Mustasaaren Pikku Muurahainen

Kesän kauniina lauantaina suuntasimme sekä oman että naapurin perheen kanssa Mustasaareen, Helsingin seurakunnan lämminhenkiseen toimintakeskukseen. Lähdimme sinne interaktiivisen lasten näytelmän "Pikku Muurahainen" houkuttelemana, esityksen toteutti ryhmä nimeltä VaihtoVirtaKollektiivi.

Jos olisin tiennyt, miten mukava ja monipuolinen paikka Mustasaari on, olisin ehdottomasti vieraillut siellä aiemminkin! Saarelle pääsee lautalla, joka lähtee Taivallahden rannasta, matka kestää n. 15min ja lauttoja lähtee päiväsaikaan aina tasatunnein.

Saarella on paljon katseltavaa ja koettavaa: rakennukset, luonto,
uimaranta, puput ja lasten leikkipuisto. 

Walhalla- lautta

Pikku Muurahaisen tarina perustuu Topeliuksen kertomukseen "Muurahainen joka lähti lääkäriin." Tässä vuorovaikutteisessa näytelmäversiossa lapset pääsivät soittamaan heinäsirkan hankaimia, tanssimaan ja laulamaan sekä hieromaan kipeää Pikkua. Lapsiyleisön kanssa keskusteltiin luontevasti ja lapset saivat myös valita 3:sta lopetusvaihtoehdosta tarinalle päätöksen.

Menoa ja meininkiä riitti, myös jännittäviäkin käänteitä, irronneita raajoja, tekosilmiä ja jokseenkin epäilyttävä lääkärihahmo. Samalla esitys oli mukaansatempaava ja opettavainenkin antamalla lasten pohtia itse oikeaa ratkaisua.

Mustasaaressa olisi helposti vierähtänyt kokonainen päivä uiden, syöden ja leikkienkin. Tinttarellan suosikki oli Pupulan Maija- pupu, leikkipuiston juna puolestaan innoitti Kumkvatin (4) omaan räppiin:

             
  "Mä oon täällä,
   mä oon täällä,
   juna lähtee nyt,
   juna lähtee nyt.
   Sä et oo kyydissä,
   sä et oo kyydissä,
   heippa vaan mummit,
   heippa vaan kaikki!"

     - Kumkvatti 4v.

Niille, jotka eivät ehtineet Pikku Muurahaista näkemään, on iloisia uutisia: Mustasaareen on tulossa Lasten elokuvaviikko 28.7-2.8.2015. Suosittelemme saarella vierailevaa nauttimaan hervottoman herkulliset, hehtaarikokoiset korvapuustit. Tipahtaneilla murusilla ruokimme taatusti vähintäänkin yhden yhdyskunnan verran pikku muurahaisia!

Sekaisin äänistä

Ihmiselle, joka työskentelee musiikin, hälyn tai suoranaisen melun parissa, ei mikään ole tärkeämpää kuin korvien lepo, hiljaisuus, mielenrauha tai millä nimellä kukin omaa zen- meininkiään haluaa kutsua. Ja loma on tietenkin yksi parhaimmista keinoista paitsi ladata ne omat akut, antaa korvien elpyä ottamaan vastaan ja kuulemaan.

Parasta rentoutumista korvatyöläiselle onkin ihana kesäaamun rauha, kahvi omalla terassilla auringos... siis pienten vesipisaroiden tippuillessa hiljalleen kukkien terälehdille tuulen kevyesti suhistaessa puiden latvoja. Linnutkin lempeästi livertävät ja herättävät pitkään nukkuneen lomalaisen.

Ja pah! Todellisuus on karkeasti kaikkea muuta ja nytpä hieman avaudun näistä "kesän lempeistä äänistä", jotka minua "hellivät" pitkin päivää.

Seuraavan linkin kautta voit kokea noin minuutin pituisen kakofonian video-leikkeen muodossa:

                SOUNDS THAT MAKE ME GO CRAZY 

Video on tehty MadPad- sovelluksella ja alkuperäisen idean sain Taavi Lehtosen työpajasta "Mitä tehdä musatunnilla"- koulutuksessa kesäkuun alussa (kesäkuisen blogikirjoituksen koulutuksesta voit lukea täältä). Pätkä on tehty perheen kanssa yhteistyönä ja siinä vierailevat lisäksi naapurin koira sekä kattorempparemmi, joka luuli, että äänitän valittaakseni haitasta. No, en ihan suoranaisesti...

Syksyä jo salaa silmällä pitäen ajattelin soveltaa tätä appsia ensimmäisellä musan tunnilla Mu1- kurssilaisten kanssa ryhmäytymistehtävässä. Opiskelijat voisivat siis pienissä ryhmissä pähkäillä pädin kanssa erilaisia äänilähteitä ja koota niistä yhdessä oman "Eka lukiopäivä"- kompin. Tehtävänä on siis äänittää ja kuvata ääniä, joita koulusta ja lähiympäristöstä sovellettuna saa irti ja joita ei ole tuotettu perinteisillä soittimilla, vaan "non-soittimilla" (käsitteen lanseerasi Taavi)  - toisin sanoen millä vain, mistä lähtee omasta mielestä kiinnostava soundi.

Harjoituksen perusteella MadPad on hauska ja helppo, mutta ei liian helppo, sovellus käyttää. Aikaa saa menemään siihen, että koettaa löytää haluamansa äänet, napata ne sopivan pituisina tallenteeksi ja yrittää sitten rytmitettää ne kohdilleen mukavaksi komboksi.

Vaan nyt on vielä loma ja tämä äänimaiseman eri variaatioiden ympäröimänä mennään eli hus pois työajatukset!

Ja onhan se niinkin, että kun koittaa ilta ja kaivattu hiljaisuus, niin kohta on jo lasten ääniä ikävä.

Poreilua Jazzeilla

Täydellisen parisuhdeviikonlopun ainekset osuivat kerrankin kohdilleen: ensin lapset mummolaan syömään mansikoita, siitä nokka kohti Poria, hyvää musiikkia, ruokaa, juomaa ja festarihumua  samoilla jazz- vilteillä ystävien kanssa. Humupäivän jälkeen päästiin vielä ystävien mökille merimaisemiin rentoutumaan! 

Perjantai 17.7

GoGo Penguin Lokkilavalla pe 17.7

Uutena kiinnostavana tuttavuutena kuulimme brittitrio GoGo Penguiniä, jonka kuulas pianosaundi toi jostakin syystä paikoin mieleen joskus muinoin soittamani Prokofjevin pianokappaleet. Tyyli oli mietteliäs ja rytmikäs, olematta lainkaan raskas ja napsahti hyvin perjantai-iltapäivän poreilevaan fiilistelyyn.

Paloma Faith Porissa pe 17.7

Olen ollut Jazzeilla aikaisemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta Kirjurinluodon uudistusten jälkeen. Erona "vanhaan" oli mm. Päälavan siirtyminen rinnealueelle ja se, että päälavan lisäksi oli myös 3 muutakin esiintymisareenaa: Teatterilava, Lokkilava ja Tedin teltta (trumpetisti Ted Cursonin muistoksi). 

Useat esiintymislavat tekivät mahdolliseksi sen, että pystyy kuuntelemaan aiempaakin useampia artisteja yhden päivän aikana ja aikataulut toimii myös saumattomasti eli odotteluaikaa on huomattavasti vähemmän. Nämä eri areenat ovat myös profiloituneet hieman eri tavalla, päälavalla esiintyivät suuren yleisön keränneet artistit, eli pe mm. Timo Lassy Band, pop-prinsessa Jessie J., Paloma Faith sekä uskomaton Emeli Sandé, päivän ehdoton kohokohta minulle.

Emeli Sandé pe 17.7

Lokkilavalla esiintyi puolestaan pienempiä kokoonpanoja, kuten mm. Jarod Lawson sekä Ambrose Akinmusire Quartet, joka pyysi yleisöä keskittymään musiikkiin ja kuuntelemaan kuvaamisen ja "someilun" sijaan. Tedin teltassa kuuli myös monipuolista, eri tyylejä rohkeasti yhdistelevää jazzia, esim. Fatima & The Eglo Live Bandia sekä Hiatus Kaiyotea.

Toisaalta jatkuva kiertäminen eri lavojen välillä teki tunnelmasta hieman levottomampaa kuin kultaisissa muistoissani, jolloin Kirjurilla hengailtiin piknik-meiningillä yhden lavan äärellä taianomaisessa tunnelmassa ja kuunneltiin Ornette Colemania, T.O.P:ia, Zap Mamaa, B.B.Kingiä, Jukka Perkoa, James Brownia, Wilson Pickettiä, Don Johnson BB:tä, Jamiroquaita, Stevie Wonderia... 

Puolensa ja puolensa molemmissa. Mahtifestari silti edelleen, haaveilen jopa saapuvani ensi kesänä koko perheen kanssa!

Lauantai 18.7

Lauantaina annoimme säätiedotuksen pelotella meitä, vaikka Kirjurilla olikin kiinnostavia esiintyjiä. Toisaalta meillä oli myös kiinnostava kutsu mökille Satakunnan saaristoon. Niinpä samoilimme osan päivästä etsien jazzfiilistä Jazz-kadulta, ja mitä löysimme? Markkinahumua, hyvää kahvia ja kyllä, jazziakin.

Aleksi Ranta Group Jazz Streetillä la 18.7 Kuva by Riku Pasanen

Aleksi Ranta Group. Kuva by Riku Pasanen

Kuva by Riku Pasanen

Pakkohan sitä kahvia oli saada juuri tästä sympaattisesta vaunusta! Ripaus ranskalaista tunnelmaa keskelle sateista rannikkoa.

Kuva by Riku Pasanen

Tässä vaiheessa festarihumu otti kuvasta päätellen musaopelle jo koville, joten onneksi ystävät suuntasivat kurssin kohti rannikkoa ja saaristoa. 

Matkasimme pienellä paatilla pienelle saarelle, jonka kivikkoinen ranta ja sammaleinen luonto helli sielua ja sydäntä. Kuuntelimme kuikan huutoa, katselimme kaikkea kauneutta näköalapaikalta. Rosoa ja romantiikkaa. 

Kuva by Marko Helenius

          KAUNISTA JA VÄHÄLUMISTA KESÄÄ KAIKILLE!

                                                                  toivoo Musaope

Kesäpäivässä koko piha soi

Jos tänä kesänä meinaa järjestää pihatapahtuman, kannattaa tilata aurinko ajoissa ja olla hyvissä väleissä ilmojen toimittajan kanssa! Tämän huomasimme, kun järjestimme "Kesäpäivää" omalla kotipihalla naapureillemme ja kavereillemme perheineen. Forecan sääkarttaa tuli tutkailtua jopa parin tunnin välein useamman päivän ajan. Ihan kävi työstä moinen vahtaaminen!

Varsinainen jännitysnäytelmä koettiin itse tapahtumapäivänä, kun bändikamat sellovahvistuksella olivat valmiina aloittamaan. 60-70 kesävierasta, oli saapunut pihamaalle ja tunnelma oli odottava, kun uhkaavat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Yllättäen sateelta ja ukkoselta kuitenkin säästyttiin ja ensimmäiseen osioon eli lasten tapahtumaan saapunut väki sai nautiskella jopa auringon säteistä.                              Lastenosiossa kuultiin tuttuja lastenlauluja, mutta raskaammalla otteella. Bändi, The TrueStories, oli sovittanut biisit uudelleen ja yhdistellyt tuttuja rock-riffejä lauluihin. Oli mielenkiintoista koettaa arvata, mikä kappale putkahtaa esiin esimerkiksi Dion Holy Diverin riffistä tai Thrillerin alkusoitosta!                            Lasten suosikkeja olivat bändin opettaman mossauksen lisäksi mm. Saku Sammakko, Peppi Pitkätossu sekä Leipuri Hiiva. Tinttarellan (6) mielestä tosin laulut olivat liian surullisia, ilmeisesti sovitusten synkkä sävy vei voiton jopa laulujen vahvasta duurimelodiastakin!                                                 

Kesäpäivän organisaattorina toimi arjen innovaattori eli rakas mieheni, jonka bloginimi saa kuulemma olla Herr Tirgulsson. Hän toimii siis The TrueStories yhtyeen kitaristina sekä biisintekijänä ja on aina mielellään ideoimassa erilaisia välillä outojakin tempauksia, joihin sitten innostaa lähipiirinkin mukaan.

The TrueStories/ Kuva by Riikka Pasanen

Lapset ja naapurienkin lapset osallistuivat myös tapahtuman suunnitteluun ja järjestelyyn: ehdottivat lauluja, kutsuivat kavereita, puhalsivat ilmapalloja, koristelivat tien ja opastivat pysäköinnissä. Yksi esimerkki siitä, että lapset eivät kaipaa kalliita härveleitä, huvipuistoja tai matkoja lomansa onnistuttajiksi, vaan tekemistä ja jännitystäkin voi löytyä ihan omasta pihasta yhdessä perheen ja kaveripiirin kanssa puuhaillen.

Lastentapahtuman jälkeen meidän lapset lähtivät mummolaan ja muutkin lapselliset poistuivat paikalta. Sen sijaan parikymmentä lapsenmielistä jäi paikalle grillaamaan ja kuulemaan bändin toisen setin. 

Kesäpäivä vaihtui kuin varkain jamimeiningillä kesäyöhön. Kun päästiin Juiceen asti, hyppäsin miksauspöydän äärestä bassoon - aluksi tosin luulin soittimen olevan epävireessä kunnes katsahdin sormiini ja tajusin, että tuokyseinen outo soitin olikin 5- kielinen perinteisen 4- kielisen sijaan! Liieemmiltä valituksilta säästyttiin eikä tullut Itä-Uudenmaan poliisi meitä moikkaamaan, kun kaikki naapurit oli ennaltaehkäisevästi kutsuttu mukaan.

Tämä Kesäpäivä oli kaikkinensa mukava ja rento kokemus omassa pihapiirissä, yhdessäolo lämmitti vielä illan viiletessäkin. Kiitokset vielä kaikille osallistujille!

Ja niille, jotka eivät ole tällaisessa olleet, voin suositella oman tapahtuman järkkäämistä piha- ja kaveripiirin kanssa. Usein ihan lähipiiristä löytyy erilaisia taitajia ja ideanikkareita sekä paikkoja, joissa tällainen on mahdollista toteuttaa. Pieni vaivannäkö kyllä kannattaa.

Saatammepa hyvinkin tehdä tästä vielä perinteen, saadun palautteen perusteella yleisönkin pyynnöstä (huolimatta...)!

Kesäpäivästä kesäyöhön

Boris, tuo linnan kummitus

Entisenä Oopperajuhlakuorolaisena yksi vuoden merkittävimmistä tapahtumista on jokakesäinen vierailu Savonlinnan Oopperajuhlille.

Tämän kesän "oopperaluukusta" paljastui kaksikin teosta: Pikku Taikahuilu (typistetty versio Mozartin Taikahuilusta), jonka kävimme katsomassa kolmen sukupolven naiset yhdessä, ja itselleni ennestään suhteellisen tuntematon Modest Musorgskin Boris Godunov.

Oopperaluukku

Pääsin katsomaan Boriksen viimeistä läpimenoa ennen kenraaliharjoitusta. Perehdyin tarinaan pääpiirteittäin edellisenä iltana. Ennakoin, että luvassa on raskas 3-tuntinen, mutta odotin mielenkiinnolla ohjaajan näkemystä tästä dramaattisesta tarinasta, referenssinä mm. Ralf Långbackan nerokas Macbeth (esitetty Savonlinnassa viimeksi 2013).

Poistuin harjoituksen jälkeen Olavinlinnasta ajatuksissani. Olen kaiketikin tottunut siihen, että nykyaikainen ooppera sisältää melko lailla "äksöniä" ja Boriksessa näin ei ole. Tila, valaistus, kuoro ja solistitkin ovat kovin pysähtyneitä. Miksi?

Satapäinen oopperajuhlakuorokin (kansa) lähinnä huojuu paikoillaan. Mitä se tarkoittaa - että kansa on passiivista, ohjailtavissa?

Kultainen häkki

Koska toiminta on minimaalista, keskittyy huomio väistämättä tärkeimpään eli musiikkiin. Musiikki hallitsee tilaa ja pääsee näin keskipisteeseen. Ehkäpä se on ohjauksen tarkoituskin? Ei "leipää ja sirkushuveja" vaan sukellus musiikkiin ja suuntaus syvälle sisimpään?

Musiikki soi valtoimenaan, matalat taajuudet tuntuvat istuinluissa asti, venäläiset kansanmelodiat kuljettavat mukanaan ja juhlakuoro on todellisessa terässä, olkoonkin aamuharjoitus.

Kruunajaiskohtauksen kuoron hittibiisi "Slava" soi kirkkaasti. Sitä olen joskus ollut konserttiesityksessä laulamassa ja muistan, että esimerkiksi jotkut sopraanojen korkeat lähdöt ovat todella vaikeita ajoituksellisesti - kapellimestari Leif Segerstamin tämänkertaiset hitaat tempot haastoivat erityisesti kuoroa tässä rytmistä tarkkuutta vaativassa teoksessa.

Nimiroolin Matti Salmisen on vaikea uskoa ylittäneen 70- ikävuoden rajapyykin, niin muhevana ja kiinteänä basso soi edelleen. Suuren hahmon olemus on edelleen ryhdikäs ja eläytyminen täyttä, vaikka kyseessä onkin "vain" harjoitus. Lopun kalpeassa valaistuksessa on helppo uskoa Boriksen, itsekin kummitusmaisen kelmeänä, näkevän murhaamansa lapsen haamun kulkevan linnan muureilla.

Yksi erityisen kiinnostava ulottuvuus ohjauksessa on: 8 mustiin kiedottua mystistä hahmoa, jotka pysyvät kaikkea muutakin pysähtyneimpinä paikoillaan loppuun saakka. 

Mielikuvitukseni askartelee näiden mustien hahmojen ympärillä: ovatko hahmot kaiken näkeviä todistajia? Tuomareita? Vai ovatko ne piilotettuja valheita, jotka "jumalan hullu" lopussa paljastaa? Ehkä kyse on sensuurista, ja viittaako se jotenkin venäjän nykypolitiikkaan? Tätä rinnastustahan ei voi olla etsimättä ja se jaksoi herättää keskustelua myös illansuussa Sillansuussa...

Linna kesäyössä

Kantrista keski-ikään ja takaisin

Kesällä sitä hetkeksi herää ajan kulumiseen, havahtuu ympäristössä tapahtuneeseen kasvuun tai rypistymiseen. Luumupuu on vaaksan korkeampi kuin viime suvena, samoin lapset. Taas pyörät ja kesäkengät vaihtoon.

Joitakin vuosia sitten hurahdin totaalisesti kantriin ja sen eri muotoihin. Kaikki, missä soi banjo, mandoliini, banjomandoliini ja/tai viulu edellä mainittuihin yhdistettynä kolahti ja kolahti lujaa.

Bluegrass, folk ja pohjoismaiset kansanmusayhtyeet suorastaan etsivät minut käsiinsä Spotify:ssä. Aivan huikeita löytöjä ovat olleet mm. norjalainen Sigrid Moldestad tai Hekla Stålstrenga, ruotsalainen Kalabra, amerikkalaiset Larkin Poe, Amos Lee tai Della Mae. Suomalaisia suosikkejani ovat puolestaan Hoedown, Pekko Käppi, Freija, Juurakko, Frigg, Suo, Matti-Johannes Koivu... ja-ja-ja niin edelleen.

Kun tämä roots- heräämiseni paljastui jossakin sivulausessa opiskelijoilleni, siellä yksi kaveri nyökytteli tietävännäköisenä ja totesi sitten:"Se on se keski-ikä!" 

Lukiolaiset kommentoivat mahdollisia ikäasioita usein juuri musiikkimaun yhteydessä ja etenkin konserttiraporteissaan. Jos siis olemme ryhmän kanssa käyneet niin sanotun klassisen musiikin tai nykymusiikin konsertissa tai oopperassa, löytyy aika monesta konserttiraportista seuraavan suuntaisia johtopäätöksiä:

"Konsertti oli mielestäni yllättävän mukava ja sivistävä kokemus, mutta muuten se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelen, koska olen nuori. Vanhempana varmaankin alan kuunnella tällaista musiikkia."

Olen tuota kommenttia usein miettinyt. Että miten se ikä vaikuttaa musiikkimakuun vai vaikuttaako mitenkään?

Omalla kohdallani kävi nimittäin aivan päin vastoin kuin opiskelijoiden ilmaisemassa olettamuksessa - suunta on pikemminkin ollut "vakavammasta kevyempään":

Olin ehkä 5 vuotias, kun mustavalkotelkkaristamme (no joo, muistan 70-luvun) tuli Joonas Kokkosen oopera Viimeiset kiusaukset. Se oli ensimmäinen oopperaelämykseni. Muistan vieläkin siitä kohtauksen, jossa Riitta etsii miestään ja laulaa "Paavo, missä olet?" Ja Paavo vastaa matalalla äänellä :"Helvetissä." 

Kohtaus on syöpynyt mieleeni, koska kertasimme sitä Paavo- nimisen veljeni kanssa iloisesti hoilottaen vähintäänkin seuraavat 2 viikkoa. Anteeksi isä, anteeksi äiti, anteeksi säveltäjä....

Toinen oopperakokemus tapahtui Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ollessani 8-vuotias. Kyseessä oli Mozartin Taikahuilu. Sen jälkeen kävin katsomassa kaikki mahdolliset oopperat, mitä paikkakunnalla kulloinkin oli tarjolla. Olin koukussa.

Levyraatiin ala-asteen 3:lla luokalla taisin viedä kuultavaksi Mozartia tai Quy Moranconia (ranskalainen urkutaiteilija), jota kuunneltiin meillä kotona mm. unimusiikkina.

Eli ei niinkään se ikä vaan ne kotoa saadut musiikilliset vaikutteet. Tässä on tietysti jälleen huomattava ajan muuttuminen. Eihän silloin minun lapsuudessani kuljettu kännykän kanssa luurit korvilla musiikkia kuunnellen. Musiikin saatavuus ja altistus eri genreille oli rajallista.

Tällä hetkellä kuvittelen, että keski-ikäistymiseni on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Ensin matkustelu ja city-elämä kanta-Helsingissä vaihtui perhe-elämään maalaismaisemissa ja nyt (satunnaisia nostalgiakohtauksia lukuunottamatta) juurtumiseni on jo siinä vaiheessa, että minulla on takapihalla pieni multapläntti, jolla kasvatan ruohosipulia, kirveliä, lehtisalaattia, mangoldia ja paria mansikantainta. Ruukussa kasvaa pinaattia, on musta- ja punaviiniherukkapensaat ja raparperipuskat sekä luumupuu.

Mutta mitä nyt tästä saavutetusta lakipisteestä eteenpäin? Alkaako paluu vaiheittain taaksepäin, taantuminen takaisin lapsuuteen?

Peruutusperspektiivistä tarkasteltuna ainakin musiikillisten tyylien kavalkadi kohdaltani näyttäytyisi jotakuinkin tällaisena: kantri, iskelmä, rock, kansanmusiikki, jazz, heavy, klassinen - ja sitten ollaankin takaisin alkupisteessä. Viimeisten kiusausten helvetissä.

Mitä? Miksi? Miten? Ja ripaus hulluutta kesäyössä - MTMT- kurssin mainingeissa

Palasin muutama päivä sitten Mitä tehdä musatunnilla?, tuttavallisemmin MTMT- kurssilta. Kurssi järjestettiin KMO ry:n (Koulujen Musiikin opettajat ry), JaSeSoi:n sekä Oriveden opiston yhteistyönä, tosin kurssipaikkana Oriveden sijaan toimi tällä kertaa Ahlman opisto Tampereella.

Kurssi oli innoittava, mutta myös vaarallinen. Nyt, pari päivää ansaitusti levättyäni, käväisi nimittäin jo mielessäni, että koska pääsee taas kurssille? Seuraavaan ohjelmaan kirjattakoon varoitus: saattaa aiheuttaa riippuvuutta. (Viimeisenä päivänä kollegan suusta kuultua: "Harmi, että nyt ei heti pääse töihin, kun nyt tietäisi, mitä ja miten tehdä!")

Lähtökohtana kurssille toimi muutama vuosi sitten Pietu Halosen luoma Facebookryhmä nimeltään Mitä tehdä musatunnilla?. Koska musiikinopettajat ovat usein koulunsa ainoita omassa aineessaan, oli tällaiselle ryhmälle ilmeinen tarve, sillä ryhmän jäsenmäärä on parissa vuodessa kohonnut yli 5000! Ryhmässä vaihdetaan pedagogiaisa vinkkejä, käydään keskustelua ajankohtaisista aiheista, jaetaan linkkejä ja joskus itse tehtyä materiaaliakin. Samoin sieltä löytyy vertaistukea joskus raskaallekin yksinpuurtamiselle tai resurssipulan näivertämälle työinnolle.

Mikä sitten teki kurssista onnistuneen? 

Kokonaisuus oli erittäin hyvin rakennettu. Kaikki aihepiirit tukivat toisiaan ja puhuivat pohjimmiltaan juuri niistä tärkeistä, facebook-keskusteluissa nousseista polttavista aiheista: mitä, miten, miksi? 

Luennot olivat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Luennoitsijat Musiikkikoulu Resonaarin johtaja Markku Kaikkonen (Mitä tehdä musatunnilla - vai miten?), opetusneuvos Eija Kauppinen (Musiikin uudet opetussuunnitelmat - mikä muuttuu?), Marja-Leena Juntunen (Kehollisuus oppimisessa) olivat kaikki oman aiheensa asiantuntijoita ja työpajojen vetäjät, kaikkien gurujen musiikkiguru, ilmiömäinen Soili Perkiö (Aktiivinen musiikinkuuntelu), Taavi Lehtonen (Musiikkia hetkessä - improvisoin ja sävellän), Terhi Oksanen (iPad ja toiminnallinen musatunti) ovat kaikki kehittäneet pedagogiaansa pitkälle ja löytäneet työtavoissaan jotakin hyvin olennaista ja jakamisen arvoista.

Toimintaa ja luentoja sekä keskustelua oli sopivassa suhteessa ja koko lukujärjestykseen oli löydetty se kuuluisa yhteen nivova punainen lanka.

Aivoni askartelevat koulutuksen parissa luultavasti vielä pitkään. Mieleen jäi erityisesti Markku Kaikkosen lanseeraama musiikkipedagogin eettinen lupaus: Opetan musiikkia kaikille. Varmistan, että kaikki soittavat. 

Miten on mahdollista varmistaa, että 20 oppilasta tai lukion ryhmissä jopa yli 30 opiskelijaa soittaa? Yhtäaikaa ja yhdessä. Ja että kaikilla on omaan osaamiseensa nähden mielekästä tekemistä? 

Tätä aihetta käsiteltiin käytännön taholla eli itse tehden Taavin työpajassa, jossa improvisoitiin ja sävellettiin ryhmän kanssa. Lähdettiin perussykkeestä ja päädyttiin yhteiseen biisiin, jonka tekstinä saattoi toimia vaikkapa pullaresepti tai koulun järjestyssäännöt. Ja jokaisella oli selkeästi oma tehtävä ja oma tontti, omaa valintaa soittimien ja oman roolinsa suhteen sai tehdä.

Kasa kiehtovia soittimia, erilaisia sointivärejä

Mutta hei! Nythän on kesä, loma ja kärpäset! Miten joku jaksaa kurssilla pähkäillä työjuttuja? Ja vielä innostua niistä! Säälittävää... Näinhän sitä voisi monikin tuumia, mutta se niksi oli siinä, että kurssi oli oikeasti innostava ja hauska. Ihan siis itselle, minulle, ei vain sille ope-minälle.

Ja ne iltajamit... Ei tarvinnut kauaa odotella bändiin soittajia tai laulajia, kun soittajia löytyi laidasta laitaan, viulu- ja saksofonisoolojakin kuultiin. Miten käsittämättömän taitavaa porukkaa kouluistamme löytyy! Uskallan väittää, että monessa muussa maassa edelleen opetetaan teoriaa ja historiaa musiikistakin, eikä musiikinopettajien koulutus ole samalla tasolla kuin Suomessa.

Kaikkea työpajoissa opittua en varmastikaan toteuta suoraan omassa työssäni, mutta oli mahtavaa päästä itse tekemään, kokeilemaan ja kysymään! Liikkumaan ja liikuttumaan, sellaistakin tapahtui. 

Itselleni yksi merkittävä hetki oli Soilin tunnilla, missä ei selitelty eikä analysoitu vaan kuunneltiin, tehtiin ja koettiin musiikkia. Se oli myös tärkeä muistutus siitä, että täytyy antaa tilaa elämykselle tulla ja tapahtua. Ja miten mieletön ulottuvuus liike musiikin kuuntelussa on.

Terhin työpajassa liikuttiin, etsittiin tekemisen kautta 5 perusliikettä (motion, gesture, freeze, turn, jump) ja sen jälkeen tehtiin iPadin Novation Launchpad-sovellusta käyttäen oma biisi, johon kuvattiin ryhmissä musiikkivideo (iMovie), jossa toteutettiin oma visio/ koreografia noista 5 perusliikkeestä. Ja voi vitsit, että oli hauska tehtävä! Kesäyössä seikkaili yksi, jos toinenkin porukka juosten, hyppien ja kikattaen ympäri maita ja mantuja...

Kotiin palattuani näytin miehelleni muutaman tuotoksen ja mies totesi naureskellen: "Ihan sairasta touhua! Näkee, että hauskaa on ollut, mutta loman tarpeessa ootte kaikki!"

Juttua riittäisi vaikka kuinka ja mielessä prosessointia, heijastuksia. Oma ongelmani opetuksen sisällön suhteen ei ole todellakaan tekemisen puute, vaan sen jäsentäminen, mikä on tärkeää ja mielekästä. Miten käytän vähäisen tuntimäärän parhaiten? 

Syksyllä aion keskittyä siihen, että ei olisi koko ajan kiire, että tunneilla vallitsee tekemisen rauha ja siihen, että tekemisessä mahdollistuu elämys ja ilo. Musaopen lupaus.

Ja ne sympaattiset lehmät!

Musaopen KesäChillout

Terveiset "Mitä tehdä musatunnilla?"- kurssilta Ahlman-opiston kesäisistä maisemista!

Täällä on loman lomassa pohdittu, että mitä se musaopetus on, pähkäilty tulevan OPS:in polttavia kysymyksiä Opetusneuvos Eija Kauppisen kanssa, musiikinteknologian ja kehollistamisen yhdistämistä Terhi Oksasen johdolla, kuultu Markku Kaikkosen puhutteleva ja innostava luento, liikuttu ja liikututtu Soili Perkiön johdolla ja opeteltu uusia lähestymistapoja sävellyttämiseen Taavi Lehtosen liidaamana.

Paljon, voi paljon olisi kirjoitettavaa ja kerrottavaa täältä, mutta tässä nyt lyhyt tervehdys kesäisen, vaikkakin kuulemma davidlynchmäisen "musavideon" muodossa.

Bongaa videolta seuraavat 5 perusliikettä: freeze, gesture, motion, jump ja turn.

Musaopen KesäChillout

Tehty Novation Launchpadilla ja iMoviella kurssityönä, työskentelyaika rajallinen, mutta tehtävä antoisa ja hauska!

Lasten kanssa reissussa

"Koska ollaan perillä? Äiti, ollaanko jo perillä? Mulla on tylsää! (x1000) Äiti, toi nipisti mua! Äiti toi kiusaa! Äiti, mulla on pissahätä..."

Oletko koskaan matkustanut lasten kanssa autolla?

Kesäisin tulee sellaista tehtyä. Koska minulla työnkuvasta johtuen on lomaa hieman enemmän, kuin perheen toisella työllisellä, reissaan lasten kanssa kotimaassa suhteellisen paljon: sukuloimassa, tapaamassa toispaikkakuntalaisia kavereita ja jos jonkunlaisissa tapahtumissa.

Nukarin kylätoimikunnan Rusthollari 2015.
The Sun Collection Alkaline.

Meille ei ole toistaiseksi hankittu matkoja varten autoon erityisiä näyttö/dvd-härpäkkeitä vaan ollaan  pärjätty (välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä) lasten itse mukaan pakkaamalla viihdevarustuksella: kirjoja, piirustustarvikkeita, leikkiautoja tai arvausleikeillä jne. Viimeaikoina on äidin kännykälläkin hätätapauksessa voinut pelata, mutta se on varsin lyhytaikainen helpotus - koska aikarajoitus.

Ylivoimaisesti paras matkan jouduttaja ja tylsyyden torjuja on musiikki! Tämä on nyt havaittu moneen kertaan.

Lasten kanssa reisussa autoon lähtevät mm. Lasten ikivihreät, UMO:n & Johanna Förstin & Vesa-Matti Loirin "Ville ja Valle", Robin - tietysti... Kovassa kuuntelussa ovat myös Ipanapa- levyt 1-3. Niissä on useita eri artisteja, hauskoja sanoituksia ja tyylillistä vaihtelua: swingiä, bluesia, rockia, poppia, kantria, räppiä, heviä jne.

Rusthollari. Vanhoja menopelejä ihailemassa,
omia seikkailuja suunnittelemassa.

Viime kesänä ostin ihan huoltoasemalta "lasten ikivihreät" CD:n ja se oli välittömästi hitti! Vähintäänkin 3 kertaa piti se kuunnella heti putkeen, ja tarkasti kuunneltiinkin: keskustelua herättivät erityisesti kappaleet "Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko" ja "Minttu sekä Ville".

Ensimmäinen, Mikki Hiiri-laulu, mietitytti kovasti tuolloin 3- vuotiasta Kumkvattia. "Pistääkö se Peikko Mikki Hiiren poskeen? Miten se tapahtuu?" 

Kappaletta kuunneltiin kotonakin välillä valehtelematta 5 kertaa putkeen ja jäbäduudelis istui sohvan reunalla kuin nakotettuna korvat höröllään, niin jännittävä ja ajatuksia herättävä tuo biisi oli!

Jälkimmäinen, "Minttu sekä Ville" kääntyi Kumkvatin mielessä jännästi muotoon "Minttu se kävi" ja siitä saatiin melko pitkä matkakeskustelu aikaiseksi, kun Tinttarella (6) selitti selittämistään, ettei siinä lauleta Minttu se kävi...

Kuva by Tinttarella 

Tinttarella sen sijaan on hyvin tarkka tekstien ja musiikin sävyjen kanssa, herkkä huomaamaan erilaisia vivahteita.

"Äiti, tämä on surullinen laulu. Mutta älä laita sitä pois, minä haluan kuulla sen, kun se on kaunis." 

Joskus tekstistä täytyy keskustella kauankin, koska siinä on eskarilaisen mielestä joku pelottava asia.

Yksi tällainen kappale oli lasten kuorossa tutuksi tullut "Huopikkaat". Siis se slaavilainen ralli, jonkä kertosäe jää varmasti mieleen. Sitä ei voinut laulaa, koska toisessa säkeistössä puhutaan sydämen jäätymisestä. Ja onhan se pelottava asia, jos sydän oikeasti jäätyy, aivan kamalaa, mutta kyseessähän on kielikuva.


Vaan ei siinä auttanut selittää, että kyseessä on kielikuva, että laulussa vanhemmat eivät halua tytön ja pojan olevan ystäviä ja pelottelevat talven kylmyydellä, ettei tyttö menisi, mutta tämä on päättänyt mennä. Olisittepa nähneet sen epäluuloisen katseen, jonka osakseni sain! Kappaleen mollisävy kertoi ilmeisesti enemmän kappaleen tunnetilasta, kuin aikuisten selitykset tekstistä. Myöhemmin kuulin kuoron vetäjältä, että Tinttis oli käynyt häneltäkin kysymässä laulun sanoista.

Tämän kesän reissuja varten on hankintalistalla Emmallakin palkittu Muumiperheen lauluretki sekä ehdokkaana ollut Pellekaija Pumin: Ota Koppi!

Kun itse pienenä pirpanana reissasin isän kalastusvietin kuljettamana 70-luvulla kesälomaa viettämään pikku-Fiatin takapenkillä aina Utsjoelle saakka, ei autossa juuri soinut lastenmusiikki (ei ollut kyllä turvavöitäkään). Rikas ja monipuolinen lastenmusiikkikulttuuri oli vasta rakentumassa ja nyt eletään sen kulta-aikaa.

Ja vaikka automatkat lasten kanssa ovatkin välillä tylsiä ja selän takana vallitsee riita-tora-tappelu- meininki, niin näitä yhteisiä musiikkihetkiä ja keskusteluja odotan innolla! Ainakaan vielä tänä kesänä ei takapenkillä istu kaksi tyyppiä kummatkin omat kuulokkeet korvilla...

Musaope heräilee horroksesta ja päivittää itsensä

Suvivirsi kajahti komeasti viikko sitten kaikenkarvaisesta keväällä velloneesta keskustelusta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Ehkäpä laulu sai pontta siitä, että tuttua virttä ja sen laulamista oli jouduttu punnitsemaan ja perustelemaan.

Musaope ei juuri ehtinyt keskusteluun ottaa osaa tai Suvivirren laulamista miettiä. Kevät on musiikinopetuksen sesonkiaikaa: on konsertteja, musikaaleja, musiikin lukiodiplomitöitä, kevätjuhlia, lakkiaisohjelman harjoitusta, opettajankokouksia, koulutuksia, arviointeja, roudausta roudausta roudausta ja reeniä reeniä reenin päälle reeniä. Mitä nyt kullakin. Suvivirren lauluvaiheessa väsymystinnitus saattaa hyvinkin peitota kauniimmat äänet.

Rehellisyyden nimissä olin lakkiaisjuhlassa niin naatti, että sormet lipsuivat alkusoitossa eli soitin suomeksi sanottuna väärin! Miten se on mahdollista, saattaa lukija miettiä. No, sanotaan vaikka näin: yliväsyneenä ei kannata mennä auton rattiin, tilaa verrataan usein humalatilaan: olo on hutera ja höttöinen. Sama se on hienomotoriikkaa vaativassa pianon soitossakin: jos olo on hutera ja höttöinen, niin keskittyminen helposti herpaantuu ja sormet harhaantuvat tutuiltakin poluilta. Onneksi väärinsoittaminen ei sinällään ole yhtä vaarallista kuin autolla luistelu, mutta ammattiylpeydelle se kyllä käy.

Ensimmäinen lomaviikko Suvivirren jälkeen meni vatsataudissa kärvistellessä. Kumma kyllä kenelläkään muulla koko perheessä ei taudista näkynyt merkkiäkään, joten kyse saattoi olla myös stressin purkautumisesta. Rankka vuosi ja rankka kevät vaati veronsa. 

Vähitellen, taudin hellittäessä, olen alkanut heräillä "talviunesta" ja suunnata kohti kesää ja valoa. Mieli kuitenkin vielä askartelee työasioissa. Mitä vuoden aikana tuli tehtyä, mikä onnistui, mikä ei onnistunut (siis muu kuin se riivatun alkusoitto!). 

Haastoin itseäni viime lukuvuonna uusiin asioihin. Aloitin blogin kirjoittamisen. Ostin uuden musaläppärin ja hankin lukuisia uusia sovelluksia ja ohjelmia. Otin iPadit opetuskäyttöön rohkeasti heti niiden saavuttua koululle hiihtoloman jälkeen. Pidin yhden elämäni parhaista tunneista itsenikin yllättävällä tavalla. Aloitin verkkokurssin tekemisen. Ja aivan kevään lopulla teimme ilmaisutaidon kanssa yhteisprojektina musikaalin käsikirjoitusta myöden, ja vaikka välillä raastoinkin tukkaa, niin lopputulos oli hieno. Ja kaikista parasta oli taas se yhdessä tekeminen ja nimenomaan musiikin tekeminen!

Tänään kotiuduin Oriveden opistolta koulutuksesta "iPad musiikin teossa ja opetuksessa". Kurssilla pähkäiltiin kaksi päivää erilaisten iPad- sovellusten parissa. Voisihan sitä itsekin pläräillä ja testailla ohjelmia App Storesta, mutta siihen menisi aika paljon enemmän aikaa (ja rahaa), ja samalla kahlaisi läpi huomattavan monta höpöohjelmaa. Nyt sai kattavan katsauksen erilaisiin ohjelmiin asiaan perehtyneen opastajan toimesta ja samalla pystyi miettimään, mikä parhaiten palvelisi omaa opetusta ja pedagogiikkaa lukiotasolla. 

Samalla, kun päivitin osaamistani, päivitimme kurssilla kuulumisia myös opiskelukavereiden ja kollegoiden kanssa. Loppukevään uupumuksen jälkeen tuntui myös hyvältä huomata, että pystyin edelleen innostumaan  oppimisesta ja uusia ideoitakin viriää jälleen!