloja. 

4. Vesa-Matti Loiri: Leino- levyt
Kirjoitin kouluaikoina päiväkirjaa ja yläaste/lukiovaiheessa kuuntelin Leino-levyjä 1.-2. usein taustalla. 

5. Värttinä: Oi Dai
Soitin ja lauloin lukiossa kansanmusiikkiyhtyeessä ja kävimme Kaustisten Kansanmusiikkifestareilla, jossa kuulin Värttinää. Kolahti.

6. Fauré Mélodies, Barbara Hendricks
Melodiat ja tekstit! 

7. Chopin Piano Concerto no. 1, Emil Gilels
Synkkä ja myrskyinen syysyö, pianokonsertto soimaan ja paljon kynttilöitä. Kaamos kauneimmillaan.

8. Ritchie Blackmore´s Rainbow 
Tutustuin veljen kautta Rainbow´hun. Man on the silver mountain ja Catch the rainbow ovat edelleen hienoimpia rock-balladeja, mitä tiedän. Muutkin Rainbow´n levyt olisivat kyllä voineet olla listalla, Ronnie James Dio oli yksi suosikkilaulajistani.

9. Joni Mitchell: Blue 
Lukiossa musiikinopettaja antoi minulle laulettavaksi kappaleen "Blue". Jäin koukkuun Joni Mitchellin omaperäisiin melodialinjoihin ja surumielisen mietteliääseen ääneen.

10. Matti Johannes Koivu
Olin vuosi sitten äänettömänä useamman viikon sairaslomalla ja kuuntelin Matti Johannesta lähes jatkuvalla syötöllä. Monitasoiset, sielukkaat tekstit puhuttelevat vieläkin.

Michelangelo: Luominen/ Google Image

Päivityksen jälkeen mieleeni on pompsahdellut ainakin kymmeniä levyjä, joiden myös pitäisi olla mukana: J. Karjalainen ja Mustat lasit sekä Varaani ja Lumipallo, Eppu Normaali: Akun tehdas, J.S.Bach: Weihnachtsoratorium, Sibelius: Viulukonsertto (Pekka Kuusisto), Dixie Chicks: Home, Dan Reed Network: the Heat, Tomas Ledin, Bon Jovi: Fahrenheit, Laila Kinnunen: Muistojen Laila, Sting: Fields of Gold, Chick Corea: My Spanish Heart, David Sanborn: As We Speak, Tower of Power: Soul with the capitol "S", Ultra Bra: kaikki, Scandinavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani ja Palatkaa Pariisiin, Verdi: Aida (Claudio Abbado), Poets of the Fall: Signs of life, Gipsy Kings: Luna Fuego, the Real Group: Commonly Unique, Kate Bush: Lionheart, Q.Stone: Pink on Blue, Perko & Kuustonen: Tyttäreni, Sigrid Moldestad: Himlen har sove bort mörkret...



Tästä ei taida tulla loppua ollenkaan!

Vuoden 2013 parhaat

Näin vanhan vuoden päättyessä sitä aina summaa kuluneen vuoden parhaat ja pahimmat hetket. Tässä minun musiikillisen ynnäilyni tulos eli musiikilliset kohokohdat menneeltä vuodelta.

Helmikuu -  Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas Kuopiossa

Kahdenkeskinen aika siipan kanssa on viimeisten vuosien aikana ollut todella harvassa (lapset 2 ja 5), mutta sattuipa hiihtolomalla niin, että mummopalvelut olivat käytössä viikonlopun ajan! Niinpä lähdimme kahdestaan Kuopijjoon. Kahden vuorokauden luksusviikonloppu hotellissa, keskustelua niin, että sai sanoa lauseensa rauhassa loppuun, laskettelua Tahkolla, hyvää ruokaa, romantiikkaa ja musiikkia - kelpaisi varmaan teillekin!

Etukäteen olin seikkaillut Kuopion seudun tapahtumissa ja bongannut sieltä minua kiinnostavan keikan: Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas! Tiesin, että  miehelläni ei ole aavistustakaan keitä nämä heebot ovat ja mainintani "rajusta kansanmusamenosta" hieman herätti kummastusta. Sain kuitenkin houkuteltua miehen kuuntelemaan. Ja ilta oli yksi parhaista ikinä! Maagista tykitystä jouhikolla, hardrockmaista kitarointia itsetehdyllä instrumentilla, Käpin ääni ja hypnoottinen esitystapa - kuin mannaa sataisi taivaasta!

Toukokuu - Robin Hood- musikaali

Ammatilliselta puolelta yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista oli täysin omin voimin toteutettu Robin Hood- musikaaliprojekti. Käsikirjoitus tehtiin opiskelijoiden improvisointien pohjalta itse, ohjaus työparini ilmaisutaidon opettajan kanssa. Työmäärän puolestahan se oli täysin hullun hommaa, mutta lopulta lavalla oli lähes 50 opiskelijaa 4:stä eri ryhmästä. Upeita nuoria lahjakkaita ihmisiä!

Kesäkuu - Järvenpään puistoblues

Järvenpään Puistoblues Kesäkuu 2013 Lavalla Q. Stone

Puistobluesissa kohokohdat (meille) olivat Q. Stone ja Curtis Salgado. Kuuntelin lukioikäisenä Q. Stonea hyvinkin aktiivisesti ja siksi "päiväanavaus" osui makeasti nostalgiahermoon. Ja Salgado, no blues-soulmestari groovasi täydellisesti!

Heinäkuu - Norppaooppera ja Macbeth

Timo-Juhani Kyllönen: Norppaooppera

Lähdin Norppaoopperaan mukamas lapsen takia - tosiassa halusin itse nähdä sen. Olin itse 5v, kun hurahdin oopperaan nähdessäni Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset mustavalkotelkkarista - ei ihan helpoimmasta päästä ensimmäiseksi oopperakokemukseksi.

Eli siis, Tinttarellan kanssa Norppaoopperaan. Ajoitus taisi mennä autossa istumisen takia pieleen, sillä tyttö pyöri kuin väkkyrä ja vaikka katsomista ja kuulemista olisi ollut monenlaista, aika paljon meni ohi, kun tekstistä ei saanut selvää.

No mikä siinä sitten nostaa kokemuksen kärkikaartiin? Norppaäidin (Melis Jaatinen) aaria! Yksistään se oli minulle hieno kokemus. Upea, tuore ääni ja kaunista laulamista.

Giuseppe Verdi: Macbeth

Viime kesänä tämä ihana produktio oli jälleen Savonlinnan ohjelmisossa ja täytyihän se kokea, ensimmäistä kertaa katsomon puolella.

Noitarooli Macbethissa Olavinlinnassa kesällä 2001, oma kuva

Lauloin kesällä 2001 Savonlinnan    Oopperajuhlakuorossa ja yksi parhaista produktioista oli Verdin Macbeth, jossa olin "noitaporukassa". Luonnerooli?

Vaikka tunsinkin musiikin ja tarinan todella hyvin, oli mielenkiintoista nähdä nyt kokonaisuus. Aiemmin olin lymyillyt jossakin linnan onkaloissa ja odottanut omaa vuoroani, mutta nyt näin koko teoksen ja ymmärsin paremmin ohjaajan vision.

Pidin todella paljon Lady Macbethin roolin laulaneesta Csilla Borossista, sen sijaan kaipasin Macbethiksi Jorma Hynnisen värikylläistä baritonia.



Heinä-elokuu - Laulukurssi

Heinäkuun lopulla menin laulukurssille "Löydä äänesi mahdollisuudet", opettajina mm. Aija Puurtinen ja Ritva Eerola.

Kurssi oli todella antoisa: kokonainen viikko omaa musisointia, ei työasioihin liittyvää, vaan pelkästään minulle! Luokkatila, jossa voin vain laulaa ja soittaa, ilman että joku tärppinen nykii hihasta ja huutaa: "Äiti ei saa laulaa!" tai "Äiti, miksi sinä laulat noin kovaa?"

Ah, sielun ja ruumiin ravintoa. Vaikka samalla tietenkin myös ammattitaidon ylläpitoa eli äänenhuoltoa.

Elokuu - Flow Ravi Coltrane ja Ricky Tick Big Band

Flow-festivaali 2013, taustalla Ricky Tick Big Band

Sydämessäni on iso paikka bebop/hardbop- pohjaiselle modernille jazzille. Vaikka en siitä teknisesti ottaen paljoakaan ymmärrä, kuuntelen ja fiilistelen sujuvasti.

Ravi Coltrane Quintet oli siinä mielessä upottava kokemus - oli ihana katsella ja kuunnella vähäeleistä, mutta tapahtumarikasta soitoa. Tunnistin teeman sieltä, toisen täältä ja seurasin soittajien sanatonta viestintää. Tämä toimii minulle parhaiten livenä. Mahtava kokemus!


Ricky Tick Big Bandin ja Julkisen sanan swing-rap-yhdistelmä liikutti toisella tavalla, pisti minut ihan konkreettisesti hytkymään. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten hehkuttanut tällaista fuusiota, olisin hieman ihmetellyt, mutta näin tyylikkäästi toteutettuna big band sovitukset ja napakat rap-tekstit kärkitason räppääjilta osuvat kultasuoneen

Loka-marraskuu - Mozart: Requiem

Teimme talkoomeiningillä paikalliseen kirkkoon muistokonsertin ja pyhäinpäiväkonsertin. Ison kuoron ja orkesterin kanssa oli hieno kokemus päästä laulamaan tätä ihanaa teosta, syksyn kohokohta!

Lasten  musahetket

Sellainen iltamenoja rajoittava periaate meillä on, että arkiviikkojen illat rauhoitetaan perheelle ja viikonloppumenoissakin pidetään linjaa "yksi-mummolan-yö-kuukaudessa" lapsille. Eli moni todella kiinnostava konsertti tai keikka jää välistä, mutta onneksi vuoteen mahtuu lisääntyvässä määrin myös ilahduttavaa kotimusisointia. (Välillä tosin toteutuu sanonta suutarin lapsen kengistä eli äiti ei aina jaksa laulaa, mutta onneksi lasten iskä rentoutuu kitaroimalla, ja Kumkvatti (2,5) lähtee jo mielellään soittokaveriksi).

Parhaita musahetkiä lasten kanssa ovat: Kumkvatin oma biisi "Betoniauto" - ennenäkemätön mossaus-crowlaus-esitys täydellisellä rockrock-asenteella, musiikkisatu-improvisaatiot pimeässä huoneessa molempien lasten kanssa instrumentteina mm. ukulele, melodica, tinapilli, kantele, triangeli, clavesit, lasten kanssa yhdessä lauletut joululaulut, Tinttarellan muskarin joulujuhla, Kumkvatin rumpusoolot, Mimmien talvi- konsertti, autolaulut matkoilla... ja paljon paljon muuta!

Näiden muisteloiden myötä toivotan sinulle

Kaikkea hyvää ja kaunista vuoteen 2014!

Laulajapojan ehdotus ja muita muistoja Maaritista

Paras hetki aamussa: kupissa kahvia, edessä Hesari ja levyllä laulaa Maarit!
Lasten riita, tora ja tappelu on päättynyt halauksiin ja yhteinen rakennusprojekti, Projekti Maja, on valmis. Äiti saa rauhassa fiilistellä ja upota muistoihinsa.

Tunnelmamusan valintaa ei tarvinnut tänään kahta kertaa miettiä, sen verran vaikuttava oli eilisillan VAIN ELÄMÄÄ ja ikisuosikkini Maarit! Muisto, jos toinenkin nousi mieleni syövereistä näiden laulujen kautta.

Asuin opiskeluaikoina eli 1990-luvun alkupuolella Lapinlahdenkadulla ja lenkkeilin usein Hietaniemen hautausmaan maisemissa. Silloin mukana kulki Sonyn kannettava kasettisoitin (siis C-kasettisoitin, voehan vitalis, että siitä on aekoo!), jossa joskus oli Maaritin musaa. Erityisen vaikuttava oli Tuskan tanssi, jota valitettavasti ei eilisessä tv-ohjelmassa kuultu. Ei ollut parikymppisen musiikin opiskelijan elämä pelkkää biletystä ja duurisointua etteikö olisi kolahtanut tämä teksti:

Tanssin mä vaan,
tanssin aamuun kalpeaan,
kukkivan nummen taa,
ei tätä tuskaa vaan irti saa.

Lainaa vain lauloin kummitytön kastejuhlassa. Tai lauloin ja lauloin... Olen valitettavan hyvä herkistymään herkissä tilaisuuksissa - nykyään tajuan jo kieltäytyä esiintymispyynnöistä läheisten synttäreillä, häissä ja hautajaisissa. Joka tapauksessa, tuo kastejuhla oli monellakin tapaa merkittävä: parhaan ystävän esikoistytär ja minun ihana kummityttöni oli vihdoin siinä ja sain alkaa tutustumisen häneen. Lisäksi olin tavannut edellisenä iltana tulevan mieheni, jonka kanssa vaihdoimme kastejuhlassa muutaman mukavan tekstarin. Tuolloin en tietenkään tiennyt, että tästä miehestä tulee parin vuoden päästä lasteni isä, mutta sellainen erityinen fiilis tästä kohtaamisesta kyllä oli heti ensihetkestä. Ja tässä nyt ollaan - 7 vuotta myöhemmin, hymyjä ja halauksia, raskausarpia, riitoja ja sovitteluja, enterorokkoja ja valvottuja öitä, mutta myös rutkasti rakkautta rikkaampina! Voitte siis arvata, että Juha Tapion eilinen tulkinta laulusta ei säästänyt Nessuja!

Opevuosillani törmäsin taannoin Neitoon ja ylioppilaaseen yllättävässä tilanteessa. Laulajapoika säntäsi musaluokkaan innoissaan kera Ehdotuksen. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Laulajapoika: "Nyt ois hyvä biisi kevään lakkiaisiin!"
Musaope: " No?"
Laulajapoika: "Neito ja Ylioppilas! Tosi hieno biisi, Maaritin!"
Musaope (ei halua lannistaa heti kättelyssä): "Ööööö... Ootko miettinyt sitä tekstiä, että mistä se kertoo?"
Laulajapoika: "No ylioppilaasta."
Musaope: "Nii-iin, mutta siis, sen syvempi merkitys, kun sehän päätyy nuoren naisen itsemurhaan? Että ehkä ei ole oikein lakkiaisjuhlan tunnelmaa kohottava teksti."
Laulajapoika: "Nii, mut ei ne niitä sanoja kuuntele!"

No, tämä hieno biisi ja surullinen tarina eivät kuitenkaan lakkiaisohjelmaan päätyneet, koska Musaope epäili, että juhlayleisön tekstin ymmärtäminen saattaisi kuitenkin olla syvällisempää tasoa kuin tuon lauluun ihastuneen nuoren miehen.

Oothan kuullut neitosen
yksin pyörtyneen kirkkoon kerran
vuoksi häiden Ylioppilaan
nuoren herran?

Oothan kuullut neitosen
kosken kuohuihin juosseen kerran
vuoksi julmien valheiden
ylioppilaan, nuoren herran?

Harmaan päivän harmaa laulu

Harmaa päivä ja harmaa fiilis - mikä olisi sopivan harmaa biisi tähän päivään? 

Kun ei käynnisty niin ei vaan käynnisty. Pää käy hitaalla ja korvat ovat herkillä. Kahahdukset kuulostavat tykin kuulilta, kynän rapina vesiputoukselta. Eikä ole edes krapula! Syy on luultua huomattavasti terveellisempi (ainakin niin väitetään): kävin salilla vähästä aikaa ja nyt on niska tukossa. Illalla nappasin relaksantin, mutta tänään epäkäs krampissa ja korvissa suhisee. Olo on siis samanlainen, kuin maisema ikkunasta: alaspäin valuvat puut, vettä tyrskivä taivas. Syksyn juhlat on juhlittu, paljettien väriloisto riisuttu.

Mikä tämän tunnelman lauluksi, musiikilliseksi muodoksi? Yhtään "harmaa"- nimistä kappaletta ei tule mieleen. Muita värilauluja pulpahtelee muistin syövereistä, ainakin se keväinen "Keltainen" , Coldplayltakin löytyy "Yellow", Lizz Wrightin ihana "Blue Rose", Rollareilta "Little Red Rooster", "Kellä on päällä jotain..." ja mustaanhan viitataan vaikka missä, tangoista heviin on tyyliskaala. 

Ei kun googleen selvittämään asiaa. Englanniksi tulokseksi tulee lähinnä "Fifty Shades of Grey"- puffia, mutta suomeksi löytyy heti pari vaihtoehtoa:

Ismo Alanko - Harmaa on hyvä väri

"Helsinki on harmaa, kaikki tunnustavat sen,

mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden?" Tekstin pätkä jää mieleen.

Mutta muuten ei, ei ole "se oikea".

sekä Apulanta - Harmaa

Näissä on kuitenkin molemmissa ihan liikaa energiaa tähän tunnelmaan, enkä halua energisöityä, vaan muhia tässä tunteessa ja tuntea, kuinka musiikki "ymmärtää" minua. Luovun värin rajoituksesta ja etsin Nina Simonen. Black is the Colour of My True Loves Hair.

Ja tässä on se tunne, se sieluun kurkottava kaipaus! 

Rokkenroll ja raipatirai eli lenkkimusaa!

Lenkkimusan valinta ja optimaalisen järjestyksen ylläpito on äärimmäisen haastavaa. Olen alkanut harjoittaa juoksemisen jaloa taitoa vasta näin vanhemmalla iällä noin vuosi sitten. Aluksi laitoin lenkkikengät jalkaan pelkän käytännöllisyyden vuoksi (helppo lähteä, ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan jne), mutta innostus on kasvanut sitä mukaa, kun kehitystä on tapahtunut.

Mutta tärkein ensin eli se musiikki!

Lenkkeillessä minulla on useita vaatimuksia ja rajoituksia toimivan musiikin suhteen:
1. toimintaan sopiva tempo
2. rentoutta ylläpitävä letkeys
3. muutenkin mukavan kuuloista
4. ei saa olla liikaa ajatuksia herättävää, filosofista, älyllistä tai angstista vaan
5. saisi olla hyväntuulista ja energisoivaa
6. ei saa liittyä liikaa töihin! (tämä kohta on osoittautunut varsin hankalaksi).

Tällä hetkellä minulla on Spotifyssa 3 erilaista juoksulistaa, joista yksi on noussut ylivoimaiseksi suosikiksi. Muuttelen sitä parin viikoin välein lisäilemällä uusia mahdollisesti toimivia biisejä ja vaihtelemalla biisien järjestystä niin, että homma pysyy tuoreena. Alkuun mielellään pari 1950-luvun rock´n´roll tsipaletta, esimerkiksi Chuck Berry sopii tempon puolesta hyvin. Muutenkin fiftarit sopivat hyvin juoksuun, kun ovat alun perinkin tarkoitettu tanssimiseen. Sitten naisenergiaa eli Tina Turneria, Nutbush City Limits on ihan mahtava. Harkitsen tosin sen vaihtamista listan alkuun, koska on vähän hitaampi kuin nuo Berryt. Myös Acid Queen on yksi lempparini. Sen jälkeen sekalainen kattaus Jimi Hendrixiä, Rival Sonsia, pari Aviciita ja Offspringia kunnes siirryn popimmalle puolelle, uusimpia listauksia ovat teinipopyhtye One Direction ja KT Tunstall.

Ja jos energia vain kertakaikkiaan uhkaa loppua ja askel jäykistyy, niin minun takuuvarma tsempparini on ollut jo kauan Olly Mursin "Dance with me tonight". Saatan soitattaa sitä vaikka 10 kertaa putkeen, jos haluan jatkaa lenkin loppuun ja muuten jäisin mäkeen hönkimään. Siinä on niin letkeä meno ja rentous, se auttaa saamaan yläselkään liikettä ja pitämään jäkittämisen hartoista kaukana. Ja askel saa lisää lentoa!

Tajusin tässä samalla, että suomalaista ei oikein löydy listalta. Siihen ei oikeastaan ole mitään syytä. Vuosi sitten, kun aloittelin juoksuharrastusta, kuuntelin Jukka Poikaa ihan puhki asti. Reggae oli silloin sopivan rauhallista tempoltaan, mutta ehkä se vaihe meni vähän ohi, kun vauhti kasvoi.

Olisi hauska tietää mitä musiikkia muiden juoksijoiden listoilta löytyy! Mitkä ovat parhaat vauhdittajat ja tsempparit? Voisin kokeilla omallekin listalle, joihinkin biiseihin kyllästyy aika nopeasti...

Nyky+musiikki = konemusiikki?

Ajoin aamulla töihin, mutta en juuri jaksanut kuunnella musiikkia. Kuuntelin lähinnä keskusteluja ja uutisia, ihmettelin varmaan monen muunkin ruuhka-ajajan tavoin Nokian myymistä Microsoftille. Olo on flunssainen, korvissa rätisee ja paukkuu.

Töissä. Viritän 30 akustista kitaraa, 2 sähkökitaraa ja yhden sähköbasson. Minulla on tänään kaksi opetusryhmää, ekakurssilaisia ja sitten tokakurssilaisilla. Ykkösillä on aihepiirinä rytmimusiikin kehityskaudet ja tänään vuorossa 1960-luku. Kuunnellaan opiskelijoiden valintoja 60-luvulta eli Bob Marleyta, James Brownia ja the Beatlesia. Yksi ryhmän jäsen on poissa. Tehtävään sisältyy tiivis historiikki henkilöstä tai bändistä, edustetusta tyylilajista ja analyysiä kuunneltavaksi valitusta biisinäytteestä.

Ihmettelen, miten vaikeaa opiskelijoille on kertoa musiikista, erottaa tyylipiirteitä ja jopa soittimia. Onko nykyään niin paljon informaatiota, että ei osata enää kuunnella, ei kuulla, ei eroteta metsää puilta eli bassolinjaa harmoniasta? Musiikkia on äärimmäisen helposti saatavilla ja on myös helppoa keskittyä siihen omaan, itselle tuttuun musiikin lajiin. Ei tarvitse haastaa itseään uusille vesille. Varsinkaan, kun vastauksia ei voi googlata netistä vaan pitää itse yhdistellä kuulemaansa siihen, mitä on lukenut. Vai onko tehtävänanto ollut epäselvä? Alan epäillä itseäni. Pohjustinko eri tavalla, kuin edellisellä kurssilla, missä opiskelijat löysivät oleelliset asiat eri tyyleistä?

Aloitetaan myös uuden biisin soittaminen, kuunnellaan Black Label Society: "In This River". Tarkoituksena on tämän biisin kautta opetella kitaratabulatuurin lukemista. Vain yksi 30:sta opiskelijasta edes tietää, mitä tabulatuuri tarkoittaa. Ja tässä biisissä on yksinkertainen, helpostilähestyttävä melodian pätkä introssa. Soveltuu tarkoitukseen. Kuuntelen, kun opiskelijat tavoittelevat kitaroillaan melodiaa, ensin kaikki omaan tahtiin. Kiertelen ympäri luokkaa ja katson, miten tehtävä edistyy. Lopulta otamme kaikki melodian yhdessä. Olen vaihtanut pariin kitaraan kielet eilen, joten ne erottuvat joukosta selvästi, kun viritys ei vielä pysy vaan taso on laskenut. Viritän siis ne kohdilleen uudestaan. Kerrataan nopeasti kitarasoinnut tähän biisiin ja otetaan sitten intromelodia ja soinnut yhdessä.

Kakkosten kanssa puretaan vähän samantyyppistä tehtävää, nyt kyseessä parityö ja tarkastelun alla säveltäjiä länsimaisen taidemusiikin ja suomalaisen kansanmusiikinkin maailmasta. Tämän päivän kohteena Toivo Kuula ja Igor Stravinsky. Musiikillisten ominaispiirteiden löytäminen kuuntelunäytteistä käy vielä vaikeammaksi, koska tämä musiikinlaji on jäänyt melko vieraaksi opiskelijoille. Kun säveltäjiä arvottiin, kävi ilmi, että joitakin nimiä ei oltu koskaan kuultukaan.

Joskus ihmettelen, miten on mahdollista, että suuri osa lukiolaisista tietää suomalaisista säveltäjistä korkeintaan Sibeliuksen ja ratkaisee yhtälön nyky+musiikki = konemusiikki.

Mutta mutta. Kiinnostus kytee, jos kytee, joskus kuitenkin hyvin syvällä pinnan alla. Itse koen tämän kiinnostuksen herättelyn ihanaksi haasteeksi. Pääsisin ehkä helpommalla, jos valitsisin viihdyttävän linjan ja keskittyisin populaarimusiikkiin, mutta kun sitten kurssipalautteessa opiskelija kertoo innostuneensa kurssin myötä dodekafonisesta musiikista, jota ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan, toinen romantiikan ajan musiikista ja kolmas tykkää Larin Paraskeen riimeistä, niin jokin on osunut, musiikillisen moninaisuuden ilosanoma on levinnyt taas hieman laajemmalle!

1. merkintä - Miksi?

Musaopen musapäiväkirja on tehtävänanto itseltäni itselleni musiikin opettajana. Harkitsen antavani opiskelijoilleni tehtäväksi kuuntelupäiväkirjan pidon, joten on ehkä hyvä opetella blogikirjoittamista itsekin. Samoin siitä on myös aikaa, kun olen viimeksi itse pukenut musiikillisia havaintojani kirjalliseen muotoon - otettakoon sekin siis harjoituksen alle!

Missään tapauksessa en lähde musiikkia arvottamaan enkä arvostelemaan! Se ei ole tämän blogin idea, vaan haastaa itseäni kokeilemaan uutta, kuvailla kuulemiani havaintoja ja pohtia sekä perustella valintojani. Ajattelin tässä kirjoittaa sekä töissä että vapaalla kuuntelemastani musiikista, siitä millä perusteella valitsen musiikkia kuunneltavaksi ja miten se vaikuttaa minuun milläkin tasolla - tunnetasolla, fyysisellä tasolla, henkisellä tasolla. Mitä tasoja vielä on?

Saatanpa joskus pohtia musiikin opetuksen ajankohtaisia ilmiöitä, kertoa musiikkikokemuksista lasten kanssa tai siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa eikä halua kuulla yhtään ääntä. Niitäkin päiviä tässä ammatissa joskus on ollut.