Open Voice ja laulamisen sietämätön ihanuus

Tiedätkö sen fiiliksen, kun työhön paluu loman jälkeen ei sujukaan ihan käsikirjoituksen mukaan? Kun tuntuu, että kaikki plektrat ovat kaikukopan sisällä, kaapelit kadoksissa, olet kroonisesti tööt kuin taaternantti (en kyllä tiedä mikä se on, mutta kuulostaa väsyneeltä) ja nuotitkin levällään patterin välissä.

Mikä tuossa olotilassa saisi sisäisen tiikerisi kehräämään, askelen kevenemään, silmät aukeamaan ja suun laulamaan? Oikea vastaus on Open Voice! Ainakin minulle. Sellaista asiaa ei nimittäin löydy, mikä ei tämän porukan kanssa laulamalla parane!

Kuorojen kierros 2015

Open Voice on lauluryhmä, joka koostuu paitsi 20 musiikinopettajasta, myös hulvattomasta huumorista, rytmiguru Merzi Rajalan haastavista sovituksista, soundikokeiluista ja monipuolisesta musiikista. Aina välillä nauretaan melkein pissat housussa, sitten taas lauletaan ja toisinaan vähän itketäänkin yhdessä. Ja kirmataan kulttuuritapahtumissa, koulutuksissa tai kesäyössä...

Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni (Sekaisin äänistä) siitä, miten tässä äänten ympäröimässä työssä usein kaipaa hiljaisuutta ja lepoa korville. Paradoksaalista kyllä, olen kuitenkin oudosti paikallistanut itseni musiikin parista myös vapaa-ajalla eli puhtaasti harrastusmielessä. Enkä todellakaan ole ainoa musiikin parissa työskentelevä, jolle näin on päässyt käymään. Jo yläasteen musiikinopettajani sen aikoinaan tiesi varoittaessaan minua:

"Jos annat musiikille pikkurillin, se vie lopulta koko käden!"

Niinhän siinä sitten kävi. On vaikea pitää työkuvioita irrallaan vapaa-ajasta, kun porukassa kaikki muutkin puhuvat musaopettajaa. Ammatillinen puoli on iso osa tätä harrastusta ja kollegiaalinen tuki korvaamatonta. Ei ole myöskään vaikea saada seuraa konsertteihin, tapahtumiin tai "palaveriin", pistää vain viestin ryhmän sivulle, niin kohta on porukka kasassa.

Ammatillista tyydytystä tuo myös haastava materiaali ja loistavat, yllätykselliset sovitukset. Lisäksi Merzillä on sellainen avoin tyyli, että hän kertoo meille hyvin selkeästi, mitä hän tekee, miksi ja miten. Tietää vissiin, että pedagogit meissä kuuntelevat korvat höröllään. Varmasti jokainen meistä on saanut hyviä vinkkejä kouluun rytmilaulun opettamiseen, laulyhtyeen tai kuoron harjoittamiseen.

Palaan aina treeneistä keskittymisestä väsyneenä, mutta silti onnellisena, henkisesti tankanneena, jopa inspiroituneena. Parasta leipääntymisen estoa on se, että itsellä on joku oma juttu ja väylä oman muusikkouden kehittämiseen. Sellainen hyvä paikka, jossa ei (onneksi) itse tarvitse olla vetovastuussa, mutta kuitenkin aktiivisena osana ryhmää.

Ja se musiikki! Laulaminen tämän porukan kanssa on yksinkertaisesti vaan parasta! Vielä pitäisi malttaa odottaa kaksi viikkoa seuraavaan treeniviikonloppuun - siihen asti sisäinen tiikerini karjahtelee levottomana.

                                   Seuraavat keikat

                                         - Kuoroviisut la 28.11 Karjala- talo

                                         - Open Christmas la 29.11 klo 17.00 Saksalainen kirkko

                                         - Open Christmas la 12.12 klo 18.00 Kannelmäen kirkko

Hyvä, paha musiikinopettaja

Musiikki on yksi eniten tunteita herättävistä asioista ihmisen elämässä. Uskallan väittää näin seurattuani läheltä useiden eri-ikäisten musiikinopiskelua, kuuntelutottumuksia ja niistä käytyä keskustelua. Musiikinopetus ylipäätään jättää usein voimakkaan muistijäljen, joskus positiivisen, toisinaan negatiivisen.

Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka työskentelee musiikin parissa, omaisi pelkkiä positiivisia muistoja ja innostavia kokemuksia harrastuksena alkaneesta alasta. Näin asia ei välttämättä ole.

"Älä turhaan harjoittele, sun prima vista on parempi kuin harjoitellut kappaleet." 

"Laita lappu kaulaan, ei tästä muuten huomaa, että olisit harjoitellut."

"Mitäs, jos et enää ensi syksynä jatkaisi näitä pianotunteja?"

Edellä mainitut kommentit ja useita samankaltaisia kuulin toistuvasti pianonsoitonopettajaltani, jonka oppilaana olin yli 10 vuoden ajan. Pianotunnit pikkupaikkakunnalla kuluivat yleensä niin, että minä kuuntelin, kun opettajani soitti harjoituskappaleita demotakseen, miten niiden tulisi oikeasti mennä.

Mitäköhän vaikkapa pikajuoksua harjoitteleva tuumaisi, jos katselisi oman harjoituksensa ajan valmentajansa treenaavan? Motivoivaa, eikö totta?

Myönnän, olin varmasti laiska oppilas. Minua kiinnosti kevyempi pianonsoitto ja vapaa säestys, mutta noihin aikoihin niissä ei saanut vielä opetusta eli itsekseni soittelin ja lauleskelin. Sen sijaan tuo klassinen pianonsoitto ei useinkaan napannut.

Miksi en sitten lopettanut pianonsoittoa? Ehkäpä koin, että vanhempani olisivat olleet pettyneitä tai ehkä uskoin, että katuisin lopettamista myöhemmin. Tai koin kohtalonuskoisesti, että "tämä nyt vain kuuluu minun elämääni" ja musiikkiin, siis hankala pianonsoitto.

Ja olihan minulla runsaasti positiivisiakin kokemuksia musiikista, tietenkin. Musiikkiluokalla sain toteuttaa itseäni, musiikkia opittiin monipuolisesti ja erilaisten projektien kautta. Luokanvalvojamme, joka oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, oli ihana persoona ja taitavana pedagogina osasi ottaa erilaiset lapset hyvin huomioon.

Musiikkilukio puolestaan oli musiikillisesti elämäni ihaninta aikaa ja sen jälkeen pääsinkin Sibelius-Akatemian MuKa:lle (Musiikkikasvatuksen osasto) opiskelemaan, yllätys yllätys, pääaineena piano. Siis se kamala, klassinen piano. Silloin kaikki muuttui: sain uuden opettajan.

Uusi opettajani, Herra K, oli sympaattinen, temperamenttinen eläkeiän kynnyksellä oleva pianisti-säveltäjä, joka näytti mielestäni Beethovenilta. Hyvin pian kävi selväksi, että näille tunneille ei mennä soittamaan prima vistaa. Oli alettava harjoitella. Eikä harjoittelu tapahtunut edes pakosta.

Mitä tapahtui? Mikä sai laiskan, epämotivoituneen oppilaan motivoitumaan ja harjoittelemaan? Oliko Herra K pelottava?

Ei. Herra K ei ollut pelottava, hän oli erinomainen pedagogi, joka tiesi, miten opettaa ja osasi  konkreettisesti kertoa, miten harjoitellaan. Eikä puhettakaan, että olisin saanut istua kuuntelemassa opettajan pianonsoittoa...

Ennenkaikkea Herra K oli innostunut opettamisesta, ja sai minut tuntemaan, että nimenomaan minun opettamisestani. Ja se oli ratkaiseva tekijä: miten olisin voinut mennä tunnille harjoittelematta, kun hän oli niin innostunut juuri minun opettamisestani?

Ensimmäiseltä opettajaltani opin, että välinpitämättömyys saa aikaan välinpitämättömyyttä. Toiselta opin, miten hyvä opettaja voi muuttaa yhden ihmisen koko ajattelutavan.

Opin senkin tärkeän asian, että opettajana en ikinä saa luovuttaa yhdenkään oppilaan suhteen. Innostuminen voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odotan, mutta jos olen jo luovuttanut, on varmaa, että oppilaan orastava innostus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Voi myös olla, että joku ei koskaan innostu tai motivoidu. Sekin on helpompi hyväksyä, kun on todellakin nähnyt vaivaa ja yrittänyt kaikkensa.

Näiden ajatuksien siivittämänä suunnittelen uutta alkavaa lukuvuotta ja valmistaudun uusien opiskelijoiden kohtaamiseen.

Sitä, miten pystyisin jokaiselle oppilaalle välittämään sen tunteen, että olen innostunut juuri hänestä, kiinnostunut juuri hänen kohtaamisestaan, sitä opiskelen itsekin edelleen. Ehkä eläkeikään saakka, ehkä vielä silloinkin. Kieltämättä haastavaa, kun opiskelijoita on yhden sijaan 35 ryhmässä, opiskeltavaa riittää. Ehkä joskus onnistun.

Iso kiitos, Herra K.

CC by 2.0 Flickr/ Miquel Virkkunen Carvalho