Hyvä, paha musiikinopettaja

Musiikki on yksi eniten tunteita herättävistä asioista ihmisen elämässä. Uskallan väittää näin seurattuani läheltä useiden eri-ikäisten musiikinopiskelua, kuuntelutottumuksia ja niistä käytyä keskustelua. Musiikinopetus ylipäätään jättää usein voimakkaan muistijäljen, joskus positiivisen, toisinaan negatiivisen.

Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka työskentelee musiikin parissa, omaisi pelkkiä positiivisia muistoja ja innostavia kokemuksia harrastuksena alkaneesta alasta. Näin asia ei välttämättä ole.

"Älä turhaan harjoittele, sun prima vista on parempi kuin harjoitellut kappaleet." 

"Laita lappu kaulaan, ei tästä muuten huomaa, että olisit harjoitellut."

"Mitäs, jos et enää ensi syksynä jatkaisi näitä pianotunteja?"

Edellä mainitut kommentit ja useita samankaltaisia kuulin toistuvasti pianonsoitonopettajaltani, jonka oppilaana olin yli 10 vuoden ajan. Pianotunnit pikkupaikkakunnalla kuluivat yleensä niin, että minä kuuntelin, kun opettajani soitti harjoituskappaleita demotakseen, miten niiden tulisi oikeasti mennä.

Mitäköhän vaikkapa pikajuoksua harjoitteleva tuumaisi, jos katselisi oman harjoituksensa ajan valmentajansa treenaavan? Motivoivaa, eikö totta?

Myönnän, olin varmasti laiska oppilas. Minua kiinnosti kevyempi pianonsoitto ja vapaa säestys, mutta noihin aikoihin niissä ei saanut vielä opetusta eli itsekseni soittelin ja lauleskelin. Sen sijaan tuo klassinen pianonsoitto ei useinkaan napannut.

Miksi en sitten lopettanut pianonsoittoa? Ehkäpä koin, että vanhempani olisivat olleet pettyneitä tai ehkä uskoin, että katuisin lopettamista myöhemmin. Tai koin kohtalonuskoisesti, että "tämä nyt vain kuuluu minun elämääni" ja musiikkiin, siis hankala pianonsoitto.

Ja olihan minulla runsaasti positiivisiakin kokemuksia musiikista, tietenkin. Musiikkiluokalla sain toteuttaa itseäni, musiikkia opittiin monipuolisesti ja erilaisten projektien kautta. Luokanvalvojamme, joka oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, oli ihana persoona ja taitavana pedagogina osasi ottaa erilaiset lapset hyvin huomioon.

Musiikkilukio puolestaan oli musiikillisesti elämäni ihaninta aikaa ja sen jälkeen pääsinkin Sibelius-Akatemian MuKa:lle (Musiikkikasvatuksen osasto) opiskelemaan, yllätys yllätys, pääaineena piano. Siis se kamala, klassinen piano. Silloin kaikki muuttui: sain uuden opettajan.

Uusi opettajani, Herra K, oli sympaattinen, temperamenttinen eläkeiän kynnyksellä oleva pianisti-säveltäjä, joka näytti mielestäni Beethovenilta. Hyvin pian kävi selväksi, että näille tunneille ei mennä soittamaan prima vistaa. Oli alettava harjoitella. Eikä harjoittelu tapahtunut edes pakosta.

Mitä tapahtui? Mikä sai laiskan, epämotivoituneen oppilaan motivoitumaan ja harjoittelemaan? Oliko Herra K pelottava?

Ei. Herra K ei ollut pelottava, hän oli erinomainen pedagogi, joka tiesi, miten opettaa ja osasi  konkreettisesti kertoa, miten harjoitellaan. Eikä puhettakaan, että olisin saanut istua kuuntelemassa opettajan pianonsoittoa...

Ennenkaikkea Herra K oli innostunut opettamisesta, ja sai minut tuntemaan, että nimenomaan minun opettamisestani. Ja se oli ratkaiseva tekijä: miten olisin voinut mennä tunnille harjoittelematta, kun hän oli niin innostunut juuri minun opettamisestani?

Ensimmäiseltä opettajaltani opin, että välinpitämättömyys saa aikaan välinpitämättömyyttä. Toiselta opin, miten hyvä opettaja voi muuttaa yhden ihmisen koko ajattelutavan.

Opin senkin tärkeän asian, että opettajana en ikinä saa luovuttaa yhdenkään oppilaan suhteen. Innostuminen voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odotan, mutta jos olen jo luovuttanut, on varmaa, että oppilaan orastava innostus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Voi myös olla, että joku ei koskaan innostu tai motivoidu. Sekin on helpompi hyväksyä, kun on todellakin nähnyt vaivaa ja yrittänyt kaikkensa.

Näiden ajatuksien siivittämänä suunnittelen uutta alkavaa lukuvuotta ja valmistaudun uusien opiskelijoiden kohtaamiseen.

Sitä, miten pystyisin jokaiselle oppilaalle välittämään sen tunteen, että olen innostunut juuri hänestä, kiinnostunut juuri hänen kohtaamisestaan, sitä opiskelen itsekin edelleen. Ehkä eläkeikään saakka, ehkä vielä silloinkin. Kieltämättä haastavaa, kun opiskelijoita on yhden sijaan 35 ryhmässä, opiskeltavaa riittää. Ehkä joskus onnistun.

Iso kiitos, Herra K.

CC by 2.0 Flickr/ Miquel Virkkunen Carvalho

Käsityksin

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että musiikin opetuksesta koulussa on ihmisillä monenlaisia käsityksiä. Mitä se on, mitä se ei ole ja mitä sen pitäisi olla.

Hieman vanhemman polven ihmisiltä kuulee usein traumaattisia kertomuksia siitä, miten piti laulaa yksin luokan edessä laulukokeita, toisaalta ollaan ylpeitä siitä, että muistetaan ulkoa kaikki maakuntalaulut - ja mikä ihme siinä on kun nämä nykyajan nuoret eivät enää osaa laulaa, eivätkä ainakaan niitä maakuntalauluja.

Kerran eräs klassisen koulutuksen saanut orkesterihemmo, laittoi minut aggressiiviseen sävyyn tilille siitä, miksi hänen lukioikäisen poikansa musiikin tunneilla ei lauleta neliäänisiä keskiaikaisia madrigaaleja? Todettakoon, etten ollut hänen poikansa opettaja, mutta ei meilläkään kyllä, tavallisessa lukiossa, juurikaan lauleta neliäänisiä madrigaaleja. Olenkin vähitellen oppinut uusissa sosiaalisissa tilanteissa kartoittamaan mahdolliset uhkatekijät ja mikäli aistin konfliktin tai tuntien pituisen avautumisen, saatan jättää ammattini tarkentamatta.

Nykypäivänä musiikin tunneilla tehdään omia biisejä, perehdytään musiikin osa-alueisiin tekemällä itse joko koneella tai manuaalisesti, vedetään bändiklinikkaa, tehdään monenlaisia projekteja musikaalista kulttuuritapahtumiin ja hyödynnnetään mobiililaitteita. Aivan tavallisissakin kouluissa, tavallisten tuntien puitteissa. Yhteistä aikaahan tällainen tekeminen tietenkin vaatii ja se voikin esityssesonkina olla jonkinasteinen ajankäytöllinen haaste.

Työyhteisöissäkin on usein erilaisia odotuksia ja käsityksiä. Toisaalta toivotaan vierailuihin ja koulun tilaisuuksiin jotakin nostattavaa sekä virkistävää musiikkiesityksen muodossa, mutta samaan aikaan se ei saisi viedä aikaa muulta koulutyöltä. Se on joskus melkoinen paradoksi.

Ehkä yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä, joihin olen ylipäätään musiikin tekemisestä törmännyt ja törmään edelleen, tuntuu olevan se, että 5 = 5. Että siihen 5 minuutin esitykseen menee tasan se 5 minuuttia. Esiintyjä tulee lavalle, esiintyy, pokkaa ja poistuu. Näinhän se ei ole ja jokainen musiikkiesityksessä joskus osallisena ollut sen tietää ja tunnustaa.

Ensinnäkin, ohjelmiston valinta. Esitettävän materiaalin pitäisi olla tilanteeseen sopivaa, että jos on kouluisännän 60v kahvitilaisuudesta kyse, niin ensin tehdään salapoliisityötä, että mistä musiikista tämä kouluisäntä pitää. Ettei oopperaa mennä töräyttämään, jos levyhylly pursuaa suomirockia. Ja jos on joulujuhla, niin ei nyt joka vuosi niitä samoja lauluja jaksa kuunnella. Kyselen itse mielelläni opiskelijoilta ideoita juhlaohjelmistoksi, koska se ensinnäkin motivoi ja sitouttaa opiskelijoita. Joskus heiltä myös tulee uusia, itselle entuudestaan tuntemattomia ehdotuksia. Opiskelijalähtöisyys on nykyaikainen termi tällaiselle opetusmetodille.

Toinen vaihe, harjoittaminen (esiintyjän iästä ja taitotasosta riippuen tämä vaihe vie x määrän aikaa, puhutaan tunneista kuitenkin) tapahtuu normaalisti musiikin tunneilla. Mutta ne poikkeustilanteet. Tässä vaiheessa moni kollega ymmärrettävästi närkästyy, koska aina ohjelmiston harjoittaminen pelkästään musiikin tunneilla ei syystä tai toisesta onnistu ja opiskelijalle tulee poissaoloja tärkeiltä tunneilta. Yksi syy on, että jakson aikana ei esimerkiksi ole vaikkapa valinnaista kurssia, jolla nimenomaan on aikaa valmistaa ohjelmistoa erilaisia tapahtumia varten. Sitten tilaisuuksia tuleekin yhteen jaksoon useita, on vanhempainiltaa, arvovieraita, kansainvälisiä vieraita, virallisia tilaisuuksia ja avoimia ovia... Olen huono vastaamaan "ei" tällaisiin tarjouksiin, koska opiskelijalle esiintyminen on erityisen mielekäs oppimistilanne ja aina löytyy joku soittaja/esiintyjäporukka, joka on aina aktiivinen eli musiikin opettajan kannalta luotettava: on paikalla sovittuun aikaan ja hoitaa homman tyylikkäästi. Tai sitten on kysymys suurtuotannosta, kuten musikaalista, jossa on mukana lähes 50 opiskelijaa useasta eri ryhmästä. Yhteisöllisyys ja luovat vuorovaikutustaidot ovat kuitenkin niin ikään tämän päivän kuumia termejä, tulevaisuuden lukiota kun rakennetaan, ja jokainen musiikkiprojekteissa mukana ollut tietää, miten nämä käsitteet on suorastaan rakennettu sisään musiikilliseen prosessiin.

Kolmantena, esiintymisvalmennus, ettei nyt ihan sitä nenää lavalla kaiveta ja "jos nyt et sitä pupuntappopääkallopaitaa sinne kirkkoon laittaisi". Tässä vaiheessa taustalla on vähintäänkin kymmeniä toistoja ja kappale osataan vaikka unissaankin. Silloin päästään käsiksi syvällisempään tulkintaan ja mahdollisiin eleisiin ja liikkeisiin. Jälleen, toistoa ja harjoitusta.

Roudaus, kouluissa ei juurikaan ole varaa raavaisiin roudareihin, mutta käytän sujuvasti "lapsityövoimaa" lavatekniikka- pedagogian nimissä (eli joku ryhmä musiikin tunnin päätteeksi ruokalaan kulkiessaan vievät soittimet ja vahvistimet saliin) sekä äänentoiston rakentaminen, mihin meillä vanhassa rakennuksessa menee 1-1,5 tuntia, työvoimana opettaja + 1-2 opiskelijaa.

Loppuvaiheessa, soundcheck ja kenraaliharjoitus. Kun soittimet ja lava on saatu kasattua, haluavat esiintyjät tietenkin harjoitella esityspaikassa, että kaikki varmasti toimii, että itse tuntee tilan, että pääsee fiilikseen. Hyvin harva nuori esiintyjä on niin rutinoitunut, että pystyy vain pölähtämään lavalle ja "olla läsnä". Kyllä se useimmilla vaatii virittäytymistä tilaan ja tunnelmaan.Vaikka kyse olisi 3 minuuttia kestävästä esityksestä, nämä vaiheet toistuvat samanlaisina ja miten paljon työtä se vaatii on ulkopuolisen varmasti vaikea ymmärtää. Ja mitä nuoremmista esiintyjistä on kyse, sitä enemmän työtä - lukioikäisten kanssa voi joskus jopa oikaista jonkun vaiheen.

Siihen päälle vielä "SE" eli itse esitys ja jälkipuinti. Jos esitys on ollut erityisen kuumottava, on tietysti vaikea laskeutua suoraan vaikkapa keskittymistä vaativalle matikan tunnille.Täytyy purkaa ja saada palautetta.

Ja nämä vaiheet toistuvat kutakuinkin samanlaisina ja vievät lähes yhtä paljon aikaa, oli kyseessä sitten yksi 5:n minuutin esitys tai viisi 10:n minuutin sessiota. Onnistuneen esityksen takana on aina monia työtunteja, harjoitusta ja kannustusta. Onnistumisen kokemukset heijastuvat koulun ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, luovat yhteisiä muistoja ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta.

Eräs opiskelija kertoo viime kevään musikaaliprojektista näin (Erkki Koskimäki Senioriyhdistyksen lehdessä syksyllä 2013):

"Itse esitys on musikaalin teossa erittäin pieni osa. Esityksessä voi ainoastaan vielä kerran antaa kaikkensa ja toivoa parasta. Kaikki mikä on tehty, on tehty jo. Suuren, monia oppilaita osallistavan kurssin loppuunsaattaminen on harvinaislaatuisen opettavainen ja palkitseva asia. Tärkeä oppitunti minulle oli sen tajuaminen, että oma panos on vain pieni osa suurta kokonaisuutta, ja että pelkästään asenteet vaikuttavat valtavasti lopputulokseen. Toisiin ihmisiin ja yhteiseen päämäärään on luotettava. Se mitä syntyy, syntyy yhdessä."

Tähän on hyvä palata silloin, kun motivaatio on kateissa ja ihmettelee, miksi kasaa itselleen ylitöitä ja mahdottomalta tuntuvia aikatauluja. Näiden ihmisten ja näiden kokemusten takia.