"Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..."

Opiskelijaporukka lähestulkoon kierii lattialla naurusta. Perjantain koulupäivä on itseasiassa jo päättynyt, mutta musikaalin käsikirjoittajatiimi ei malta lähteä, vaan vielä heitellään ideoita ja juttu luistaa sellaiseen tahtiin, että kirjuri ei meinaa pysyä kartalla. Välillä jutellaan jostain ihan muusta, mutta suurimmaksi osaksi pysytään jopa aiheessa!

- "Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..." 

- "Se voitais toteuttaa käytännössä niin, että..." 

Varsinaista ongelmanratkaisua on pohtia, miten villit ideat voidaan konkreettisesti toteuttaa koulun näyttämöllä. Ensin on kuitenkin voitava ideoida vapaasti ja luotettava siihen, että tekniset ratkaisut kyllä löytyvät. Tässä porukassa nimittäin on sellaisia kekseliäitä opiskelijoita ja työparini eli ilmaisutaidon opettajammekin on varsinainen velho keksimään keinoja kohtausten sitomiseen yhteen.  Mutta luovaan prosessiin kuuluu aina sellainen pieni pelko, eräänlainen hallitun kaaoksen periaate tai kauhun tasapaino, koska valmista konseptia ei ole, lopputulosta ei tunneta ja voi tapahtua mitä vaan... 

- "Mut millanen musiikki tähän kohtaan sopis?"

Ja onhan meillä musiikki! Musiikin aikana vasta voikin tapahtua mitä vaan. Musiikki voi korostaa, kertoa tai musiikki peittää ja hämätä tai johdattaa tapahtumia eteenpäin. Tai sitten musiikki vain on. Ja se riittää.

- "Hei, mä haluisin tanssii tässä sit sellasen..."

Tämä on työssäni parasta: luovuus, musiikki, ideointi ja keskustelut opiskelijoiden kanssa. Se, kun joku laittaa itsensä oikeasti peliin, innostaa ja rohkaisee muitakin. 

Tämä on nyt 4. kerta, kun lukiossamme toteutetaan musikaali ilmiöpohjaisen oppimisen menetelmin ja tämän kevään ilmiöiksi on valittu tiede ja tulevaisuus. 

Mitä se ilmiöpohjaisuus musikaalin kohdalla oikein tarkoittaa?  Onhan niitä musikaaleja tehty kouluissa jo iät ajat. Olen kiteyttänyt sen itselleni jotenkin näin, että ilmiöpohjaiselle oppimiselle olennaiset autenttisuus, kontekstuaalisuus ja yhteisöllisyys musiikinopetuksessa ja/tai musiikillisessa projektissa ovat:

• autenttisuus: esimerkiksi soitetaan/ lauletaan/ tehdään musiikkia oikeasti oikeilla soittimilla eikä vain lueta siitä, tutustutaan aihepiiriin mm. vierailuiden kautta, otetaan selvää musiikista ja sen merkityksestä suhteessa tieteeseen tai luodaan itse oma visio tulevaisuuden musiikista, opiskelija myös ideoi ja rakentaa itse oman roolinsa
• kontekstuaalisuus: aihe/ ilmiö eli valittu musiikki on todellisesta maailmasta kumpuava aito ilmiö ja kulttuuri, jossa elämme ja kulttuurit, joita tarkastelemme vaikuttavat meihin (tästä en valitettavasti voi selkokielisemmin kirjoittaa, koska muuten paljastan jotakin olennaista tulevan musikaalin juonesta!)
• yhteisöllisyys sekä oppiainerajat ylittävä oppiminen: musikaaliprojektissa opimme yhdessä tekemisen kautta ja tutustumme aihepiiriin esimerkiksi kuvataiteen, historian tai tiede-eksperttien esim. kemian ryhmän kanssa yhteistyötä tehden. Käsikirjoitamme musikaalin myös opiskelijoiden kanssa valitun ilmiön pohjalta, joten dialogissa ja viittauksissa täytyy olla faktat oikein. 

Eli ei mitään outoa vaan varmasti jokaiselle musiikinopettajalle ihan luontevia ja tuttuja toimintatapoja.

- "Ideoidaan nyt vaan, kyllä tää vielä tästä selkenee!"

- "Joo, mä olin viime vuonnakin mukana enkä ainakaa 5 viikkoon tajunnu koko jutusta yhtään mitään!" 

- "Mä en tajunnu viel esityksessäkää yhtään mitään!"

Ja taas nauretaan!

Kun porukka poistuu, kuka minnekin, yksi opiskelija jää vielä muistelemaan viime vuoden musikaaliprojektia.

- "Se oli ihan paras projekti, paras porukka ikinä, missä mä oon ollu! Vaik aluks ei tuntenu oikeen ketään, niin ne isommat opiskelijat otti meidät pienetkin niin hyvin mukaan! Siinä kyllä tutustu toisiin ja pääs tekemään just kaikkee mitä halus."

Lähdin viikonlopun viikkoon todellakin onnellisesti hymyillen, ryhmästä energisoituneena ja odottavalla mielellä. Minkähänlaiseksi juuri tämä porukka muotoutuu? Millainen projekti juuri tästä musikaalista tulee? 

Juhlan jälkeen

Lakkiaiset ja viimeisen viikon tapahtumasuma takana.

Tällä kertaa lakkiaisjuhla oli osaltani sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin ensimmäisen kerran "tuplaroolissa" : musiikin ohjaajana sekä lakitettavien ryhmänohjaajan ominaisuudessa. Olihan siinä korkokengille kipottamista, kun juhlakulkueesta säntäsin soittamaan alkumarssia, välillä kävin jakamassa todistuksia ja sitten taas soitin Gaudeamusta.

Onneksi tajusin tänä vuonna järjestää ohjelman niin, että musiikkiesitykset olivat yksinlaulu- ja lauluryhmäesityksiä, näin vältyin ylimääräiseltä roudaamiselta. Meillä siis lakkiaisjuhla järjestetään muualla kuin omalla koululla ja edellisenä päivänä on ollut viimeinen musikaaliesitys koulun tiloissa, jonka jälkeen roudaamisesta sai osansa tekniikkatiimi.

Olen jo viimeiset pari viikkoa aina stressin uhatessa meditoinut itseni lomatunnelmiin, mutta nyt, kun loma todella on tässä, huomaan tuntevani outoa haikeutta. Ajatukset askartelevat vielä ihmisissä, tilanteissa, tapahtumissa, palautteissa.

Intensiivinen musikaaliperiodi on takanapäin. Kun on 7 viikkoa tavannut samoja tyyppejä myös workshop-iltapäivien aikana mitä erilaisemmissa rooleissa, käynyt keskusteluja tekstien tulkitsemisesta, koettanut kannatella itsetuntokuoppaan joutunutta, kiistellyt milloin mistäkin  oudosta (open näkökulmasta) asiasta, yrittänyt pysyä kärrillä ohjaajan tai opiskelijoiden villeissä visioissa ja vetänyt nessut esiin jo kenraaliharjoituksessa, niin on melkoisen tyhjä olo rumban pysähdyttyä kuin seinään. Melkein ikävä.

Roudausten jälkeen kaikki katosivat kuka minnekin. Jäikö prosessin yhteiseen purkuun riittävästi aikaa?

Lakkiaisissa ryhmänohjausryhmäni, 12-vuosikurssi, valmistui ylioppilaiksi. Hekin kulkevat nyt kuka mihinkin suuntaan. 

Muistan, kun tapasin heidät lukion ensimmäisenä päivänä lähes kolme vuotta sitten, silmät suurina, ihmettelemässä koulua ja toisiaan, ehkä itseäänkin.

Kerroin heille kantamastani korusta, jonka olin saanut edellisenä kesänä omalta lukioaikaiselta, nyt edesmenneeltä, ystävältäni. Korussa lukee "I am thankful your path crossed mine". 

Toivon, että näiden kuluneiden lukiovuosien saldona on näille kesään suuntaaville ja tulevaisuuteensa säntääville työn, todistusten, oppituntien, välituntien, oppimisen, valintojen, epävarmuuden, onnistumisten sekä pettymystenkin lisäksi kokemus syvästä ystävyydestä ja jakamisesta. Sellaisesta ystävyydestä, josta vuosien ja yllättävien käänteiden jälkeen, voi sanoa: Olen kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni.

Musikaalia tekemässä

Aloitin äskettäin erään työpäiväni soittamalla puhelun vankilaan - ja mietin, mihin tämä työ minut oikein vielä vie!

On taas se aika vuodesta, että keväisen musikaalin valmistelu on kuumimmillaan ja ainakin parilla opettajalla, nimittän musiikin ja ilmaisutaidon opella, hiukset harmaantuvat ja vähenevät. Tuttua varmasti kaikille niille taito- ja taideaineopettajille, jotka isompia projekteja ovat olleet vuoden mittaan tekemässä.

Lukiossamme on nyt kolmas vuosi, jolloin lukuvuoden viimeinen jakso on ilmiöpohjainen projektijakso. Eli opettajat ja opiskelijat tekevät ainerajat ylittävää yhteistyötä valitun ilmiön pohjalta. Ilmiö valitaan jo aiemmin lukuvuoden aikana opettaja- ja oppilaskunnan ehdotuksista.

Tämän vuoden musikaalimme ilmiönä on vaikuttaminen. Tutkimme sekä tarinan, näyttämöllisen ilmaisun että musiikin kautta yhteiskunnallisia epäkohtia ja erilaisia vaikuttamisen keinoja.

CC @ Pixabay

Ilmiöpohjaisen musikaaliprojektimme lähtökohtana on, että juoni, dialogi ja musiikillinen ohjelmisto kehitetään yhdessä opiskelijaryhmän kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokainen luo oman roolihahmonsa itse - ideoi, kehittelee dialogia yhdessä ryhmän kanssa ja rakentaa roolin. Jonkinlaista runkoa olemme kollegani kanssa usein ennakkoon rakentaneet, mutta usein meidät on myös tyrmätty: sanat eivät sovi opiskelijoiden suuhun tai ratkaisut eivät ole luontevia. Tai aihe on muuten vaan tylsä,  opiskelijoiden mielestä.

Joskus opiskelijoiden käsikirjoitustiimi puolestaan on ennalta miettinyt rajujakin käänteitä, mutta näille ehdotuksille ei sitten olekaan löytynyt halukkaita esittäjiä. Työskentelyn täytyy olla sellaista, että sellainenkin opiskelija, jolla ei ole näyttelemisestä kokemusta, voi seistä oman roolinsa takana ja olla uskottava.

Aina ei ole ollut ihan helppoa. Milloin tunteet käyvät kuumina, ovet paukkuvat, on käyty kiivastakin keskustelua ratkaisuista ja niiden perusteluista. On ollut musikaaliromansseja, särkyneitä sydämiä, sairastumisia, poissaolollaan loistavia tähtiä, pääosan esittäjä on tullut ensi-iltaan suoraan hautajaisista, ei ole rahaa, aikaa on liian vähän ja niin edelleen.

Joka vuosi käymme läpi samat lauseet: "Miksi me emme ottaneet jotakin valmista musikaalia? Ensi vuonna ainakin otetaan joku valmis tarina, jota sitten muokataan, päästään helpommalla."

Yleensä viimeistään ensi-ilta viikolla toteamme molemmat, että ei enää ikinä, hullun hommaa! Nyt, kolmantena vuonna, tämä jo aika lailla naurattaa. Aina me sanotaan näin ja silti taas tässä ollaan! 

Yleensä jo menossa olevan projektin aikana alamme visioida seuraavaa ja viimeistään syksyllä alkaa seuraavan suunnittelu. Eli jotakin hyvin antoisaa tässä projektissa täytyy olla tai sitten olemme muuten vain masokisteja.

Mikä siis saa jatkamaan? (Masokistiksihan en tunnustaudu... ) Ainakin yhteistyön tekeminen opettajakollegan kanssa,  tämän yhteistyön toimivuus, molemmin puolinen kunnioitus ja kollegan tuki välillä kaoottisessakin luovassa prosessissa on minulle hyvin merkityksellistä. Olemme persoonina ehkä riittävän erilaisia - toinen analyyttinen tarkkailija, toinen impulsiivisempi toimija - että tasapainotamme toisiamme.

Koukuttavaa on myös projektin haasteellisuus sekä aiemmin onnistuneet projektit, mutta ennen kaikkea opiskelijat, jotka laittavat itsensä peliin ja joista osa on jo kolmatta kertaa mukana tässä hullutuksessa. Turnausväsymystä on välillä kaikilla, välillä usko lopputulokseen kadoksissa, kunnes tulee se hetki, jolloin kokonaisuus alkaa hahmottua ja palaset loksahtelevat paikoilleen.

Viime viikolla yksi muutaman opiskelijan tekemän biisin ensidemonstraatio oli minulle sellainen kirkastava hetki. Pystyin vain istumaan ja katsomaan: Wau! Nämä ovat mahtavia! Tästä tulee hieno! 

Niin, se vankilapuhelu. Liikoja musikaalin juonta paljastamatta voinen kertoa, että käsikirjoittajaryhmältä tuli ehdotus vankilavierailuun. Vierailuidea liittyi musikaalin yhden teeman taustatutkimukseksi ja mahdollisen haastattelun pohjaksi. Vaikka vierailu ei järjestynytkään, kannatti kuitenkin yrittää, tosin ei tältä porukalta ideat siihen loppuneet...

CC @ Pixabay

Improilua

Tämän aamun musikaaliporukan treenit aloitettiin tänään vetämällä hatusta, nyhjäämällä tyhjästä ja vähän putoamallakin.

Yleensä olen aamuisin aika jäässä - melkein opiskelijoitakin enemmän - mutta tänään oli sellainen reipas tutina päällä jo työmatkalla. Luokassa järjestelin tuolit mukavasti rinkiin, mitä sisään lampsivat opiskelijat sitten ihmettelivät. "Mitä tää nyt on, eiks me soitetakaan?" 

Aluillaan oli kevään viimeisen jakson musikaaliproggiksen musaryhmän tuplatunti (2x75min). Tänä keväänä musiikin ryhmä vastaa siis musikaalin musiikkiosuuksista ja ilmaisutaidon ryhmä draamallisesta toteutuksesta, tuntimme eivät ole yhtäaikaa, mutta ryhmissä on onneksi monta yhteistä opiskelijaa. 

Tämän tuplatunnin alkuun olin siis suunnitellut hieman erityyppistä "äänenavausta": improilua. 

Kysyin ystävältäni Katja Lapilta, joka on TV:stäkin tuttu musiikki-improjen parista, että miten te niissä treeneissä lämmittelette, että niinku ennen kuin lähdette tosta vaan keksimään biisejä? 

Ja sain Katjalta hirmuisen hyviä vinkkejä, esimerkiksi tutun sana-assosiaatiotehtävän kehittyneempi musiikkiin suuntaava muunnos olisi ottaa kaikille perusbiitti (reidet -kädet, reidet - kädet) pohjalle. Rytmin päälle joku aloittaa vaikkapa "kolme sanaa kissasta". Seuraava myötäpäivään vastaa niin nopeasti kuin pystyy (yrittäen pysyä rytmissä): "viikset, turkki, silmät", eli mitä vain nopeiten keksii ja antaa sitten tehtävän seuraavalle: "Kolme sanaa..." 

Ennen tätä harjoitusta tehtiin se perus sana-assosiaatiokierros: "Mitä tulee mieleen sanasta aamu?" Jonka jälkeen vieruskaveri sanoo vaikkapa "kahvi", seuraava jatkaa sanalla, joka tulee kahvista mieleen etc. Ja toinen kierros musiikkiin liittyvillä sanoilla (säveltäjä, biisi, teoria, musiikkisanasto), jossa seuraavan piti jatkaa edellisen sanan viimeisellä kirjaimella, esim. "Beethoven" - "Nylon Beat" - "Tempo" jne.

Toisena musiikkiin suuntaavana lämmittelynä Katja mainitsi eräänlaisen laulu-assosiaatio- tehtävän. Aloin laulaa "Yksi pieni elefantti marssii näin aurinkoista tietä..." josta jollekin voisi tulla mieleen vaikkapa "Pienen pieni veturi..." Tai "Aurinko kun päätti retken..." Eli lauluun vastataan toisella laululla, jossa on sama sana tai tematiikka tai joku mielleyhtymälinkki edelliseen. Ja aina muut yhtyvät mukaan lauluun, niin ei tarvitse kauaa yksin hoilottaa. Tämä harjoitus oli opiskelijoille aluksi vähän hankala, mutta vähitellen alkoi laulu raikaa ja tunnelma oli rento.

Seuraavaksi lähdimme improamaan lauluja. Pyysin eteen 3 vapaaehtoista. Tunsin ryhmää sen verran etukäteen, että tiesin muutaman tyypin lähtevän varmasti kokeilemaan ja näin kävikin. Tosin ensimmäinen ja innokkain viittaaja oli tyttö, jota en osannut odottaa, mutta silmien loisteesta näki, että tämä on nyt hänen juttunsa! Ja niin todellakin oli! 

Opellakin pyöri sukat jaloissa ja hyvä, että pysyi pianon penkillä, kun nämä vetivät käsittämättömän hyvin. Osasin kyllä etukäteen arvata, että tämän porukan kanssa tällainen heittäytyminen onnistuu, jonkun toisen ryhmän kohdalla tällainen ei vain toimi. 

Laulun aiheen saimme pyytämällä yhden substantiivin ja yhden adjektiivin, näin kuulimme mm. laulut "Kaunis maa", jonka tyylilajiksi määrittyi 6/8 slovarityyppinen viihdekipale, ja "Hirvee ekologisuus", josta tuli rai-rai-rai- tyyppinen reipas (mutta ei ihan tervehenkinen) irkkulaulu. Laulajat lauloivat kukin kerrallaan yhden kiepin ja siitä sitten seuraava jatkoi. Ja molemmat sisälsivät kyllä todella yllättäviä käänteitä, jotka mullistivat yleisön käsitystä käsitteistä "kaunis", ja ekologisuuskin kyseenalaistettiin karulla tavalla! 

Kaikenkaikkiaan porukka heräsi tämän nauruhermokäsittelyn avulla niin hyvin, että intoa ja iloista pulputusta oli sitten työn teon koittaessa vaikea valjastaa keskittyneeseen musiikin harjoittamiseen.

Itsellenikin jäi todella hyvä fiilis koko päiväksi tästä aamun irrottelusta, tein loppupäivän työtäni kirjaimellisesti laulellen! 

CC @Pixabay