Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpinää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpinää. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Musaopen musiikkiaakkoset

Ystävän postaus Fab Forty Something -blogissa inspiroi minut kertaamaan omat musiikkiaakkoseni.   Olisin kevyesti voinut jatkaa tätä rönsyilevää muistelua vaikka kokonaisen romaanin verran, mutta  jotain täytyy jättää seuraaviinkin tarinoihin. Tässä kuitenkin poimintojeni tulos eli erään musaopen musiikin ABC, olkaa hyvät!

A Aaronin pianokoulu, siitä se sitten lähti. Kuinka moni muistaa tuon sinikantisen kirjasen? Assosiaatiot, mielikuvat ja se, miten itse musiikin tunnen, liittyvät absoluuttiseen musiikkiin.

Bodil Rantasalo 2008

B Bach. Barokki. Blues. The Beatles. Ja basso - salaisissa unelmissani olen basisti!

C C-kasetti. Kaikkien kasarinuorten sukupolvikokemus: kytätä radion äärellä hyvää biisiä, että ehtii  näpätä rec-nappulaa juuri oikealla hetkellä. Chopin, Frederic, ollessani lapsi, isäni teki pianotutkintoa, jossa soitti mm. Chopinin vallankumousetydiä, siitä jäi vahva muistijälki. Myöhemmin itsekin tykkäsin fiilistellä Chopinin valssien ja masurkkojen kanssa. 

D Dio, Ronnie James. Dopamiini eli mielihyvähormoni, jonka tuotantoa aivoissa musiikki lisää.

E  Elämäkerrat, nautin säveltäjien ja muusikoiden elämäkertojen lukemisesta.

F Fuusiojazz. Koin jazz-herätyksen lukioaikoina. Bändin kanssa ensimmäinen biisi oli Chick Corean Spain ja tajuntani räjähti niistä 13-soinnuista. Fauré, Gabriel: ihastuttavia lauluja, joita joskus vieläkin laulan puutteellisella ranskallani. Fekete Vonat oli suosittu yhtye Budapestin opiskeluvuosieni aikana, mustalaismusiikkivaikutteilla maustettu unkarinkielinen hip hop soi jatkuvasti kaikkialla ja oli todella koukuttavaa! Hittibiisejä löytyy mm. Youtubesta yhtyeen nimellä, kannattaa kuunnella esm. Forró a Vérem (Kuuma vereni). 

G Gruberova, Edita, upea koloratuurisopraano, jota kuulin livenä Budapestissa 1999. Hän kykeni laulamaan aivan taianomaisen hiljaa, ja silti niin kuuluvasti. 

H Harjoittelu, joskus se oli ikävää pakkopullaa, nykyään työssäkäyvänä ja perheellisenä kallisarvoista herkkua. Hiljaisuus, vastapainoa kaikelle äänelle ja hälinälle, jota sekä työ että perhe-elämä sisältävät.

I Ilo ja into, niitä pitää musiikin tekemisessä olla. Isokoski, Soile - sain laulaa tämän suuresti ihailemani tähtisopraanon kanssa samalla lavalla Savonlinnan Oopperajuhlien Gounod:n Faustissa! Ja tietenkin I Was Made For Lovin You, Kissin biisi, joka soi silloin, kun tapasin mieheni. Katseemme kohtasi yli väkijoukon... ja tässä sitä nyt ollaan!

J Joni Mitchell on kulkenut mukana lukiosta asti, erityisesti albumit Blue ja Charles Mingusin kanssa tehty fuusiolevy.

K Kantri kolahti joitakin vuosia sitten eikä ole sen koommin lakannut kolisemasta. Kanteleessa on mielestäni yksi kauneimmista ja terapeuttisimmista sointiväreistä. Tempaudun aina kanteleen äänen mukana johonkin aivan toiseen, ihanaan todellisuuteen. Kanteletar ja Kalevala - suomalaisen musiikin juuret ja ainakin palanen minunkin sieluani siinä mie-kielessä. Kinnunen, Laila, kuuntelen aina keväisin ja erityisesti siivotessa.

L Laulaminen. Leino, Eino. Olin vähän sellainen runotyttö yläaste ja lukioaikoina. Poltin kynttilöitä kuuntelin Loirin Leino -levyt puhki ja kirjoittelin päiväkirjaa. Ja on Leino tänäänkin ajankohtainen, sillä nyt treenaan Leino-ohjelmistoa Open Voicen kanssa Merzi Rajalan uskomattoman hienoina sovituksina. 

M Musiikkiluokka oli taivas minulle lapsena: inspiroiva musiikillinen ympäristö. Kauhulla luen uutisia musiikkiluokkien lakkauttamisista nykyään. Päättäjät eivät tiedä, mitä tekevät! Musikaali, tuo kevään työtä teettävä merkki, mutta ah, niin antoisa ja innostava projekti opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa! Musikaalit muutenkin, ihan yleisönäkökulmasta, kuuluvat ehdottomasti aakkosiin. Viimeksi näin Arkadian Yhteislyseon lukiolaismusikaalin "Niina" ja sitä ennen Carole Kingin elämään perustuvan musikaalin "Beautiful" Lontoossa.



N Nokkahuilu. Minulla on päärynäpuusta tehdyt altto- ja sopraanohuilut. Aloitin nokkahuilun soiton ala-asteella nokkahuiluyhtyeessä, jatkoin lukiossa yksityistunneilla ja vielä Sibelius-Akatemiassa sivuinstrumenttina sekä vanhan musiikin orkesterissa. Nokkahuilu on yksi hienoimmista (ja parjatuimmista) instrumenteista ikinä. Työssäni en ole muovinokkahuiluja juurikaan soitattanut, mutta olen kyllä sovittanut Paranoidin nokkahuiluyhtyeelle eli ehkäpä jonakin päivänä! 

O Ooppera. Ensimmäinen oopperakosketukseni tapahtui mustavalkotelevision välityksellä.  Kyseessä oli Viimeiset kiusaukset ja olin noin 5-vuotias. Toisen oopperani, Taikahuilun,  näin Savonlinnan Oopperajuhlilla ja niin minusta tuli ikuinen oopperafani. Viimeksi olen nähnyt oopperat Indigo Helsingissä ja Boris Godunov Savonlinnassa. Ja tietysti O myös niin kuin rytmikuoro Open Voice!

P Piano oli pitkään pääinstrumenttini ja on edelleen tärkeä ajatusteni jatke. Pori Jazz, suuntaan sinne jälleen ensi kesänä. Pelle Miljoonaa kuunneltiin ahkerasti parhaan kaverin oranssissa huoneessa 80-luvulla. Pärt, Arvo - aina kun kaipaan hiljentymistä tai meditointia ajatusteni äärellä, kuuntelen Pärtin teosta "Spiegel am Spiegel".

Q Q.Stone, uskomattoman hieno suomalainen, kansainvälisen tason bluesrock-yhtye, jossa vaikuttavat mm. Mikko Kuustonen ja Heikki Silvennoinen sekä Löytyn veljekset. 90-luvulla olin samaisten tyyppien vetämällä bändileirilläkin. Surin kovasti, kun yhtye jäi hiljaiselolle, mutta pari vuotta sitten olin Järvenpään Puistobluesissa kuuntelemassa aivan loistavaa uutta materiaalia!

R Rainbow, pikkuveljeni tutustutti minut tähän kasari-yhtyeeseen, I Surrender, Since You´ve Gone, Catch the Rainbow, ooh...



S Suuri Toivelaulukirja: sain lapsena usein jouluisin lahjaksi yhden kirjan kerrallaan. Osaan edelleen kirjat 1-6 lähes ulkoa. Niitä tuli soitettua ja laulettua aina, kun varsinaiset soittoläksyt eivät kiinnostaneet. Eli usein. 80-luvulla muuta vapaan säestyksen tai kevyen pianonsoiton opetusta, saati materiaaliakaan, ei juuri ollut saatavilla, joten kirjat hyödyttivät näin jälkikäteen katsottuna ammatillisestikin melkoisesti. Sibelius, aina. 

T Taikkari eli Savonlinnan Taidelukio, jossa sain tehdä musiikkia laidasta laitaan. TaKaMus eli Taidelukion Kansanmusiikkiyhtye, jossa lauloin ja soitin. Silloin syttyi edelleen palava rakkaus kansanmusiikkiin ja jazziin. Taikkarin kohokohtia olivat mm. Kaustisten kansanmusiikkifestareilla esiintyminen, Mörköooppera-produktio ja paljon, niin paljon muuta! Toto ja Tower of Power: levyt on kuunneltu puhki ja keikoilla keikuttu! 

U Urut. Meillä oli lapsuudenkodissa isän koko seinän korkuiset harjoitusurut, joiden jalkioissa mönkiminen oli ankarasti kielletty. Isällä oli sellaiset kuluneet kanttorikengät, jotka hän vaihtoi jalkaansa aina soittaessaan. Isän harjoittelua vierestä seuranneena olin lapsena sitä mieltä, että isä osaa stepata.  Ja minä istuin nojatuolissa, lauloin ja sanoitin hiljaa tuota tuttua soittoa: Bachia, Waltheria, Moranconia. Ukulele, sitä opettelen soittamaan seuraavaksi.

V Voice massage. Äänityöläisen kannattaa huoltaa tärkeintä työkaluaan. Käyn Voice Massagessa pari kertaa vuodessa ja välillä se tuntuu kirpeästi kireissä paikoissa. Parin päivän päästä huomaa kuitenkin eron äänen soinnissa lihasten vapautuessa. Viulu, seuraan tyttären viuluopintoja ja haluaisin joskus vielä opetella tätä soitinta itsekin.

W Winterreise, Schubertin laulusarja Wilhelm Müllerin runoihin, kuuluu talviseen maisemaani.

X Xerxes, Händelin ooppera (taas se barokki nousi pintaan!), jonka aaria Ombra mai fu nostaa aina tunteet pintaan.

Y Yhdessä. Parhaimmillaan musiikki on koettuna tärkeiden ihmisten kanssa yhdessä. Musiikki itsessäänkin on vuorovaikutusta, monella tasolla.  

Ä Äänenvoimakkuus ja sen säätäminen kohdilleen on joskus taitolaji.

Ö Örinäkin on joskus paikallaan, tosin olen itse huono siinä, mutta tunnistan kyllä hyvän örisijän ja osaan arvostaa taitavasti ja terveesti tuotettua örinää.   

Mitä sinun musiikkiaakkosiisi kuuluisi? Sitä mietiskellen kannattaa aloittaa tämä lähes keväinen viikko!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Boris, tuo linnan kummitus

Entisenä Oopperajuhlakuorolaisena yksi vuoden merkittävimmistä tapahtumista on jokakesäinen vierailu Savonlinnan Oopperajuhlille.

Tämän kesän "oopperaluukusta" paljastui kaksikin teosta: Pikku Taikahuilu (typistetty versio Mozartin Taikahuilusta), jonka kävimme katsomassa kolmen sukupolven naiset yhdessä, ja itselleni ennestään suhteellisen tuntematon Modest Musorgskin Boris Godunov.

Oopperaluukku

Pääsin katsomaan Boriksen viimeistä läpimenoa ennen kenraaliharjoitusta. Perehdyin tarinaan pääpiirteittäin edellisenä iltana. Ennakoin, että luvassa on raskas 3-tuntinen, mutta odotin mielenkiinnolla ohjaajan näkemystä tästä dramaattisesta tarinasta, referenssinä mm. Ralf Långbackan nerokas Macbeth (esitetty Savonlinnassa viimeksi 2013).

Poistuin harjoituksen jälkeen Olavinlinnasta ajatuksissani. Olen kaiketikin tottunut siihen, että nykyaikainen ooppera sisältää melko lailla "äksöniä" ja Boriksessa näin ei ole. Tila, valaistus, kuoro ja solistitkin ovat kovin pysähtyneitä. Miksi?

Satapäinen oopperajuhlakuorokin (kansa) lähinnä huojuu paikoillaan. Mitä se tarkoittaa - että kansa on passiivista, ohjailtavissa?

Kultainen häkki

Koska toiminta on minimaalista, keskittyy huomio väistämättä tärkeimpään eli musiikkiin. Musiikki hallitsee tilaa ja pääsee näin keskipisteeseen. Ehkäpä se on ohjauksen tarkoituskin? Ei "leipää ja sirkushuveja" vaan sukellus musiikkiin ja suuntaus syvälle sisimpään?

Musiikki soi valtoimenaan, matalat taajuudet tuntuvat istuinluissa asti, venäläiset kansanmelodiat kuljettavat mukanaan ja juhlakuoro on todellisessa terässä, olkoonkin aamuharjoitus.

Kruunajaiskohtauksen kuoron hittibiisi "Slava" soi kirkkaasti. Sitä olen joskus ollut konserttiesityksessä laulamassa ja muistan, että esimerkiksi jotkut sopraanojen korkeat lähdöt ovat todella vaikeita ajoituksellisesti - kapellimestari Leif Segerstamin tämänkertaiset hitaat tempot haastoivat erityisesti kuoroa tässä rytmistä tarkkuutta vaativassa teoksessa.

Nimiroolin Matti Salmisen on vaikea uskoa ylittäneen 70- ikävuoden rajapyykin, niin muhevana ja kiinteänä basso soi edelleen. Suuren hahmon olemus on edelleen ryhdikäs ja eläytyminen täyttä, vaikka kyseessä onkin "vain" harjoitus. Lopun kalpeassa valaistuksessa on helppo uskoa Boriksen, itsekin kummitusmaisen kelmeänä, näkevän murhaamansa lapsen haamun kulkevan linnan muureilla.

Yksi erityisen kiinnostava ulottuvuus ohjauksessa on: 8 mustiin kiedottua mystistä hahmoa, jotka pysyvät kaikkea muutakin pysähtyneimpinä paikoillaan loppuun saakka. 

Mielikuvitukseni askartelee näiden mustien hahmojen ympärillä: ovatko hahmot kaiken näkeviä todistajia? Tuomareita? Vai ovatko ne piilotettuja valheita, jotka "jumalan hullu" lopussa paljastaa? Ehkä kyse on sensuurista, ja viittaako se jotenkin venäjän nykypolitiikkaan? Tätä rinnastustahan ei voi olla etsimättä ja se jaksoi herättää keskustelua myös illansuussa Sillansuussa...


Linna kesäyössä

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kantrista keski-ikään ja takaisin

Kesällä sitä hetkeksi herää ajan kulumiseen, havahtuu ympäristössä tapahtuneeseen kasvuun tai rypistymiseen. Luumupuu on vaaksan korkeampi kuin viime suvena, samoin lapset. Taas pyörät ja kesäkengät vaihtoon.

Joitakin vuosia sitten hurahdin totaalisesti kantriin ja sen eri muotoihin. Kaikki, missä soi banjo, mandoliini, banjomandoliini ja/tai viulu edellä mainittuihin yhdistettynä kolahti ja kolahti lujaa.

Bluegrass, folk ja pohjoismaiset kansanmusayhtyeet suorastaan etsivät minut käsiinsä Spotify:ssä. Aivan huikeita löytöjä ovat olleet mm. norjalainen Sigrid Moldestad tai Hekla Stålstrenga, ruotsalainen Kalabra, amerikkalaiset Larkin Poe, Amos Lee tai Della Mae. Suomalaisia suosikkejani ovat puolestaan Hoedown, Pekko Käppi, Freija, Juurakko, Frigg, Suo, Matti-Johannes Koivu... ja-ja-ja niin edelleen.

Kun tämä roots- heräämiseni paljastui jossakin sivulausessa opiskelijoilleni, siellä yksi kaveri nyökytteli tietävännäköisenä ja totesi sitten:"Se on se keski-ikä!" 

Lukiolaiset kommentoivat mahdollisia ikäasioita usein juuri musiikkimaun yhteydessä ja etenkin konserttiraporteissaan. Jos siis olemme ryhmän kanssa käyneet niin sanotun klassisen musiikin tai nykymusiikin konsertissa tai oopperassa, löytyy aika monesta konserttiraportista seuraavan suuntaisia johtopäätöksiä:


"Konsertti oli mielestäni yllättävän mukava ja sivistävä kokemus, mutta muuten se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelen, koska olen nuori. Vanhempana varmaankin alan kuunnella tällaista musiikkia."

Olen tuota kommenttia usein miettinyt. Että miten se ikä vaikuttaa musiikkimakuun vai vaikuttaako mitenkään?

Omalla kohdallani kävi nimittäin aivan päin vastoin kuin opiskelijoiden ilmaisemassa olettamuksessa - suunta on pikemminkin ollut "vakavammasta kevyempään":

Olin ehkä 5 vuotias, kun mustavalkotelkkaristamme (no joo, muistan 70-luvun) tuli Joonas Kokkosen oopera Viimeiset kiusaukset. Se oli ensimmäinen oopperaelämykseni. Muistan vieläkin siitä kohtauksen, jossa Riitta etsii miestään ja laulaa "Paavo, missä olet?" Ja Paavo vastaa matalalla äänellä :"Helvetissä." 

Kohtaus on syöpynyt mieleeni, koska kertasimme sitä Paavo- nimisen veljeni kanssa iloisesti hoilottaen vähintäänkin seuraavat 2 viikkoa. Anteeksi isä, anteeksi äiti, anteeksi säveltäjä....

Toinen oopperakokemus tapahtui Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ollessani 8-vuotias. Kyseessä oli Mozartin Taikahuilu. Sen jälkeen kävin katsomassa kaikki mahdolliset oopperat, mitä paikkakunnalla kulloinkin oli tarjolla. Olin koukussa.

Levyraatiin ala-asteen 3:lla luokalla taisin viedä kuultavaksi Mozartia tai Quy Moranconia (ranskalainen urkutaiteilija), jota kuunneltiin meillä kotona mm. unimusiikkina.

Eli ei niinkään se ikä vaan ne kotoa saadut musiikilliset vaikutteet. Tässä on tietysti jälleen huomattava ajan muuttuminen. Eihän silloin minun lapsuudessani kuljettu kännykän kanssa luurit korvilla musiikkia kuunnellen. Musiikin saatavuus ja altistus eri genreille oli rajallista.

Tällä hetkellä kuvittelen, että keski-ikäistymiseni on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Ensin matkustelu ja city-elämä kanta-Helsingissä vaihtui perhe-elämään maalaismaisemissa ja nyt (satunnaisia nostalgiakohtauksia lukuunottamatta) juurtumiseni on jo siinä vaiheessa, että minulla on takapihalla pieni multapläntti, jolla kasvatan ruohosipulia, kirveliä, lehtisalaattia, mangoldia ja paria mansikantainta. Ruukussa kasvaa pinaattia, on musta- ja punaviiniherukkapensaat ja raparperipuskat sekä luumupuu.





Mutta mitä nyt tästä saavutetusta lakipisteestä eteenpäin? Alkaako paluu vaiheittain taaksepäin, taantuminen takaisin lapsuuteen?

Peruutusperspektiivistä tarkasteltuna ainakin musiikillisten tyylien kavalkadi kohdaltani näyttäytyisi jotakuinkin tällaisena: kantri, iskelmä, rock, kansanmusiikki, jazz, heavy, klassinen - ja sitten ollaankin takaisin alkupisteessä. Viimeisten kiusausten helvetissä.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Musaopen normipäivä - onko sellaista?

Lasten ikivihreät- CD soittaa Aatsipoppaa, pojat keitti soppaa, ja lapset hoilaavat mukana takapenkillä. Hirveällä häsällä kuljetan lapset päiväkotiin ja kurvaan itse kohti koulua.

"Äiti, missä se sun töi on? Onko sinne pitkä matka?" On, sopivasti sen verran, että matkalla ehtii hörppiä termosmukista sen kahvin, jota kotona ei ehtinyt, ja kuunnella radiosta aamuhöpöttelyjä. Jos ulos tulee ns. "väärä biisi", vaihdan nopealla ranneliikkeellä kanavaa, jos taas kuuluu sopiva tsipales, niin nautiskelen tai jopa integroin sen mukaan työpäivään.

Aika usein musiikin kuuntelussa on tutka päällä: voiko käyttää tätä opetuksessa jollakin tavalla? Ammattitaudiksi kutsuvat.

Saavun koululle 30-45min. ennen ensimmäisen tunnin alkua. Jokapäiväiset rutiinit:
1) Kaiuttimet päälle, miksauspöydän powerit napsista naps ja kirjautuminen koneelle.
2) Kaivan kännykästä virittimen (Cleartune) ja ryhdyn hommiin: kotvasen kuluttua 2 sähkökitaraa, 1 sähköbasso ja 30 akustista kitaraa soivat suloisessa harmoniassa.
3) Käväisen tarpeen vaatiessa monistuskoneella, monisteiden määrä on huomattavasti vähentynyt dokumenttikameroiden ja erilaisten mobiilisovellusten (mm. iReal Pro, Riffstation) myötä.
4) Tsekkaan meilit - vastata en tässä välissä ehdi.
5) Mahdolliset viime hetken tarkistukset.

CC @Pixabay
Materiaalin "haltuun otto" eli jatkuva uuden opettelu on oma lukunsa. Se ei suinkaan ole sovellusten myötä vähentynyt, vaan edelleen täytyy ennen uuden "tehtävän" lanseerausta opetella asia itse: miten melodia menee, mitä eri instrumentit soittavat, miten käytännössä opetan jonkun tietyn asian (rytmin, asteikon ym.), miten tätä voisi elävöittää, kirjoitanko tabulatuurin taitavalle soittajalle erikseen, olisiko joku kiva synastemma, entä laulustemma tai kilkutin?

Rutiinia on sekin, että perusmateriaalin kohdalla tähän vaiheeseen ei mene kauaa, mutta työn alla voi taitavien lukioryhmien kanssa olla joskus Mars Volta- tyyppistä, sellotrion säestämistä, tahtilajinvaihdoksia tai muuta vaativampaa, ja silloin ei edetä open prima vista-taitojen varassa.

Tähänkin niitä aamuisia työmatkoja hyödynnän: kuuntelu on musiikin oppimisen A ja O, monessakin mielessä. Tosin voisihan sitä vetää vanhoillakin matskuilla - tuttua ja turvallista - mutta käsi pystyyn: kuka oikeasti jaksaa vetää 100x vuodessa Knocking on Heaven´s Door?

Kirjotan usein sointukiertolappuja välitunnilla tai kun biisiä jo tunnilla kuunnellaan, jos siis on simppelistä biisistä kyse. Jos on vakavampaa materiaalia, niin istun iltaisin Sibeliuksen kanssa ja nuotinnan oikein olan takaa, useammankin illan. Musaopen normipäivä päättyy melko harvoin viimeiseen oppituntiin.

Vihdoin - päivän kohokohta eli ensimmäinen oppitunti (75min), jonka jälkeen välitunti. Välitunnin aikana yleensä joku ryhmästä jää kyselemään/kertomaan/kommentoimaan tehtävää tai muuta tunnin aihetta. Jos välitunnin pituus on 5 min, niin sehän menee sitten siinä keskustelussa. 10 min välitunnilla ehdin jo siivota edellisen tunnin nuotit luokasta pois, laittaa seuraavan ryhmän paperit kuntoon ja ehkä jopa merkitä wilmaan poissaolot ja hyvä-(aktiivisuus) merkinnät edellisen tunnin osallistujille.

Toisen tunnin jälkeen hyppytunti olisi enemmänkin kuin tervetullut. Lukion ryhmistä vähintäänkin joka toinen on kooltaan lähempänä 30 opiskelijaa ja niin ison ryhmän kanssa toimiminen - tai siis: niin ison ryhmän saaminen toimimaan yhdessä on melkoisen hengästyttävää puuhaa.

Jos ei ole hypäriä, niin ruokatunti (lukiossamme on 35min), jonka aikana merkitsen ensin edellisen tunnin merkinnät wilmaan, sen jälkeen vastaan kiireellisiin meileihin tai lähetän meilin, esimeriksi kysyäkseni äänitysaikaa Mediakeskukseen jollekin valinnaisryhmälle, varaan konserttilippuja tai vierailua kiinnostaviin paikkoihin (Indonesian suurlähetystö - Gamelan instrumentit, Finnvox-studiot, Elements Music, Tavastia). Kas, vielä 10-15 minuuttia aikaa syödä! Ja missä ne seuraavan tunnin matskut olivatkaan...

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen teen loput wilma-merkinnät. Suunnittelen seuraavan päivän tunnit tai laitan materiaaalit valmiiksi. Jos on jotakin uutta ohjelmistoa tai aihepiiriä, valmistan tarvittavan aineiston: etsin nettisivustot, kuuntelumateriaalia, rakennan powerpoint-esitykset tai prezin tai mitä sitten tarvitaankaan. Lopuksi siistin luokan - piuhat ja paperit, mahdollisesti lojumaan jätety soittimet paikoilleen, näihin eivät siivoojat koske eli open hommia. Jos on tehty iPad:illa hommia, niin laitan ne latautumaan ja kuljetan boksin lukkojen taa.

Tuntuu vähän höpsöltä kirjoittaa tällaisista, no itsestäänselvistä asioista. Toisaalta, jokaiseen työhön liittyy näkymättömiä tapoja ja tämän tekstin tarkoitus on avata musiikinopetukseen liittyviä arkisia  toimintoja. Toki jotkut näistä asioista (wilma-merkinnät) ovat osa jokaisen opettajan arkea.


CC @Pixabay


Tässä vaiheessa ollaan päivän kotiinlähtö-osuudessa. Mutta usein palaveeraan vielä kollegan kanssa, esimerkiksi lukiomme ilmaisutaidon opettajan kanssa musikaalin tiimoilta. Kahvilla siis.


Takaraivossa nakertavat myös tekemättömät tehtävät, toissijaisiksi priorisoidut asiat. Jätä huomiseen kaikki se, minkä voit, päätän. Käytännössä lause tarkoittaa: Vie kotiin kaikki se, minkä voit...


Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaarran auton päiväkodin pihaan ja pompulapipopäätyyppi juoksee syliini kurahaalarit räpsyen, jäävät musikaalit, tunnit ja kurssit ajatuksissa kirkkaasti toiseksi.

Mutta:  melko usein iltaisin, kun lapset nukkuvat ja kodissa on hiljaista, avaan salaa läppärin ja kehittelen uusia ideoita, tehtäviä, juonenkäänteitä, biisejä, luen opiskelijoiden kirjoitelmia, viestejä...

Joskus on vaikea sanoa, milloin työaika päättyy. Ideoita tekeillä olevaan ilmiöpohjaiseen musikaaliin, opetukseen, tehtävään tai muuhun sisältöön saattaa pompsahdella keskustelusta opiskelijan kanssa, tv-ohjelmasta, konsertista, kirjasta, lenkillä, uutisesta, tuosta vaan löhöillessä sohvalla tai päivän aikana kuullusta esitelmästä. Eli mistä vain. Ihan normipäivää.

Poikkeuksia sitten vasta riittääkin. Niitä ovat... Noh, siitä joskus myöhemmin!