"Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..."

Opiskelijaporukka lähestulkoon kierii lattialla naurusta. Perjantain koulupäivä on itseasiassa jo päättynyt, mutta musikaalin käsikirjoittajatiimi ei malta lähteä, vaan vielä heitellään ideoita ja juttu luistaa sellaiseen tahtiin, että kirjuri ei meinaa pysyä kartalla. Välillä jutellaan jostain ihan muusta, mutta suurimmaksi osaksi pysytään jopa aiheessa!

- "Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..." 

- "Se voitais toteuttaa käytännössä niin, että..." 

Varsinaista ongelmanratkaisua on pohtia, miten villit ideat voidaan konkreettisesti toteuttaa koulun näyttämöllä. Ensin on kuitenkin voitava ideoida vapaasti ja luotettava siihen, että tekniset ratkaisut kyllä löytyvät. Tässä porukassa nimittäin on sellaisia kekseliäitä opiskelijoita ja työparini eli ilmaisutaidon opettajammekin on varsinainen velho keksimään keinoja kohtausten sitomiseen yhteen.  Mutta luovaan prosessiin kuuluu aina sellainen pieni pelko, eräänlainen hallitun kaaoksen periaate tai kauhun tasapaino, koska valmista konseptia ei ole, lopputulosta ei tunneta ja voi tapahtua mitä vaan... 

- "Mut millanen musiikki tähän kohtaan sopis?"

Ja onhan meillä musiikki! Musiikin aikana vasta voikin tapahtua mitä vaan. Musiikki voi korostaa, kertoa tai musiikki peittää ja hämätä tai johdattaa tapahtumia eteenpäin. Tai sitten musiikki vain on. Ja se riittää.

- "Hei, mä haluisin tanssii tässä sit sellasen..."

Tämä on työssäni parasta: luovuus, musiikki, ideointi ja keskustelut opiskelijoiden kanssa. Se, kun joku laittaa itsensä oikeasti peliin, innostaa ja rohkaisee muitakin. 

Tämä on nyt 4. kerta, kun lukiossamme toteutetaan musikaali ilmiöpohjaisen oppimisen menetelmin ja tämän kevään ilmiöiksi on valittu tiede ja tulevaisuus. 

Mitä se ilmiöpohjaisuus musikaalin kohdalla oikein tarkoittaa?  Onhan niitä musikaaleja tehty kouluissa jo iät ajat. Olen kiteyttänyt sen itselleni jotenkin näin, että ilmiöpohjaiselle oppimiselle olennaiset autenttisuus, kontekstuaalisuus ja yhteisöllisyys musiikinopetuksessa ja/tai musiikillisessa projektissa ovat:

• autenttisuus: esimerkiksi soitetaan/ lauletaan/ tehdään musiikkia oikeasti oikeilla soittimilla eikä vain lueta siitä, tutustutaan aihepiiriin mm. vierailuiden kautta, otetaan selvää musiikista ja sen merkityksestä suhteessa tieteeseen tai luodaan itse oma visio tulevaisuuden musiikista, opiskelija myös ideoi ja rakentaa itse oman roolinsa
• kontekstuaalisuus: aihe/ ilmiö eli valittu musiikki on todellisesta maailmasta kumpuava aito ilmiö ja kulttuuri, jossa elämme ja kulttuurit, joita tarkastelemme vaikuttavat meihin (tästä en valitettavasti voi selkokielisemmin kirjoittaa, koska muuten paljastan jotakin olennaista tulevan musikaalin juonesta!)
• yhteisöllisyys sekä oppiainerajat ylittävä oppiminen: musikaaliprojektissa opimme yhdessä tekemisen kautta ja tutustumme aihepiiriin esimerkiksi kuvataiteen, historian tai tiede-eksperttien esim. kemian ryhmän kanssa yhteistyötä tehden. Käsikirjoitamme musikaalin myös opiskelijoiden kanssa valitun ilmiön pohjalta, joten dialogissa ja viittauksissa täytyy olla faktat oikein. 

Eli ei mitään outoa vaan varmasti jokaiselle musiikinopettajalle ihan luontevia ja tuttuja toimintatapoja.

- "Ideoidaan nyt vaan, kyllä tää vielä tästä selkenee!"

- "Joo, mä olin viime vuonnakin mukana enkä ainakaa 5 viikkoon tajunnu koko jutusta yhtään mitään!" 

- "Mä en tajunnu viel esityksessäkää yhtään mitään!"

Ja taas nauretaan!

Kun porukka poistuu, kuka minnekin, yksi opiskelija jää vielä muistelemaan viime vuoden musikaaliprojektia.

- "Se oli ihan paras projekti, paras porukka ikinä, missä mä oon ollu! Vaik aluks ei tuntenu oikeen ketään, niin ne isommat opiskelijat otti meidät pienetkin niin hyvin mukaan! Siinä kyllä tutustu toisiin ja pääs tekemään just kaikkee mitä halus."

Lähdin viikonlopun viikkoon todellakin onnellisesti hymyillen, ryhmästä energisoituneena ja odottavalla mielellä. Minkähänlaiseksi juuri tämä porukka muotoutuu? Millainen projekti juuri tästä musikaalista tulee? 

Syyskuu Sibeliuksen kanssa - suuntana sävellysprojekti

Olen tänä syksynä hakenut musiikista, nimenomaan elävästä musiikista, jotakin itselleni. Kenties inspiraatiota ja uusia ideoita, kenties lohtua, kauneutta, myrskyä, hetken hengähdystaukoa kaiken kuohunnan keskellä. Ehkäpä tuota kaikkea. Ja kyllä, olen myös löytänyt hakemaani.

Erityisesti olen hakeutunut Sibeliuksen pariin, mikä ei liene ihme, koska Sibelius on nyt juhlavuotensa kunniaksi esillä usealla taholla ja myös uusilla tavoilla.

Jossakin taustalla vaikuttaa myös seuraavassa (lukiovuoden) jaksossa alkava sävellysprojekti lukioryhmän kanssa. Sanon taustalla siksi, että pääasiallinen intressini mennä konserttiin on ollut musiikin kuunteleminen ja kokeminen, eikä töiden suunnittelu. Mutta onhan joskus saattanut jokin välähdyksenomainen idea syntyä kuunnellessa tai musiikki onkin tarjonnut uuden näkökulman aiheeseen, ja sehän on aina erinomaisen mukava juttu se - odottamaton bonus nimittäin!

Sävellysprojektissa on tarkoitus peilata Sibeliusta ja hakea vaikutteita Sibeliuksen musiikista ja elämästä - olkoonkin, että opiskelijoiden sävellystyyli noudattanee tämän päivän trendejä ja genrejä. Voimme silti tutustua säveltäjään ja hänen tuotantonsa kautta erilaisiin sävellysmenetelmiin, inspiraation lähteisiin, sävellysmuotoihin ja yrittää tietenkin löytää uusia tapoja tehdä omaa musiikkia.

Yhtenä ideana olen miettinyt Sibeliuksen Puu-sarjan peilaamista niin, että opiskelijat voisivat tuottaa oman versionsa koivusta tai kuusesta. Tai millaista vesipisaroita he säveltäisivät? Entäpä Kalevala sävellysten innoittajana? Ehtymätön lähde! Kiintopisteen valinnan vaikeus tässä taitaa tulla suurimmaksi ongelmaksi.

Syyskuuni Sibeliuksen kanssa alkoi käymällä 50 lukiolaisen kanssa Helsingin Kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalolla kuuntelemassa 4. sinfoniaa, sitä psykologista syväluotausta, jossa tritonus tunkeutuu luihin ja ytimiin, ja joka on ollut itselleni ensimmäistä osaa lukuunottamatta hieman vieraampi.

Sitten eräänä ihan tavallisena syksyisenä iltana pistäydyin kauppamatkan varrella kirjastoon palauttamaan (ehkä vähän lainaamaankin) kirjoja, kun hyllyn takaa alkoi yhtäkkiä yllättäen kuulua ihmeellistä musiikkia. Nuori sellisti, Riku Tsokkinen, harjoitteli Sibeliuksen Impromptua (Op.5 nro 6 h-molli).  Jäin kuuntelemaan varsinaista esitystäkin, koska yksinkertaisesti oli pakko varastaa hetki kauneutta.

Yhtenä syyskuun lopun aurinkoisena lauantaina kävimme tyttäreni Tinttarellan (7v) kanssa yhdessä tutustumassa Ainolaan. Tästä äiti-tytär- retkestä tuli todella hieno vierailu. Päällimmäisenä mieleeni jäi valo ja onnellisuuden tunne koko paikasta, onnellinen koti.

Ainola

Toiseksi minua puhutteli se, miten valtavan tärkeää hiljaisuus oli säveltäjälle. Olen kyllä lukenut Sibeliuksen elämäkerrat, kirjeet ym., mutta nyt paikan päällä Ainolassa asia konkretisoitui oppaan kertoessa värikkäästi, kuinka Sibeliuksen tyttäret saivat soittaa vain isän ollessa kävelyllä tai matkoilla. Ja jos isä oli kävelyllä, yksi tyttäristä piti vahtia, milloin isä lähestyi taloa, ja soitto loppui siihen. Tai että Aino Sibelius asennutti vesiputket vasta Jannensa kuoltua, koska veden kulkeminen putkistossa olisi aiheuttanut liikaa sävellystyötä häiritsevää ääntä.

Miten omituiselta tämä, hiljaisuuden edellytys,  tuntuukaan tämän päivän ääntä olevassa maailmassa! Nappikuulokkeet kaikilla, taustamusiikit. Hiljaisuus voisi myös olla yksi sävellysprojektin lähtökohdista. Hmm. Hiljaista hevimusiikkia, hiljaista elektroa... Jos olisi ajallisia ja taloudellisia resursseja käytössä enemmän, veisin ehdottomasti projektiryhmän tutustumaan Ainolaan! Siellä ei soi   taustamusiikki.

Tinttarellan mielipiteestä kiinnostuneelle kerron, että hänelle jäivät vierailusta mieleen erityisesti ihmeellinen Aino Sibelius, vihreä F-duuri takka, lavantautiin pienenä kuollut Kirsti Maria- tytär ja Oscar Parviaisen Sibeliukselle lahjoittama Bönen till Gud-maalaus lapsen kuolemasta, mutta myös pihamaalla ja puutarhassa olleet ruusut, omenapuut ja syksyn väreissä putoilevat lehdet.

Samana Ainola-vierailun iltana veimme hetken mielijohteesta lapset mummolaan visiitille ja lähdimme mieheni kanssa viettämään vielä iltaakin Sibeliuksen kanssa. Ilta Sibeliuksen luona oli Syksy Soi!- festivaalin osittain dramatisoitu musiikillinen tapahtuma, jossa kuultiin Sibeliuksen ajatuksia hänen ja Ainon kirjeenvaihdon kautta sekä päiväkirjamerkintöihin, valokuviin sekä historiikkiin pohjautuvana monologina. Sibeliusta esitti Jukka Rantamäki ja Ainoa Tuia Palonen. Tarinaa kuljetti tietenkin musiikki, mm. varhainen Vesipisaroita, Jaakko Kuusiston sovitus oktetille sinfonisesta runosta Satu ja Valse Triste, Laulu Ristilukista sekä huikea Humoresque No. 1 viululle Satu Saviojan esittämänä.

Ilta oli minusta kokonaisuutena erittäin onnistunut. Draamallinen toteutus oli koskettava, hauska, informatiivinenkin, ja loi hienon henkilökuvan Sibeliuksesta säveltäjänä, ihmisenä ja miehenä kertoen myös Ainon merkittävän elämäntarinan.

Syyskuuni Sibeliuksen seurassa on nyt päättymäisillään. Vielä on muutama päivä aikaa suunnitella tulevaa projektia tai siis raameja työskentelylle. Mikä lopputulos on, niin sitähän ei luovasta prosessista voi etukäteen tietää. Mutta kouluvuotta kun elämme, jonkinlaiset ajalliset kehykset rytmittävät prosessia, eli joulukuussa on lopputuosten esittelyn aika.

Sitä ennen saapuvat kuitenkin lokakuun kuiskivat, pimeät illat. Aion silloinkin tarvittaessa paeta kuluttavaa uutisvirtaa musiikkiin, polttaa kynttilöitä, elvyttää uskoani hyvyyteen ja - lasten käytyä nukkumaan - ruokkia välillä mielikuvitustani hiljaisuudella.

C-duuri-ruusuja Ainolan puutarhassa.

Mitä? Miksi? Miten? Ja ripaus hulluutta kesäyössä - MTMT- kurssin mainingeissa

Palasin muutama päivä sitten Mitä tehdä musatunnilla?, tuttavallisemmin MTMT- kurssilta. Kurssi järjestettiin KMO ry:n (Koulujen Musiikin opettajat ry), JaSeSoi:n sekä Oriveden opiston yhteistyönä, tosin kurssipaikkana Oriveden sijaan toimi tällä kertaa Ahlman opisto Tampereella.

Kurssi oli innoittava, mutta myös vaarallinen. Nyt, pari päivää ansaitusti levättyäni, käväisi nimittäin jo mielessäni, että koska pääsee taas kurssille? Seuraavaan ohjelmaan kirjattakoon varoitus: saattaa aiheuttaa riippuvuutta. (Viimeisenä päivänä kollegan suusta kuultua: "Harmi, että nyt ei heti pääse töihin, kun nyt tietäisi, mitä ja miten tehdä!")

Lähtökohtana kurssille toimi muutama vuosi sitten Pietu Halosen luoma Facebookryhmä nimeltään Mitä tehdä musatunnilla?. Koska musiikinopettajat ovat usein koulunsa ainoita omassa aineessaan, oli tällaiselle ryhmälle ilmeinen tarve, sillä ryhmän jäsenmäärä on parissa vuodessa kohonnut yli 5000! Ryhmässä vaihdetaan pedagogiaisa vinkkejä, käydään keskustelua ajankohtaisista aiheista, jaetaan linkkejä ja joskus itse tehtyä materiaaliakin. Samoin sieltä löytyy vertaistukea joskus raskaallekin yksinpuurtamiselle tai resurssipulan näivertämälle työinnolle.

Mikä sitten teki kurssista onnistuneen? 

Kokonaisuus oli erittäin hyvin rakennettu. Kaikki aihepiirit tukivat toisiaan ja puhuivat pohjimmiltaan juuri niistä tärkeistä, facebook-keskusteluissa nousseista polttavista aiheista: mitä, miten, miksi? 

Luennot olivat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Luennoitsijat Musiikkikoulu Resonaarin johtaja Markku Kaikkonen (Mitä tehdä musatunnilla - vai miten?), opetusneuvos Eija Kauppinen (Musiikin uudet opetussuunnitelmat - mikä muuttuu?), Marja-Leena Juntunen (Kehollisuus oppimisessa) olivat kaikki oman aiheensa asiantuntijoita ja työpajojen vetäjät, kaikkien gurujen musiikkiguru, ilmiömäinen Soili Perkiö (Aktiivinen musiikinkuuntelu), Taavi Lehtonen (Musiikkia hetkessä - improvisoin ja sävellän), Terhi Oksanen (iPad ja toiminnallinen musatunti) ovat kaikki kehittäneet pedagogiaansa pitkälle ja löytäneet työtavoissaan jotakin hyvin olennaista ja jakamisen arvoista.

Toimintaa ja luentoja sekä keskustelua oli sopivassa suhteessa ja koko lukujärjestykseen oli löydetty se kuuluisa yhteen nivova punainen lanka.

Aivoni askartelevat koulutuksen parissa luultavasti vielä pitkään. Mieleen jäi erityisesti Markku Kaikkosen lanseeraama musiikkipedagogin eettinen lupaus: Opetan musiikkia kaikille. Varmistan, että kaikki soittavat. 

Miten on mahdollista varmistaa, että 20 oppilasta tai lukion ryhmissä jopa yli 30 opiskelijaa soittaa? Yhtäaikaa ja yhdessä. Ja että kaikilla on omaan osaamiseensa nähden mielekästä tekemistä? 

Tätä aihetta käsiteltiin käytännön taholla eli itse tehden Taavin työpajassa, jossa improvisoitiin ja sävellettiin ryhmän kanssa. Lähdettiin perussykkeestä ja päädyttiin yhteiseen biisiin, jonka tekstinä saattoi toimia vaikkapa pullaresepti tai koulun järjestyssäännöt. Ja jokaisella oli selkeästi oma tehtävä ja oma tontti, omaa valintaa soittimien ja oman roolinsa suhteen sai tehdä.

Kasa kiehtovia soittimia, erilaisia sointivärejä

Mutta hei! Nythän on kesä, loma ja kärpäset! Miten joku jaksaa kurssilla pähkäillä työjuttuja? Ja vielä innostua niistä! Säälittävää... Näinhän sitä voisi monikin tuumia, mutta se niksi oli siinä, että kurssi oli oikeasti innostava ja hauska. Ihan siis itselle, minulle, ei vain sille ope-minälle.

Ja ne iltajamit... Ei tarvinnut kauaa odotella bändiin soittajia tai laulajia, kun soittajia löytyi laidasta laitaan, viulu- ja saksofonisoolojakin kuultiin. Miten käsittämättömän taitavaa porukkaa kouluistamme löytyy! Uskallan väittää, että monessa muussa maassa edelleen opetetaan teoriaa ja historiaa musiikistakin, eikä musiikinopettajien koulutus ole samalla tasolla kuin Suomessa.

Kaikkea työpajoissa opittua en varmastikaan toteuta suoraan omassa työssäni, mutta oli mahtavaa päästä itse tekemään, kokeilemaan ja kysymään! Liikkumaan ja liikuttumaan, sellaistakin tapahtui. 

Itselleni yksi merkittävä hetki oli Soilin tunnilla, missä ei selitelty eikä analysoitu vaan kuunneltiin, tehtiin ja koettiin musiikkia. Se oli myös tärkeä muistutus siitä, että täytyy antaa tilaa elämykselle tulla ja tapahtua. Ja miten mieletön ulottuvuus liike musiikin kuuntelussa on.

Terhin työpajassa liikuttiin, etsittiin tekemisen kautta 5 perusliikettä (motion, gesture, freeze, turn, jump) ja sen jälkeen tehtiin iPadin Novation Launchpad-sovellusta käyttäen oma biisi, johon kuvattiin ryhmissä musiikkivideo (iMovie), jossa toteutettiin oma visio/ koreografia noista 5 perusliikkeestä. Ja voi vitsit, että oli hauska tehtävä! Kesäyössä seikkaili yksi, jos toinenkin porukka juosten, hyppien ja kikattaen ympäri maita ja mantuja...

Kotiin palattuani näytin miehelleni muutaman tuotoksen ja mies totesi naureskellen: "Ihan sairasta touhua! Näkee, että hauskaa on ollut, mutta loman tarpeessa ootte kaikki!"

Juttua riittäisi vaikka kuinka ja mielessä prosessointia, heijastuksia. Oma ongelmani opetuksen sisällön suhteen ei ole todellakaan tekemisen puute, vaan sen jäsentäminen, mikä on tärkeää ja mielekästä. Miten käytän vähäisen tuntimäärän parhaiten? 

Syksyllä aion keskittyä siihen, että ei olisi koko ajan kiire, että tunneilla vallitsee tekemisen rauha ja siihen, että tekemisessä mahdollistuu elämys ja ilo. Musaopen lupaus.

Ja ne sympaattiset lehmät!

Musikaalia tekemässä

Aloitin äskettäin erään työpäiväni soittamalla puhelun vankilaan - ja mietin, mihin tämä työ minut oikein vielä vie!

On taas se aika vuodesta, että keväisen musikaalin valmistelu on kuumimmillaan ja ainakin parilla opettajalla, nimittän musiikin ja ilmaisutaidon opella, hiukset harmaantuvat ja vähenevät. Tuttua varmasti kaikille niille taito- ja taideaineopettajille, jotka isompia projekteja ovat olleet vuoden mittaan tekemässä.

Lukiossamme on nyt kolmas vuosi, jolloin lukuvuoden viimeinen jakso on ilmiöpohjainen projektijakso. Eli opettajat ja opiskelijat tekevät ainerajat ylittävää yhteistyötä valitun ilmiön pohjalta. Ilmiö valitaan jo aiemmin lukuvuoden aikana opettaja- ja oppilaskunnan ehdotuksista.

Tämän vuoden musikaalimme ilmiönä on vaikuttaminen. Tutkimme sekä tarinan, näyttämöllisen ilmaisun että musiikin kautta yhteiskunnallisia epäkohtia ja erilaisia vaikuttamisen keinoja.

CC @ Pixabay

Ilmiöpohjaisen musikaaliprojektimme lähtökohtana on, että juoni, dialogi ja musiikillinen ohjelmisto kehitetään yhdessä opiskelijaryhmän kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokainen luo oman roolihahmonsa itse - ideoi, kehittelee dialogia yhdessä ryhmän kanssa ja rakentaa roolin. Jonkinlaista runkoa olemme kollegani kanssa usein ennakkoon rakentaneet, mutta usein meidät on myös tyrmätty: sanat eivät sovi opiskelijoiden suuhun tai ratkaisut eivät ole luontevia. Tai aihe on muuten vaan tylsä,  opiskelijoiden mielestä.

Joskus opiskelijoiden käsikirjoitustiimi puolestaan on ennalta miettinyt rajujakin käänteitä, mutta näille ehdotuksille ei sitten olekaan löytynyt halukkaita esittäjiä. Työskentelyn täytyy olla sellaista, että sellainenkin opiskelija, jolla ei ole näyttelemisestä kokemusta, voi seistä oman roolinsa takana ja olla uskottava.

Aina ei ole ollut ihan helppoa. Milloin tunteet käyvät kuumina, ovet paukkuvat, on käyty kiivastakin keskustelua ratkaisuista ja niiden perusteluista. On ollut musikaaliromansseja, särkyneitä sydämiä, sairastumisia, poissaolollaan loistavia tähtiä, pääosan esittäjä on tullut ensi-iltaan suoraan hautajaisista, ei ole rahaa, aikaa on liian vähän ja niin edelleen.

Joka vuosi käymme läpi samat lauseet: "Miksi me emme ottaneet jotakin valmista musikaalia? Ensi vuonna ainakin otetaan joku valmis tarina, jota sitten muokataan, päästään helpommalla."

Yleensä viimeistään ensi-ilta viikolla toteamme molemmat, että ei enää ikinä, hullun hommaa! Nyt, kolmantena vuonna, tämä jo aika lailla naurattaa. Aina me sanotaan näin ja silti taas tässä ollaan! 

Yleensä jo menossa olevan projektin aikana alamme visioida seuraavaa ja viimeistään syksyllä alkaa seuraavan suunnittelu. Eli jotakin hyvin antoisaa tässä projektissa täytyy olla tai sitten olemme muuten vain masokisteja.

Mikä siis saa jatkamaan? (Masokistiksihan en tunnustaudu... ) Ainakin yhteistyön tekeminen opettajakollegan kanssa,  tämän yhteistyön toimivuus, molemmin puolinen kunnioitus ja kollegan tuki välillä kaoottisessakin luovassa prosessissa on minulle hyvin merkityksellistä. Olemme persoonina ehkä riittävän erilaisia - toinen analyyttinen tarkkailija, toinen impulsiivisempi toimija - että tasapainotamme toisiamme.

Koukuttavaa on myös projektin haasteellisuus sekä aiemmin onnistuneet projektit, mutta ennen kaikkea opiskelijat, jotka laittavat itsensä peliin ja joista osa on jo kolmatta kertaa mukana tässä hullutuksessa. Turnausväsymystä on välillä kaikilla, välillä usko lopputulokseen kadoksissa, kunnes tulee se hetki, jolloin kokonaisuus alkaa hahmottua ja palaset loksahtelevat paikoilleen.

Viime viikolla yksi muutaman opiskelijan tekemän biisin ensidemonstraatio oli minulle sellainen kirkastava hetki. Pystyin vain istumaan ja katsomaan: Wau! Nämä ovat mahtavia! Tästä tulee hieno! 

Niin, se vankilapuhelu. Liikoja musikaalin juonta paljastamatta voinen kertoa, että käsikirjoittajaryhmältä tuli ehdotus vankilavierailuun. Vierailuidea liittyi musikaalin yhden teeman taustatutkimukseksi ja mahdollisen haastattelun pohjaksi. Vaikka vierailu ei järjestynytkään, kannatti kuitenkin yrittää, tosin ei tältä porukalta ideat siihen loppuneet...

CC @ Pixabay

Improilua

Tämän aamun musikaaliporukan treenit aloitettiin tänään vetämällä hatusta, nyhjäämällä tyhjästä ja vähän putoamallakin.

Yleensä olen aamuisin aika jäässä - melkein opiskelijoitakin enemmän - mutta tänään oli sellainen reipas tutina päällä jo työmatkalla. Luokassa järjestelin tuolit mukavasti rinkiin, mitä sisään lampsivat opiskelijat sitten ihmettelivät. "Mitä tää nyt on, eiks me soitetakaan?" 

Aluillaan oli kevään viimeisen jakson musikaaliproggiksen musaryhmän tuplatunti (2x75min). Tänä keväänä musiikin ryhmä vastaa siis musikaalin musiikkiosuuksista ja ilmaisutaidon ryhmä draamallisesta toteutuksesta, tuntimme eivät ole yhtäaikaa, mutta ryhmissä on onneksi monta yhteistä opiskelijaa. 

Tämän tuplatunnin alkuun olin siis suunnitellut hieman erityyppistä "äänenavausta": improilua. 

Kysyin ystävältäni Katja Lapilta, joka on TV:stäkin tuttu musiikki-improjen parista, että miten te niissä treeneissä lämmittelette, että niinku ennen kuin lähdette tosta vaan keksimään biisejä? 

Ja sain Katjalta hirmuisen hyviä vinkkejä, esimerkiksi tutun sana-assosiaatiotehtävän kehittyneempi musiikkiin suuntaava muunnos olisi ottaa kaikille perusbiitti (reidet -kädet, reidet - kädet) pohjalle. Rytmin päälle joku aloittaa vaikkapa "kolme sanaa kissasta". Seuraava myötäpäivään vastaa niin nopeasti kuin pystyy (yrittäen pysyä rytmissä): "viikset, turkki, silmät", eli mitä vain nopeiten keksii ja antaa sitten tehtävän seuraavalle: "Kolme sanaa..." 

Ennen tätä harjoitusta tehtiin se perus sana-assosiaatiokierros: "Mitä tulee mieleen sanasta aamu?" Jonka jälkeen vieruskaveri sanoo vaikkapa "kahvi", seuraava jatkaa sanalla, joka tulee kahvista mieleen etc. Ja toinen kierros musiikkiin liittyvillä sanoilla (säveltäjä, biisi, teoria, musiikkisanasto), jossa seuraavan piti jatkaa edellisen sanan viimeisellä kirjaimella, esim. "Beethoven" - "Nylon Beat" - "Tempo" jne.

Toisena musiikkiin suuntaavana lämmittelynä Katja mainitsi eräänlaisen laulu-assosiaatio- tehtävän. Aloin laulaa "Yksi pieni elefantti marssii näin aurinkoista tietä..." josta jollekin voisi tulla mieleen vaikkapa "Pienen pieni veturi..." Tai "Aurinko kun päätti retken..." Eli lauluun vastataan toisella laululla, jossa on sama sana tai tematiikka tai joku mielleyhtymälinkki edelliseen. Ja aina muut yhtyvät mukaan lauluun, niin ei tarvitse kauaa yksin hoilottaa. Tämä harjoitus oli opiskelijoille aluksi vähän hankala, mutta vähitellen alkoi laulu raikaa ja tunnelma oli rento.

Seuraavaksi lähdimme improamaan lauluja. Pyysin eteen 3 vapaaehtoista. Tunsin ryhmää sen verran etukäteen, että tiesin muutaman tyypin lähtevän varmasti kokeilemaan ja näin kävikin. Tosin ensimmäinen ja innokkain viittaaja oli tyttö, jota en osannut odottaa, mutta silmien loisteesta näki, että tämä on nyt hänen juttunsa! Ja niin todellakin oli! 

Opellakin pyöri sukat jaloissa ja hyvä, että pysyi pianon penkillä, kun nämä vetivät käsittämättömän hyvin. Osasin kyllä etukäteen arvata, että tämän porukan kanssa tällainen heittäytyminen onnistuu, jonkun toisen ryhmän kohdalla tällainen ei vain toimi. 

Laulun aiheen saimme pyytämällä yhden substantiivin ja yhden adjektiivin, näin kuulimme mm. laulut "Kaunis maa", jonka tyylilajiksi määrittyi 6/8 slovarityyppinen viihdekipale, ja "Hirvee ekologisuus", josta tuli rai-rai-rai- tyyppinen reipas (mutta ei ihan tervehenkinen) irkkulaulu. Laulajat lauloivat kukin kerrallaan yhden kiepin ja siitä sitten seuraava jatkoi. Ja molemmat sisälsivät kyllä todella yllättäviä käänteitä, jotka mullistivat yleisön käsitystä käsitteistä "kaunis", ja ekologisuuskin kyseenalaistettiin karulla tavalla! 

Kaikenkaikkiaan porukka heräsi tämän nauruhermokäsittelyn avulla niin hyvin, että intoa ja iloista pulputusta oli sitten työn teon koittaessa vaikea valjastaa keskittyneeseen musiikin harjoittamiseen.

Itsellenikin jäi todella hyvä fiilis koko päiväksi tästä aamun irrottelusta, tein loppupäivän työtäni kirjaimellisesti laulellen! 

CC @Pixabay

Koululaulun uudet kujeet

Miten saa tavallisen lukiolais- tai yläkouluryhmän kokeilemaan, mitä outoja, erilaisia ääniä heistä löytyy (siis musiikintunnin kontekstissa - muutenhan sitä ääntä kyllä löytyy...)? Tätä olen useinkin pohtinut ja pyrkinyt kehittelemään nimenomaan "matalan kynnyksen" harjoituksia, jotka kuitenkin johtaisivat yhteiseen musiikilliseen toimintaan. 

Löysin (ainakin itselleni) tuoreen lähestymistavan äänenkäyttötapojen tutkimiseen nuoren kollegan, Annika Tepposen, pitämän tunnin kautta. Annika sovitti U2:sen kappaleen "With or Without You" vokaalistemmoille ja äänitti nämä stemmat GarageBandille, stemmalaulun tueksi. 

Hänen aluksi esittäessään ideansa olin hieman epäileväinen: lähtevätkö opiskelijat mukaan? Jotkut lukion mu1- ryhmät kun saattavat olla kovin hiljaisia laulamisen osalta, osa on laulanut viimeksi 7:luokalla, osa arastelee isossa ryhmässä opiskelijoita, joita eivät tunne, ryhmän ilmapiiri ei ehkä vielä ole rakentunut riittävän luottamukselliseksi jne. 

Tunti oli käytännössä erittäin mielenkiintoinen ja idea loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertainen, mutta eipä olisi ensimmäisenä tullut itselle mieleen! Laulustemmat ja soundit olivat niin selkeitä ja sopivan helppoja, että opiskelijat innostuivat rohkeasti kokeilemaan. 

Innostuin itsekin asiasta ja tein seuraavanlaisen vokaalitaustan GarageBandilla Imagine Dragonsin kappaleeseen "Demons":

Demons GB - vokaalitausta

Äänityksessä käytin omaa puhelintani. Pistin korvanapit päähän ja äänitin pelkistetysti puhelimen mikkiä käyttäen. Stemmojen sovittamiseen ja äänittämiseen meni aikaa noin 30 minuuttia. AutoTunea ei myöskään ole käytetty, mutta pitäähän omassa tekemisessä pientä eloa kuuluakin, ei mitään turhia hifistelyjä!

Biisin perussointukierto on helppo ja tuttu:    A    E    F#m    D 

Aivan aluksi äänitin "bassostemman". Laulun kannalta muunsin bassokulun menemään E/G# kautta, se tuntui äänenkuljetuksellisesti loogisemmalta. Käytin äännettä "Gyng". Kokeilin myös "Dyn", mutta se ei äänitettynä kuulostanut tarpeeksi napakalta. 

Seuraavaksi äänitin "1. kitaran" ja nasaalia "waw waw" äännettä käyttäen. Kolmas stemma oli "2. kitara, siinä rintaäänellä "wii wii". Ylimmässä stemmassa tavoittelin jousimaista soundia, mutta kyllä välillä lähinnä saha tuli mieleen. Äänteenä "haa" hönkäilyä eli huokoista äänenkäyttöä. Ainakin tavoittelin.

Viimeisenä äänitin "rummut" eli beatboxasin ja se on itselleni melko uusi aluevaltaus: nyrkki suun eteen "mikiksi" ja aspiroidut p-k-ts-k- konsonantit. Muistin helpottamiseksi opiskelijoille voi antaa muistisanaksi "pahkasika".

Käytännön harjoittamisessa ryhmä jaetaan siis osiin.  Jos jollekin ryhmälle 4- ääninen satsi on hankala tai ryhmä on pieni, voi toisen "kitarastemman" jättää pois. GB on siitä helppo, että eri stemmat saa kuulumaan raita kerrallaan, joten se auttaa stemman harjoittamisessa.

Siinä vaiheessa, kun kaksi stemmaa tai useampi yhdistetään, tausta voi pyöriä aivan rauhassa, ja kas: ope on vapaa soittimesta kulkemaan ryhmän luota toiselle tukemaan, tsemppaamaan ja innostamaan!

Opiskelijat kiertävät karusellimaisesti stemmasta toiseen. Jokainen kokeilee siis jokaista stemmaa. Yksi tai useampi opiskelija voi myös laulaa melodiaa harjoitetun sointutaustan päälle. Ja kun homma alkaa toimia, niin taustanauhahan kannattaa siinä vaiheessa kokeilla häivyttää kuuluvista.

Kokemus oli todella positiivinen. Aluksi opiskelijat hieman ihmettelivät heille erilaista tapaa lähestyä laulamista, mutta kaikki kokeilivat kaikkea. Opiskelijoista tuli myös vapaaehtoinen solistiryhmä. Tehtävän tavoite oli saavutettu: opiskelijat saivat kokeilla erilaisia tapoja tuottaa ääntä lauluryhmä-toiminnan kautta.

Varsinainen oivallus tapahtui aivan yhtäkkiä kesken harjoittelun: me teemme yhdessä musiikkia! Jokainen "stemma" on osa soivaa kudosta. Tätä ei opiskelijoiden tarvinnut ilmaista ääneen, vaan sen huomasi tekemisen intensiivisyydestä ja kuuli soinnin aukeamisesta.

CC@Pixabay

Alkuperäinen idea työtavasta ja tehtävän rakentamisesta on Annika Tepposen. Olen saanut Annikalta luvan kertoa aiheesta tässä blogissa.

Millainen näyttely sinun soivista muistoistasi tulisi?

Kävin yhden opiskelijaryhmän kanssa kurssin viimeisen tunnin lopuksi tutustumassa Hakasalmen huvilan Musiikkia! - Kaupungin soivat muistot - näyttelyyn.

Huvilassa oli hiljaista puolen päivän aikaan ja opiskelijoilla oli aikaa rauhassa kuunnella näytteitä ja tutustua kaupunkilaisten musiikkikokemusten muuttumiseen aikojen saatossa.

Näyttely oli toteutettu multimediakokonaisuudeksi: siellä oli kuuntelunäytteitä, videoklippejä sekä testejä, joihin sai osallistua.

Näyttelyyn oli rakennettu vanha luokkahuone, jossa pystyi myös suorittamaan laulukokeen ja sai myös siitä numeron! Laulukoelauluksi vailikoitui "Lentäjän poika" ja arvosana tietenkin kiitettävä!

Entä miltä koulun luokkahuoneessa näytti "ennen vanhaan"?

Erilaisia vanhoja aparaatteja, gramofoneja, fonografeja, radioita tallentimia ja muita näyttelyssä löytyi myös. Pohdimme opiskelijoiden kanssa, että kuinka monta biisiä mahtuu nykyään kännykkään (vähän aikaa sitten mp3- soittimeen, iPodiin)? Kuinka monta "savikiekkoa" olisi tarvinnut sellaista musiikkimäärää varten - ja kuinka ison talon niiden säilyttämiseen...?

Tietyt paikat Helsingissä ovat myös legendaarisessa maineessa ja näyttelyssä löytyi kunnianosoitus useammallekin niistä. 

Musiikki liittyy läheisesti myös tanssiin. Tanssiin liittyviä kuvia ja jopa opetusvideoita löytyi näyttelystä runsaasti: Aira Samulinin tanssitunteja, vanhoja breakdancen SM-kilpailutallenteita, wanhojen- tanssikuvia  yms. 

Yksi mielenkiintoisimmista tiloista oli pimeä huone, jossa pystyi valitsemaan haluamansa tanssin. Isolle valkokankaalle ilmestyi tällöin hymyilevä henkilö, joka näytti kyseisen tanssin perusaskelkuviot, musiikki soi ja eikun tanssimaan! Pukeutuminen tietysti tyylinmukaan.

Disco - Staying Alive

Minua puhuttelivat äänimaisemat sekä ihmisten muistot ja heidän antamansa merkitykset musiikille ja erilaisille tapahtumapaikoille. Jotkut muistot jaan itsekin: laulukokeet, rockluola, pelottavat punkkarit, kirkkomusiikki, kasettinauhuri, wanhat tanssit...

Ajattelin hyödyntää näyttelyä viimeisen jakson ilmiöpohjaisella projektikurssilla, osana vaikuttamisen kokonaisuutta. Olen monena vuonna saanut kuulla uusien opiskelijoiden musiikillisesta taustasta musiikillisen elämäkerran kautta. Nyt ajattelin korvata tuon elämäkerran  Mu1-kurssin opiskelijoille tehtävällä: millaisia sinun soivat muistosi ovat? Millaisia ovat merkittävimmät musiikilliset kokemuksesi ja niiden tapahtumapaikat?

Tehtävän alustuksena teemme näyttelyyn vierailun ryhmän kanssa, jonka jälkeen jokainen suunnittelee oman "näyttelynsä" verkkoportfolion muodossa omista soivista muistoistaan. Kollaasin tulee sisältää kuvaa, ääntä ja tekstiä, oman valinnan mukaan myös videoleikkeitä ym. paikoista ja tilanteista, jotka ovat omien musiikkimuistojen kannalta merkittäviä.  

Voihan tietysti käydä niinkin, että 2015-luvun pääkaupunkiseudun lukiolaisen merkittävimmät musiikilliset muistot tulevat Youtubesta tai muista streaming-palveluista. Sekin kertoo suuren tarinan.

                     Kuvissa näkyviltä opiskelijoilta on saatu lupa kuvien käyttöön tässä blogissa.

Musaopen normipäivä - onko sellaista?

Lasten ikivihreät- CD soittaa Aatsipoppaa, pojat keitti soppaa, ja lapset hoilaavat mukana takapenkillä. Hirveällä häsällä kuljetan lapset päiväkotiin ja kurvaan itse kohti koulua.

"Äiti, missä se sun töi on? Onko sinne pitkä matka?" On, sopivasti sen verran, että matkalla ehtii hörppiä termosmukista sen kahvin, jota kotona ei ehtinyt, ja kuunnella radiosta aamuhöpöttelyjä. Jos ulos tulee ns. "väärä biisi", vaihdan nopealla ranneliikkeellä kanavaa, jos taas kuuluu sopiva tsipales, niin nautiskelen tai jopa integroin sen mukaan työpäivään.

Aika usein musiikin kuuntelussa on tutka päällä: voiko käyttää tätä opetuksessa jollakin tavalla? Ammattitaudiksi kutsuvat.

Saavun koululle 30-45min. ennen ensimmäisen tunnin alkua. Jokapäiväiset rutiinit:
1) Kaiuttimet päälle, miksauspöydän powerit napsista naps ja kirjautuminen koneelle.
2) Kaivan kännykästä virittimen (Cleartune) ja ryhdyn hommiin: kotvasen kuluttua 2 sähkökitaraa, 1 sähköbasso ja 30 akustista kitaraa soivat suloisessa harmoniassa.
3) Käväisen tarpeen vaatiessa monistuskoneella, monisteiden määrä on huomattavasti vähentynyt dokumenttikameroiden ja erilaisten mobiilisovellusten (mm. iReal Pro, Riffstation) myötä.
4) Tsekkaan meilit - vastata en tässä välissä ehdi.
5) Mahdolliset viime hetken tarkistukset.

CC @Pixabay

Materiaalin "haltuun otto" eli jatkuva uuden opettelu on oma lukunsa. Se ei suinkaan ole sovellusten myötä vähentynyt, vaan edelleen täytyy ennen uuden "tehtävän" lanseerausta opetella asia itse: miten melodia menee, mitä eri instrumentit soittavat, miten käytännössä opetan jonkun tietyn asian (rytmin, asteikon ym.), miten tätä voisi elävöittää, kirjoitanko tabulatuurin taitavalle soittajalle erikseen, olisiko joku kiva synastemma, entä laulustemma tai kilkutin?

Rutiinia on sekin, että perusmateriaalin kohdalla tähän vaiheeseen ei mene kauaa, mutta työn alla voi taitavien lukioryhmien kanssa olla joskus Mars Volta- tyyppistä, sellotrion säestämistä, tahtilajinvaihdoksia tai muuta vaativampaa, ja silloin ei edetä open prima vista-taitojen varassa.

Tähänkin niitä aamuisia työmatkoja hyödynnän: kuuntelu on musiikin oppimisen A ja O, monessakin mielessä. Tosin voisihan sitä vetää vanhoillakin matskuilla - tuttua ja turvallista - mutta käsi pystyyn: kuka oikeasti jaksaa vetää 100x vuodessa Knocking on Heaven´s Door?

Kirjotan usein sointukiertolappuja välitunnilla tai kun biisiä jo tunnilla kuunnellaan, jos siis on simppelistä biisistä kyse. Jos on vakavampaa materiaalia, niin istun iltaisin Sibeliuksen kanssa ja nuotinnan oikein olan takaa, useammankin illan. Musaopen normipäivä päättyy melko harvoin viimeiseen oppituntiin.

Vihdoin - päivän kohokohta eli ensimmäinen oppitunti (75min), jonka jälkeen välitunti. Välitunnin aikana yleensä joku ryhmästä jää kyselemään/kertomaan/kommentoimaan tehtävää tai muuta tunnin aihetta. Jos välitunnin pituus on 5 min, niin sehän menee sitten siinä keskustelussa. 10 min välitunnilla ehdin jo siivota edellisen tunnin nuotit luokasta pois, laittaa seuraavan ryhmän paperit kuntoon ja ehkä jopa merkitä wilmaan poissaolot ja hyvä-(aktiivisuus) merkinnät edellisen tunnin osallistujille.

Toisen tunnin jälkeen hyppytunti olisi enemmänkin kuin tervetullut. Lukion ryhmistä vähintäänkin joka toinen on kooltaan lähempänä 30 opiskelijaa ja niin ison ryhmän kanssa toimiminen - tai siis: niin ison ryhmän saaminen toimimaan yhdessä on melkoisen hengästyttävää puuhaa.

Jos ei ole hypäriä, niin ruokatunti (lukiossamme on 35min), jonka aikana merkitsen ensin edellisen tunnin merkinnät wilmaan, sen jälkeen vastaan kiireellisiin meileihin tai lähetän meilin, esimeriksi kysyäkseni äänitysaikaa Mediakeskukseen jollekin valinnaisryhmälle, varaan konserttilippuja tai vierailua kiinnostaviin paikkoihin (Indonesian suurlähetystö - Gamelan instrumentit, Finnvox-studiot, Elements Music, Tavastia). Kas, vielä 10-15 minuuttia aikaa syödä! Ja missä ne seuraavan tunnin matskut olivatkaan...

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen teen loput wilma-merkinnät. Suunnittelen seuraavan päivän tunnit tai laitan materiaaalit valmiiksi. Jos on jotakin uutta ohjelmistoa tai aihepiiriä, valmistan tarvittavan aineiston: etsin nettisivustot, kuuntelumateriaalia, rakennan powerpoint-esitykset tai prezin tai mitä sitten tarvitaankaan. Lopuksi siistin luokan - piuhat ja paperit, mahdollisesti lojumaan jätety soittimet paikoilleen, näihin eivät siivoojat koske eli open hommia. Jos on tehty iPad:illa hommia, niin laitan ne latautumaan ja kuljetan boksin lukkojen taa.

Tuntuu vähän höpsöltä kirjoittaa tällaisista, no itsestäänselvistä asioista. Toisaalta, jokaiseen työhön liittyy näkymättömiä tapoja ja tämän tekstin tarkoitus on avata musiikinopetukseen liittyviä arkisia  toimintoja. Toki jotkut näistä asioista (wilma-merkinnät) ovat osa jokaisen opettajan arkea.

CC @Pixabay

Tässä vaiheessa ollaan päivän kotiinlähtö-osuudessa. Mutta usein palaveeraan vielä kollegan kanssa, esimerkiksi lukiomme ilmaisutaidon opettajan kanssa musikaalin tiimoilta. Kahvilla siis.


Takaraivossa nakertavat myös tekemättömät tehtävät, toissijaisiksi priorisoidut asiat. Jätä huomiseen kaikki se, minkä voit, päätän. Käytännössä lause tarkoittaa: Vie kotiin kaikki se, minkä voit...


Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaarran auton päiväkodin pihaan ja pompulapipopäätyyppi juoksee syliini kurahaalarit räpsyen, jäävät musikaalit, tunnit ja kurssit ajatuksissa kirkkaasti toiseksi.

Mutta:  melko usein iltaisin, kun lapset nukkuvat ja kodissa on hiljaista, avaan salaa läppärin ja kehittelen uusia ideoita, tehtäviä, juonenkäänteitä, biisejä, luen opiskelijoiden kirjoitelmia, viestejä...

Joskus on vaikea sanoa, milloin työaika päättyy. Ideoita tekeillä olevaan ilmiöpohjaiseen musikaaliin, opetukseen, tehtävään tai muuhun sisältöön saattaa pompsahdella keskustelusta opiskelijan kanssa, tv-ohjelmasta, konsertista, kirjasta, lenkillä, uutisesta, tuosta vaan löhöillessä sohvalla tai päivän aikana kuullusta esitelmästä. Eli mistä vain. Ihan normipäivää.

Poikkeuksia sitten vasta riittääkin. Niitä ovat... Noh, siitä joskus myöhemmin!

Vierivä kivi vierii

Pitkästä aikaa on sellainen mukava suvantovaihe töiden suhteen menossa: joulun ajan sovitus- treeni- esitysrumba on takana, verkkopedagogiikan opintopaketti kasassa, kurssien alkuhässäkkä on ohitettu ja tehtävät pyörivät omalla painollaan. Uudistukset ja päivitykset opetusmateriaaleihinkin on tehty.

Olenkin vakaasti päättänyt ottaa nyt hetken rennosti töissä eli näkyä jälleen kahvihuoneessa, pitää ruokatauoista kiinni ja olla tuomatta töitä kotiin. Ja keskittyä olennaiseen eli musiikkiin ja opetukseen!

Niinhän sitä luulisi. Joitakin ajankohtaisia asioitahan mietintämyssyn alla aina on. Niin kuin vaikka lukion uusi tuntijakoesitys ja sen ympärillä vellova keskustelu, mutta siitä en avaudu nyt tässä tekstissä, vaan haudon ja muhitan vielä hetken.

Tällä viikolla lukiolaiset tekevät alustavat kurssivalinnat ensi vuodelle. Valinnaisaineen opettajan täytyy siis hallita koulumaailman markkinoinnin alkeet, sillä jos musiikkia ei valita, minulle ei riitä töitä. Alle 10 opiskelijan kurssejahan lukioissa ei enää järjestetä. Kurssien mainostuksessa luotan kyllä aika pitkälle siihen, että tehty työ näkyy ja sana kiirii, mutta toki täytyy opiskelijoille saada informaatiota tarjolla olevista kursseista ja niiden sisällöistä. Viestintäkanavat: Wilma, Fronter, Facebook, koulun ilmoitustaulut sekä se kuuluisa puskaradio.

Mieli suuntaa myös vähän väliä kuin salaa jo tulevaan, eli 4. jaksoon ja sen haasteisiin sekä 5. ilmiöpohjaiseen jaksoon ja sen projekteihin.

Hiihtoloman kieppeillä alkavassa 4. jaksossa minulle tulee Sibelius-Akatemialta opetusharjoittelijoita tekemään perusharjoittelu 2:sta. Tämä on kolmas kerta, kun toimin ohjaavana opettajana musiikkikasvattajille. Vaikka meillä ei lasketa, niin lasketaan kuitenkin: omasta 2. harjoittelusta on 20 vuotta.

Odotan harjoittelun alkamista mielenkiinnolla, sillä opetusharjoittelijoiden ohjaamisessa on muutamia erityisen positiivisia asioita oman työn kannalta:

•    Oman työskentelyn reflektointi ja valintojen perustelu
•    Ryhmän ja sen toiminnan havainnointi eri perspektiivistä 
•    Keskustelu musiikkikasvatuksen ajankohtaisista aiheista 
•    Saattaa solmia mahdollisia kontakteja uuteen sijaiskantaan (edellisillä kun on paha tapa valmistua ja työllistyä)

Hetkellisen rentouden harhan aiheuttamassa mielenhäiriössä ilmoittauduin myös itse opiskelemaan. Helmikuussa aloitan Viestinnän ja median perusopinnot (25op) ja maaliskuussa ihmettelen nuorison Somen käyttöä ja sen mahdollisuuksia opetuskäytössä.

Että en olisi se ensimmäinen vierivä kivi, joka sammaloituu.

Pixabay.com