"Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..."

Opiskelijaporukka lähestulkoon kierii lattialla naurusta. Perjantain koulupäivä on itseasiassa jo päättynyt, mutta musikaalin käsikirjoittajatiimi ei malta lähteä, vaan vielä heitellään ideoita ja juttu luistaa sellaiseen tahtiin, että kirjuri ei meinaa pysyä kartalla. Välillä jutellaan jostain ihan muusta, mutta suurimmaksi osaksi pysytään jopa aiheessa!

- "Ja sit mul ois sellainen tosi hyvä idea..." 

- "Se voitais toteuttaa käytännössä niin, että..." 

Varsinaista ongelmanratkaisua on pohtia, miten villit ideat voidaan konkreettisesti toteuttaa koulun näyttämöllä. Ensin on kuitenkin voitava ideoida vapaasti ja luotettava siihen, että tekniset ratkaisut kyllä löytyvät. Tässä porukassa nimittäin on sellaisia kekseliäitä opiskelijoita ja työparini eli ilmaisutaidon opettajammekin on varsinainen velho keksimään keinoja kohtausten sitomiseen yhteen.  Mutta luovaan prosessiin kuuluu aina sellainen pieni pelko, eräänlainen hallitun kaaoksen periaate tai kauhun tasapaino, koska valmista konseptia ei ole, lopputulosta ei tunneta ja voi tapahtua mitä vaan... 

- "Mut millanen musiikki tähän kohtaan sopis?"

Ja onhan meillä musiikki! Musiikin aikana vasta voikin tapahtua mitä vaan. Musiikki voi korostaa, kertoa tai musiikki peittää ja hämätä tai johdattaa tapahtumia eteenpäin. Tai sitten musiikki vain on. Ja se riittää.

- "Hei, mä haluisin tanssii tässä sit sellasen..."

Tämä on työssäni parasta: luovuus, musiikki, ideointi ja keskustelut opiskelijoiden kanssa. Se, kun joku laittaa itsensä oikeasti peliin, innostaa ja rohkaisee muitakin. 

Tämä on nyt 4. kerta, kun lukiossamme toteutetaan musikaali ilmiöpohjaisen oppimisen menetelmin ja tämän kevään ilmiöiksi on valittu tiede ja tulevaisuus. 

Mitä se ilmiöpohjaisuus musikaalin kohdalla oikein tarkoittaa?  Onhan niitä musikaaleja tehty kouluissa jo iät ajat. Olen kiteyttänyt sen itselleni jotenkin näin, että ilmiöpohjaiselle oppimiselle olennaiset autenttisuus, kontekstuaalisuus ja yhteisöllisyys musiikinopetuksessa ja/tai musiikillisessa projektissa ovat:

• autenttisuus: esimerkiksi soitetaan/ lauletaan/ tehdään musiikkia oikeasti oikeilla soittimilla eikä vain lueta siitä, tutustutaan aihepiiriin mm. vierailuiden kautta, otetaan selvää musiikista ja sen merkityksestä suhteessa tieteeseen tai luodaan itse oma visio tulevaisuuden musiikista, opiskelija myös ideoi ja rakentaa itse oman roolinsa
• kontekstuaalisuus: aihe/ ilmiö eli valittu musiikki on todellisesta maailmasta kumpuava aito ilmiö ja kulttuuri, jossa elämme ja kulttuurit, joita tarkastelemme vaikuttavat meihin (tästä en valitettavasti voi selkokielisemmin kirjoittaa, koska muuten paljastan jotakin olennaista tulevan musikaalin juonesta!)
• yhteisöllisyys sekä oppiainerajat ylittävä oppiminen: musikaaliprojektissa opimme yhdessä tekemisen kautta ja tutustumme aihepiiriin esimerkiksi kuvataiteen, historian tai tiede-eksperttien esim. kemian ryhmän kanssa yhteistyötä tehden. Käsikirjoitamme musikaalin myös opiskelijoiden kanssa valitun ilmiön pohjalta, joten dialogissa ja viittauksissa täytyy olla faktat oikein. 

Eli ei mitään outoa vaan varmasti jokaiselle musiikinopettajalle ihan luontevia ja tuttuja toimintatapoja.

- "Ideoidaan nyt vaan, kyllä tää vielä tästä selkenee!"

- "Joo, mä olin viime vuonnakin mukana enkä ainakaa 5 viikkoon tajunnu koko jutusta yhtään mitään!" 

- "Mä en tajunnu viel esityksessäkää yhtään mitään!"

Ja taas nauretaan!

Kun porukka poistuu, kuka minnekin, yksi opiskelija jää vielä muistelemaan viime vuoden musikaaliprojektia.

- "Se oli ihan paras projekti, paras porukka ikinä, missä mä oon ollu! Vaik aluks ei tuntenu oikeen ketään, niin ne isommat opiskelijat otti meidät pienetkin niin hyvin mukaan! Siinä kyllä tutustu toisiin ja pääs tekemään just kaikkee mitä halus."

Lähdin viikonlopun viikkoon todellakin onnellisesti hymyillen, ryhmästä energisoituneena ja odottavalla mielellä. Minkähänlaiseksi juuri tämä porukka muotoutuu? Millainen projekti juuri tästä musikaalista tulee? 

Mitä yhteistä on salamalla ja arpeggiolla? Ilmiöpohjaisuus musiikin opetuksessa

Kumpi on tärkeämpi: kysymys vai vastaus?

Tätä mietin, kun kuuntelen isän keskustelua lastensa kanssa kaupan jonossa. Suunnilleen esikouluikäinen poika kertoo asiaa eskarista, mihin isä alkaa kertoa mielipiteitään. Poika kuuntelee ja nyökyttelee, mutta keskustelu tyrehtyy. En voi välttää miettimästä, miten paljon enemmän tuo kyseinen isä olisi saanut tietää lapsensa ajatusmaailmasta ja kokemuksista, jos olisi osannut kysyä oikeita kysymyksiä.

Tässä murroksessa, jossa koulu tällä hetkellä elää - tietotekniikka, pedagogiikka, oppimaan oppiminen - on myös pitkälti kysymys hyvästä kysymyksestä. Kysymyksen asettelu voi johtaa oivallukseen. Se voi johtaa ratkaisun etsimiseen, matkaan, jonka kautta oppiminen tapahtuu kuin huomaamatta. Kysymys voi johtaa jonkin uuden lähteille ja oman ratkaisun löytämiseen - viedä jopa pidemmälle kuin kysyjä alun perin tarkoitti. Kysymys voi herättää motivaation ja halun löytää ratkaisu.

CC@Pixabay

Perinteisessä opettaja - oppilas- ajatuksessa lähdetään liikkeelle usein siitä, että opettaja kertoo oppilaalle vastauksen: romantiikka oli n. 18050-1920, romantiikan ajan tyylipiirteet olivat nämä ja nämä, romantiikan ajan säveltäjiä olivat Tsaikovski, Wagner ja Chopin. Romantiikan ajan musiikki kuulostaa tällaiselta. Kitaraotteita otetaan näin. Rumpukompin voi oppia näin. Yhdessä musisoidaan näin. Orkesteria johtaa kapellimestari.

Sitten oppilas kysyy: "Miksi? Miten tämä liittyy minun elämääni, tarpeisiini, tulevaisuuteeni?" Ja se se vasta onkin viisas kysymys.

Ilmiöpohjaisessa pedagogiikassa pyritään pääsemään oppimisen nirvanaan eli oivallukseen, auttamaan opiskelijaa itse löytämään asiayhteyksiä arjen ja opitun välille, ratkaisemaan ongelmia, ymmärtämään kuulemaansa/ näkemäänsä/ lukemaansa syvällisemmin.

Mikä musiikissa on olennaista? Mitä musiikki on? Mitä ovat musiikin peruselementit? Miten ne muuttuvat eri aikakausina ja eri tyyleissä? Miten kuuntelen musiikkia? Miten teen itse musiikkia? Mitä yhteyksiä koulumusiikilla on minun vapaa-aikaani? Miten musiikki liittyy muuhun oppimaani? Mikä on minun suhteeni musiikkiin?  Miten musiikki liittyy maailmankaikkeuteen?

Mitä yhteistä on salamalla ja arpeggiolla?

Tulevaisuuden (musiikin)opetuksessa opettajan rooli muuttuu yhä enemmän ohjaavaan suuntaan. Ohjaaja järjestää tilanteita, joissa oppimisen on mahdollista tapahtua ja asiayhteyksien syntyä.

Onko tässä mitään uutta? Eikö moni opettaja olekin jo luonnostaan suunnannut opetustaan tähän suuntaan? Varmasti hyvä opettaja on huomannut kysymyksen valtavan voiman? Onko tässä kyse "keisarin uusista vaatteista"?

On melkoisen pelottavaa rakentaa pedagogiaa kysymyksen varaan. Mitä, jos (haluttua) vastausta ei löydykään?

Luovuuteen ja luovaan ajatteluun liittyy aina se riski, kaaoksen mahdollisuus. Veikkaisin, että taito- ja taideaineiden opettajille "hallittu kaaos" onkin tuttu käsite. Behavioristisen oppimiskäsityksen toteuttajalle tai perfektionistille se on hyppy pelottavaan tuntemattomaan.

Musiikin opetuksessa tämä pedagoginen suuntaus tarkoittanee tulevaisuudessa ja paraikaa tapahtuvassa OPS-työssä sitä, että musiikin tunneilla tehdään entistä enemmän omaa musiikkia ja yhteisprojekteja muiden aineiden kanssa. Siitä, että toistetaan valmista esikuvaa ja yritetään saada se kuulostamaan samalta kuin iTunesissa, siirrytään yhä enemmän oman tuottamisen puoleen. Sovelletaan tietoja ja taitoja käytäntöön.

Sävellyttäminen, improvisoiminen ja muut luovat työtavat ovat työkaluja, joihin musiikkikasvatuksessa ja musiikin opettajien koulutuksessakin kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. Yhteistyö muiden oppiaineiden kanssa on ehkä perinteisesti tarkoittanut musikaalia ja kevätjuhlia, mutta se voi myös olla totutusta poikkeavaa: lukion musiikin ja fysiikan yhteisprojekti äänen synnystä tai musiikin ja sähkön suhteesta, psykologinen musiikkivideo, filosofinen musikaali tai jopa kertomus lajien synnystä.

CC@Flickr