Juhlan jälkeen

Lakkiaiset ja viimeisen viikon tapahtumasuma takana.

Tällä kertaa lakkiaisjuhla oli osaltani sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin ensimmäisen kerran "tuplaroolissa" : musiikin ohjaajana sekä lakitettavien ryhmänohjaajan ominaisuudessa. Olihan siinä korkokengille kipottamista, kun juhlakulkueesta säntäsin soittamaan alkumarssia, välillä kävin jakamassa todistuksia ja sitten taas soitin Gaudeamusta.

Onneksi tajusin tänä vuonna järjestää ohjelman niin, että musiikkiesitykset olivat yksinlaulu- ja lauluryhmäesityksiä, näin vältyin ylimääräiseltä roudaamiselta. Meillä siis lakkiaisjuhla järjestetään muualla kuin omalla koululla ja edellisenä päivänä on ollut viimeinen musikaaliesitys koulun tiloissa, jonka jälkeen roudaamisesta sai osansa tekniikkatiimi.

Olen jo viimeiset pari viikkoa aina stressin uhatessa meditoinut itseni lomatunnelmiin, mutta nyt, kun loma todella on tässä, huomaan tuntevani outoa haikeutta. Ajatukset askartelevat vielä ihmisissä, tilanteissa, tapahtumissa, palautteissa.

Intensiivinen musikaaliperiodi on takanapäin. Kun on 7 viikkoa tavannut samoja tyyppejä myös workshop-iltapäivien aikana mitä erilaisemmissa rooleissa, käynyt keskusteluja tekstien tulkitsemisesta, koettanut kannatella itsetuntokuoppaan joutunutta, kiistellyt milloin mistäkin  oudosta (open näkökulmasta) asiasta, yrittänyt pysyä kärrillä ohjaajan tai opiskelijoiden villeissä visioissa ja vetänyt nessut esiin jo kenraaliharjoituksessa, niin on melkoisen tyhjä olo rumban pysähdyttyä kuin seinään. Melkein ikävä.

Roudausten jälkeen kaikki katosivat kuka minnekin. Jäikö prosessin yhteiseen purkuun riittävästi aikaa?

Lakkiaisissa ryhmänohjausryhmäni, 12-vuosikurssi, valmistui ylioppilaiksi. Hekin kulkevat nyt kuka mihinkin suuntaan. 

Muistan, kun tapasin heidät lukion ensimmäisenä päivänä lähes kolme vuotta sitten, silmät suurina, ihmettelemässä koulua ja toisiaan, ehkä itseäänkin.

Kerroin heille kantamastani korusta, jonka olin saanut edellisenä kesänä omalta lukioaikaiselta, nyt edesmenneeltä, ystävältäni. Korussa lukee "I am thankful your path crossed mine". 

Toivon, että näiden kuluneiden lukiovuosien saldona on näille kesään suuntaaville ja tulevaisuuteensa säntääville työn, todistusten, oppituntien, välituntien, oppimisen, valintojen, epävarmuuden, onnistumisten sekä pettymystenkin lisäksi kokemus syvästä ystävyydestä ja jakamisesta. Sellaisesta ystävyydestä, josta vuosien ja yllättävien käänteiden jälkeen, voi sanoa: Olen kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni.

Laulajapojan ehdotus ja muita muistoja Maaritista

Paras hetki aamussa: kupissa kahvia, edessä Hesari ja levyllä laulaa Maarit!
Lasten riita, tora ja tappelu on päättynyt halauksiin ja yhteinen rakennusprojekti, Projekti Maja, on valmis. Äiti saa rauhassa fiilistellä ja upota muistoihinsa.

Tunnelmamusan valintaa ei tarvinnut tänään kahta kertaa miettiä, sen verran vaikuttava oli eilisillan VAIN ELÄMÄÄ ja ikisuosikkini Maarit! Muisto, jos toinenkin nousi mieleni syövereistä näiden laulujen kautta.

Asuin opiskeluaikoina eli 1990-luvun alkupuolella Lapinlahdenkadulla ja lenkkeilin usein Hietaniemen hautausmaan maisemissa. Silloin mukana kulki Sonyn kannettava kasettisoitin (siis C-kasettisoitin, voehan vitalis, että siitä on aekoo!), jossa joskus oli Maaritin musaa. Erityisen vaikuttava oli Tuskan tanssi, jota valitettavasti ei eilisessä tv-ohjelmassa kuultu. Ei ollut parikymppisen musiikin opiskelijan elämä pelkkää biletystä ja duurisointua etteikö olisi kolahtanut tämä teksti:

Tanssin mä vaan,
tanssin aamuun kalpeaan,
kukkivan nummen taa,
ei tätä tuskaa vaan irti saa.

Lainaa vain lauloin kummitytön kastejuhlassa. Tai lauloin ja lauloin... Olen valitettavan hyvä herkistymään herkissä tilaisuuksissa - nykyään tajuan jo kieltäytyä esiintymispyynnöistä läheisten synttäreillä, häissä ja hautajaisissa. Joka tapauksessa, tuo kastejuhla oli monellakin tapaa merkittävä: parhaan ystävän esikoistytär ja minun ihana kummityttöni oli vihdoin siinä ja sain alkaa tutustumisen häneen. Lisäksi olin tavannut edellisenä iltana tulevan mieheni, jonka kanssa vaihdoimme kastejuhlassa muutaman mukavan tekstarin. Tuolloin en tietenkään tiennyt, että tästä miehestä tulee parin vuoden päästä lasteni isä, mutta sellainen erityinen fiilis tästä kohtaamisesta kyllä oli heti ensihetkestä. Ja tässä nyt ollaan - 7 vuotta myöhemmin, hymyjä ja halauksia, raskausarpia, riitoja ja sovitteluja, enterorokkoja ja valvottuja öitä, mutta myös rutkasti rakkautta rikkaampina! Voitte siis arvata, että Juha Tapion eilinen tulkinta laulusta ei säästänyt Nessuja!

Opevuosillani törmäsin taannoin Neitoon ja ylioppilaaseen yllättävässä tilanteessa. Laulajapoika säntäsi musaluokkaan innoissaan kera Ehdotuksen. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Laulajapoika: "Nyt ois hyvä biisi kevään lakkiaisiin!"
Musaope: " No?"
Laulajapoika: "Neito ja Ylioppilas! Tosi hieno biisi, Maaritin!"
Musaope (ei halua lannistaa heti kättelyssä): "Ööööö... Ootko miettinyt sitä tekstiä, että mistä se kertoo?"
Laulajapoika: "No ylioppilaasta."
Musaope: "Nii-iin, mutta siis, sen syvempi merkitys, kun sehän päätyy nuoren naisen itsemurhaan? Että ehkä ei ole oikein lakkiaisjuhlan tunnelmaa kohottava teksti."
Laulajapoika: "Nii, mut ei ne niitä sanoja kuuntele!"

No, tämä hieno biisi ja surullinen tarina eivät kuitenkaan lakkiaisohjelmaan päätyneet, koska Musaope epäili, että juhlayleisön tekstin ymmärtäminen saattaisi kuitenkin olla syvällisempää tasoa kuin tuon lauluun ihastuneen nuoren miehen.

Oothan kuullut neitosen
yksin pyörtyneen kirkkoon kerran
vuoksi häiden Ylioppilaan
nuoren herran?

Oothan kuullut neitosen
kosken kuohuihin juosseen kerran
vuoksi julmien valheiden
ylioppilaan, nuoren herran?