Mitä? Miksi? Miten? Ja ripaus hulluutta kesäyössä - MTMT- kurssin mainingeissa

Palasin muutama päivä sitten Mitä tehdä musatunnilla?, tuttavallisemmin MTMT- kurssilta. Kurssi järjestettiin KMO ry:n (Koulujen Musiikin opettajat ry), JaSeSoi:n sekä Oriveden opiston yhteistyönä, tosin kurssipaikkana Oriveden sijaan toimi tällä kertaa Ahlman opisto Tampereella.

Kurssi oli innoittava, mutta myös vaarallinen. Nyt, pari päivää ansaitusti levättyäni, käväisi nimittäin jo mielessäni, että koska pääsee taas kurssille? Seuraavaan ohjelmaan kirjattakoon varoitus: saattaa aiheuttaa riippuvuutta. (Viimeisenä päivänä kollegan suusta kuultua: "Harmi, että nyt ei heti pääse töihin, kun nyt tietäisi, mitä ja miten tehdä!")

Lähtökohtana kurssille toimi muutama vuosi sitten Pietu Halosen luoma Facebookryhmä nimeltään Mitä tehdä musatunnilla?. Koska musiikinopettajat ovat usein koulunsa ainoita omassa aineessaan, oli tällaiselle ryhmälle ilmeinen tarve, sillä ryhmän jäsenmäärä on parissa vuodessa kohonnut yli 5000! Ryhmässä vaihdetaan pedagogiaisa vinkkejä, käydään keskustelua ajankohtaisista aiheista, jaetaan linkkejä ja joskus itse tehtyä materiaaliakin. Samoin sieltä löytyy vertaistukea joskus raskaallekin yksinpuurtamiselle tai resurssipulan näivertämälle työinnolle.

Mikä sitten teki kurssista onnistuneen? 

Kokonaisuus oli erittäin hyvin rakennettu. Kaikki aihepiirit tukivat toisiaan ja puhuivat pohjimmiltaan juuri niistä tärkeistä, facebook-keskusteluissa nousseista polttavista aiheista: mitä, miten, miksi? 

Luennot olivat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Luennoitsijat Musiikkikoulu Resonaarin johtaja Markku Kaikkonen (Mitä tehdä musatunnilla - vai miten?), opetusneuvos Eija Kauppinen (Musiikin uudet opetussuunnitelmat - mikä muuttuu?), Marja-Leena Juntunen (Kehollisuus oppimisessa) olivat kaikki oman aiheensa asiantuntijoita ja työpajojen vetäjät, kaikkien gurujen musiikkiguru, ilmiömäinen Soili Perkiö (Aktiivinen musiikinkuuntelu), Taavi Lehtonen (Musiikkia hetkessä - improvisoin ja sävellän), Terhi Oksanen (iPad ja toiminnallinen musatunti) ovat kaikki kehittäneet pedagogiaansa pitkälle ja löytäneet työtavoissaan jotakin hyvin olennaista ja jakamisen arvoista.

Toimintaa ja luentoja sekä keskustelua oli sopivassa suhteessa ja koko lukujärjestykseen oli löydetty se kuuluisa yhteen nivova punainen lanka.

Aivoni askartelevat koulutuksen parissa luultavasti vielä pitkään. Mieleen jäi erityisesti Markku Kaikkosen lanseeraama musiikkipedagogin eettinen lupaus: Opetan musiikkia kaikille. Varmistan, että kaikki soittavat. 

Miten on mahdollista varmistaa, että 20 oppilasta tai lukion ryhmissä jopa yli 30 opiskelijaa soittaa? Yhtäaikaa ja yhdessä. Ja että kaikilla on omaan osaamiseensa nähden mielekästä tekemistä? 

Tätä aihetta käsiteltiin käytännön taholla eli itse tehden Taavin työpajassa, jossa improvisoitiin ja sävellettiin ryhmän kanssa. Lähdettiin perussykkeestä ja päädyttiin yhteiseen biisiin, jonka tekstinä saattoi toimia vaikkapa pullaresepti tai koulun järjestyssäännöt. Ja jokaisella oli selkeästi oma tehtävä ja oma tontti, omaa valintaa soittimien ja oman roolinsa suhteen sai tehdä.

Kasa kiehtovia soittimia, erilaisia sointivärejä

Mutta hei! Nythän on kesä, loma ja kärpäset! Miten joku jaksaa kurssilla pähkäillä työjuttuja? Ja vielä innostua niistä! Säälittävää... Näinhän sitä voisi monikin tuumia, mutta se niksi oli siinä, että kurssi oli oikeasti innostava ja hauska. Ihan siis itselle, minulle, ei vain sille ope-minälle.

Ja ne iltajamit... Ei tarvinnut kauaa odotella bändiin soittajia tai laulajia, kun soittajia löytyi laidasta laitaan, viulu- ja saksofonisoolojakin kuultiin. Miten käsittämättömän taitavaa porukkaa kouluistamme löytyy! Uskallan väittää, että monessa muussa maassa edelleen opetetaan teoriaa ja historiaa musiikistakin, eikä musiikinopettajien koulutus ole samalla tasolla kuin Suomessa.

Kaikkea työpajoissa opittua en varmastikaan toteuta suoraan omassa työssäni, mutta oli mahtavaa päästä itse tekemään, kokeilemaan ja kysymään! Liikkumaan ja liikuttumaan, sellaistakin tapahtui. 

Itselleni yksi merkittävä hetki oli Soilin tunnilla, missä ei selitelty eikä analysoitu vaan kuunneltiin, tehtiin ja koettiin musiikkia. Se oli myös tärkeä muistutus siitä, että täytyy antaa tilaa elämykselle tulla ja tapahtua. Ja miten mieletön ulottuvuus liike musiikin kuuntelussa on.

Terhin työpajassa liikuttiin, etsittiin tekemisen kautta 5 perusliikettä (motion, gesture, freeze, turn, jump) ja sen jälkeen tehtiin iPadin Novation Launchpad-sovellusta käyttäen oma biisi, johon kuvattiin ryhmissä musiikkivideo (iMovie), jossa toteutettiin oma visio/ koreografia noista 5 perusliikkeestä. Ja voi vitsit, että oli hauska tehtävä! Kesäyössä seikkaili yksi, jos toinenkin porukka juosten, hyppien ja kikattaen ympäri maita ja mantuja...

Kotiin palattuani näytin miehelleni muutaman tuotoksen ja mies totesi naureskellen: "Ihan sairasta touhua! Näkee, että hauskaa on ollut, mutta loman tarpeessa ootte kaikki!"

Juttua riittäisi vaikka kuinka ja mielessä prosessointia, heijastuksia. Oma ongelmani opetuksen sisällön suhteen ei ole todellakaan tekemisen puute, vaan sen jäsentäminen, mikä on tärkeää ja mielekästä. Miten käytän vähäisen tuntimäärän parhaiten? 

Syksyllä aion keskittyä siihen, että ei olisi koko ajan kiire, että tunneilla vallitsee tekemisen rauha ja siihen, että tekemisessä mahdollistuu elämys ja ilo. Musaopen lupaus.

Ja ne sympaattiset lehmät!

Musaopen KesäChillout

Terveiset "Mitä tehdä musatunnilla?"- kurssilta Ahlman-opiston kesäisistä maisemista!

Täällä on loman lomassa pohdittu, että mitä se musaopetus on, pähkäilty tulevan OPS:in polttavia kysymyksiä Opetusneuvos Eija Kauppisen kanssa, musiikinteknologian ja kehollistamisen yhdistämistä Terhi Oksasen johdolla, kuultu Markku Kaikkosen puhutteleva ja innostava luento, liikuttu ja liikututtu Soili Perkiön johdolla ja opeteltu uusia lähestymistapoja sävellyttämiseen Taavi Lehtosen liidaamana.

Paljon, voi paljon olisi kirjoitettavaa ja kerrottavaa täältä, mutta tässä nyt lyhyt tervehdys kesäisen, vaikkakin kuulemma davidlynchmäisen "musavideon" muodossa.

Bongaa videolta seuraavat 5 perusliikettä: freeze, gesture, motion, jump ja turn.

Musaopen KesäChillout

Tehty Novation Launchpadilla ja iMoviella kurssityönä, työskentelyaika rajallinen, mutta tehtävä antoisa ja hauska!

Lasten kanssa reissussa

"Koska ollaan perillä? Äiti, ollaanko jo perillä? Mulla on tylsää! (x1000) Äiti, toi nipisti mua! Äiti toi kiusaa! Äiti, mulla on pissahätä..."

Oletko koskaan matkustanut lasten kanssa autolla?

Kesäisin tulee sellaista tehtyä. Koska minulla työnkuvasta johtuen on lomaa hieman enemmän, kuin perheen toisella työllisellä, reissaan lasten kanssa kotimaassa suhteellisen paljon: sukuloimassa, tapaamassa toispaikkakuntalaisia kavereita ja jos jonkunlaisissa tapahtumissa.

Nukarin kylätoimikunnan Rusthollari 2015.
The Sun Collection Alkaline.

Meille ei ole toistaiseksi hankittu matkoja varten autoon erityisiä näyttö/dvd-härpäkkeitä vaan ollaan  pärjätty (välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä) lasten itse mukaan pakkaamalla viihdevarustuksella: kirjoja, piirustustarvikkeita, leikkiautoja tai arvausleikeillä jne. Viimeaikoina on äidin kännykälläkin hätätapauksessa voinut pelata, mutta se on varsin lyhytaikainen helpotus - koska aikarajoitus.

Ylivoimaisesti paras matkan jouduttaja ja tylsyyden torjuja on musiikki! Tämä on nyt havaittu moneen kertaan.

Lasten kanssa reisussa autoon lähtevät mm. Lasten ikivihreät, UMO:n & Johanna Förstin & Vesa-Matti Loirin "Ville ja Valle", Robin - tietysti... Kovassa kuuntelussa ovat myös Ipanapa- levyt 1-3. Niissä on useita eri artisteja, hauskoja sanoituksia ja tyylillistä vaihtelua: swingiä, bluesia, rockia, poppia, kantria, räppiä, heviä jne.

Rusthollari. Vanhoja menopelejä ihailemassa,
omia seikkailuja suunnittelemassa.

Viime kesänä ostin ihan huoltoasemalta "lasten ikivihreät" CD:n ja se oli välittömästi hitti! Vähintäänkin 3 kertaa piti se kuunnella heti putkeen, ja tarkasti kuunneltiinkin: keskustelua herättivät erityisesti kappaleet "Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko" ja "Minttu sekä Ville".

Ensimmäinen, Mikki Hiiri-laulu, mietitytti kovasti tuolloin 3- vuotiasta Kumkvattia. "Pistääkö se Peikko Mikki Hiiren poskeen? Miten se tapahtuu?" 

Kappaletta kuunneltiin kotonakin välillä valehtelematta 5 kertaa putkeen ja jäbäduudelis istui sohvan reunalla kuin nakotettuna korvat höröllään, niin jännittävä ja ajatuksia herättävä tuo biisi oli!

Jälkimmäinen, "Minttu sekä Ville" kääntyi Kumkvatin mielessä jännästi muotoon "Minttu se kävi" ja siitä saatiin melko pitkä matkakeskustelu aikaiseksi, kun Tinttarella (6) selitti selittämistään, ettei siinä lauleta Minttu se kävi...

Kuva by Tinttarella 

Tinttarella sen sijaan on hyvin tarkka tekstien ja musiikin sävyjen kanssa, herkkä huomaamaan erilaisia vivahteita.

"Äiti, tämä on surullinen laulu. Mutta älä laita sitä pois, minä haluan kuulla sen, kun se on kaunis." 

Joskus tekstistä täytyy keskustella kauankin, koska siinä on eskarilaisen mielestä joku pelottava asia.

Yksi tällainen kappale oli lasten kuorossa tutuksi tullut "Huopikkaat". Siis se slaavilainen ralli, jonkä kertosäe jää varmasti mieleen. Sitä ei voinut laulaa, koska toisessa säkeistössä puhutaan sydämen jäätymisestä. Ja onhan se pelottava asia, jos sydän oikeasti jäätyy, aivan kamalaa, mutta kyseessähän on kielikuva.


Vaan ei siinä auttanut selittää, että kyseessä on kielikuva, että laulussa vanhemmat eivät halua tytön ja pojan olevan ystäviä ja pelottelevat talven kylmyydellä, ettei tyttö menisi, mutta tämä on päättänyt mennä. Olisittepa nähneet sen epäluuloisen katseen, jonka osakseni sain! Kappaleen mollisävy kertoi ilmeisesti enemmän kappaleen tunnetilasta, kuin aikuisten selitykset tekstistä. Myöhemmin kuulin kuoron vetäjältä, että Tinttis oli käynyt häneltäkin kysymässä laulun sanoista.

Tämän kesän reissuja varten on hankintalistalla Emmallakin palkittu Muumiperheen lauluretki sekä ehdokkaana ollut Pellekaija Pumin: Ota Koppi!

Kun itse pienenä pirpanana reissasin isän kalastusvietin kuljettamana 70-luvulla kesälomaa viettämään pikku-Fiatin takapenkillä aina Utsjoelle saakka, ei autossa juuri soinut lastenmusiikki (ei ollut kyllä turvavöitäkään). Rikas ja monipuolinen lastenmusiikkikulttuuri oli vasta rakentumassa ja nyt eletään sen kulta-aikaa.

Ja vaikka automatkat lasten kanssa ovatkin välillä tylsiä ja selän takana vallitsee riita-tora-tappelu- meininki, niin näitä yhteisiä musiikkihetkiä ja keskusteluja odotan innolla! Ainakaan vielä tänä kesänä ei takapenkillä istu kaksi tyyppiä kummatkin omat kuulokkeet korvilla...

Juhlan jälkeen

Lakkiaiset ja viimeisen viikon tapahtumasuma takana.

Tällä kertaa lakkiaisjuhla oli osaltani sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin ensimmäisen kerran "tuplaroolissa" : musiikin ohjaajana sekä lakitettavien ryhmänohjaajan ominaisuudessa. Olihan siinä korkokengille kipottamista, kun juhlakulkueesta säntäsin soittamaan alkumarssia, välillä kävin jakamassa todistuksia ja sitten taas soitin Gaudeamusta.

Onneksi tajusin tänä vuonna järjestää ohjelman niin, että musiikkiesitykset olivat yksinlaulu- ja lauluryhmäesityksiä, näin vältyin ylimääräiseltä roudaamiselta. Meillä siis lakkiaisjuhla järjestetään muualla kuin omalla koululla ja edellisenä päivänä on ollut viimeinen musikaaliesitys koulun tiloissa, jonka jälkeen roudaamisesta sai osansa tekniikkatiimi.

Olen jo viimeiset pari viikkoa aina stressin uhatessa meditoinut itseni lomatunnelmiin, mutta nyt, kun loma todella on tässä, huomaan tuntevani outoa haikeutta. Ajatukset askartelevat vielä ihmisissä, tilanteissa, tapahtumissa, palautteissa.

Intensiivinen musikaaliperiodi on takanapäin. Kun on 7 viikkoa tavannut samoja tyyppejä myös workshop-iltapäivien aikana mitä erilaisemmissa rooleissa, käynyt keskusteluja tekstien tulkitsemisesta, koettanut kannatella itsetuntokuoppaan joutunutta, kiistellyt milloin mistäkin  oudosta (open näkökulmasta) asiasta, yrittänyt pysyä kärrillä ohjaajan tai opiskelijoiden villeissä visioissa ja vetänyt nessut esiin jo kenraaliharjoituksessa, niin on melkoisen tyhjä olo rumban pysähdyttyä kuin seinään. Melkein ikävä.

Roudausten jälkeen kaikki katosivat kuka minnekin. Jäikö prosessin yhteiseen purkuun riittävästi aikaa?

Lakkiaisissa ryhmänohjausryhmäni, 12-vuosikurssi, valmistui ylioppilaiksi. Hekin kulkevat nyt kuka mihinkin suuntaan. 

Muistan, kun tapasin heidät lukion ensimmäisenä päivänä lähes kolme vuotta sitten, silmät suurina, ihmettelemässä koulua ja toisiaan, ehkä itseäänkin.

Kerroin heille kantamastani korusta, jonka olin saanut edellisenä kesänä omalta lukioaikaiselta, nyt edesmenneeltä, ystävältäni. Korussa lukee "I am thankful your path crossed mine". 

Toivon, että näiden kuluneiden lukiovuosien saldona on näille kesään suuntaaville ja tulevaisuuteensa säntääville työn, todistusten, oppituntien, välituntien, oppimisen, valintojen, epävarmuuden, onnistumisten sekä pettymystenkin lisäksi kokemus syvästä ystävyydestä ja jakamisesta. Sellaisesta ystävyydestä, josta vuosien ja yllättävien käänteiden jälkeen, voi sanoa: Olen kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni.

Musikaalia tekemässä

Aloitin äskettäin erään työpäiväni soittamalla puhelun vankilaan - ja mietin, mihin tämä työ minut oikein vielä vie!

On taas se aika vuodesta, että keväisen musikaalin valmistelu on kuumimmillaan ja ainakin parilla opettajalla, nimittän musiikin ja ilmaisutaidon opella, hiukset harmaantuvat ja vähenevät. Tuttua varmasti kaikille niille taito- ja taideaineopettajille, jotka isompia projekteja ovat olleet vuoden mittaan tekemässä.

Lukiossamme on nyt kolmas vuosi, jolloin lukuvuoden viimeinen jakso on ilmiöpohjainen projektijakso. Eli opettajat ja opiskelijat tekevät ainerajat ylittävää yhteistyötä valitun ilmiön pohjalta. Ilmiö valitaan jo aiemmin lukuvuoden aikana opettaja- ja oppilaskunnan ehdotuksista.

Tämän vuoden musikaalimme ilmiönä on vaikuttaminen. Tutkimme sekä tarinan, näyttämöllisen ilmaisun että musiikin kautta yhteiskunnallisia epäkohtia ja erilaisia vaikuttamisen keinoja.

CC @ Pixabay

Ilmiöpohjaisen musikaaliprojektimme lähtökohtana on, että juoni, dialogi ja musiikillinen ohjelmisto kehitetään yhdessä opiskelijaryhmän kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokainen luo oman roolihahmonsa itse - ideoi, kehittelee dialogia yhdessä ryhmän kanssa ja rakentaa roolin. Jonkinlaista runkoa olemme kollegani kanssa usein ennakkoon rakentaneet, mutta usein meidät on myös tyrmätty: sanat eivät sovi opiskelijoiden suuhun tai ratkaisut eivät ole luontevia. Tai aihe on muuten vaan tylsä,  opiskelijoiden mielestä.

Joskus opiskelijoiden käsikirjoitustiimi puolestaan on ennalta miettinyt rajujakin käänteitä, mutta näille ehdotuksille ei sitten olekaan löytynyt halukkaita esittäjiä. Työskentelyn täytyy olla sellaista, että sellainenkin opiskelija, jolla ei ole näyttelemisestä kokemusta, voi seistä oman roolinsa takana ja olla uskottava.

Aina ei ole ollut ihan helppoa. Milloin tunteet käyvät kuumina, ovet paukkuvat, on käyty kiivastakin keskustelua ratkaisuista ja niiden perusteluista. On ollut musikaaliromansseja, särkyneitä sydämiä, sairastumisia, poissaolollaan loistavia tähtiä, pääosan esittäjä on tullut ensi-iltaan suoraan hautajaisista, ei ole rahaa, aikaa on liian vähän ja niin edelleen.

Joka vuosi käymme läpi samat lauseet: "Miksi me emme ottaneet jotakin valmista musikaalia? Ensi vuonna ainakin otetaan joku valmis tarina, jota sitten muokataan, päästään helpommalla."

Yleensä viimeistään ensi-ilta viikolla toteamme molemmat, että ei enää ikinä, hullun hommaa! Nyt, kolmantena vuonna, tämä jo aika lailla naurattaa. Aina me sanotaan näin ja silti taas tässä ollaan! 

Yleensä jo menossa olevan projektin aikana alamme visioida seuraavaa ja viimeistään syksyllä alkaa seuraavan suunnittelu. Eli jotakin hyvin antoisaa tässä projektissa täytyy olla tai sitten olemme muuten vain masokisteja.

Mikä siis saa jatkamaan? (Masokistiksihan en tunnustaudu... ) Ainakin yhteistyön tekeminen opettajakollegan kanssa,  tämän yhteistyön toimivuus, molemmin puolinen kunnioitus ja kollegan tuki välillä kaoottisessakin luovassa prosessissa on minulle hyvin merkityksellistä. Olemme persoonina ehkä riittävän erilaisia - toinen analyyttinen tarkkailija, toinen impulsiivisempi toimija - että tasapainotamme toisiamme.

Koukuttavaa on myös projektin haasteellisuus sekä aiemmin onnistuneet projektit, mutta ennen kaikkea opiskelijat, jotka laittavat itsensä peliin ja joista osa on jo kolmatta kertaa mukana tässä hullutuksessa. Turnausväsymystä on välillä kaikilla, välillä usko lopputulokseen kadoksissa, kunnes tulee se hetki, jolloin kokonaisuus alkaa hahmottua ja palaset loksahtelevat paikoilleen.

Viime viikolla yksi muutaman opiskelijan tekemän biisin ensidemonstraatio oli minulle sellainen kirkastava hetki. Pystyin vain istumaan ja katsomaan: Wau! Nämä ovat mahtavia! Tästä tulee hieno! 

Niin, se vankilapuhelu. Liikoja musikaalin juonta paljastamatta voinen kertoa, että käsikirjoittajaryhmältä tuli ehdotus vankilavierailuun. Vierailuidea liittyi musikaalin yhden teeman taustatutkimukseksi ja mahdollisen haastattelun pohjaksi. Vaikka vierailu ei järjestynytkään, kannatti kuitenkin yrittää, tosin ei tältä porukalta ideat siihen loppuneet...

CC @ Pixabay

Konsertissa - beatkompin ulottumattomissa

Kävimme lukiolaisten kanssa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa torstaina 23.4. Musiikkitalolla. Ohjelmassa oli Jörg Widmannia, Mozartin Klarinettikonsertto A-duuri sekä Rahmaninovin Sinfonia nro. 2 e-molli. Valitsin konsertin tämän monipuolisen kattauksen takia.

Mukana oli yhteensä 37 opiskelijaa kahdesta eri Mu1- ryhmästä. Suurimmalle osalle mukana olleista tämä oli ensimmäinen kerta Musiikkitalossa ja ensimmäinen kerta ylipäätään sinfoniaorkesterin konsertissa. Kaikki eivät välttämättä ole juuri kuulleet miksaamatonta ääntä tai edes live-musiikkia.

Konserttia edeltävän musiikin tunnin aihepiirinä oli sointiväri, jota tutkimme mm. iPadin MSO Learn- sovellusta käyttäen.  Konsertin ohjelmassa olevat teokset esiteltiin myös etukäteen lyhyesti. Lisäksi teimme itse luokassa olevilla akustisilla instrumenteilla leikkimielisen "orkesterikokeilun"eli hyvin modernin teoksen, jossa oli suunnitellumpi toinen osa.

Keskustelimme myös konserttikäytännöistä, esimerkiksi kuka on konserttimestari, mikä on kapellimestarin rooli, soitinryhmien erityispiirteitä ja missä kohtaa taputetaan. Kapellimestarien tähtiasema varsinkin ihmetytti opiskelijoita, kun "eiväthän ne (orkesterimuusikot) edes kato sitä!" No asia selveni vähän tuon oman "orkesterikokeilun" ja parin äkkipysäytyksen jälkeen.

Myös konserttikäyttäytymisestä on nykypäivänä keskusteltava ja tilanne on pohjustettava perusteellisesti. Kaikille ei todellakaan ole selvää, että nyt ei mennä leffateatteriin, jonne voi ottaa mukaan omia eväitä ja että takit ja laukut on oikeasti jätettävä narikkaan, muuten ei pääse sisään. Konsertissa ei voi myöskään keskustella, koska sen lisäksi, että se häiritsee musiikista nauttimaan tulleita kanssakuulijoita, salin akustiikka on todellakin sellainen, että sipattamiset kuuluvat ja häiritsevät. Itsestäänselvää? Pitäisi olla.

Olen vuosien mittaan ollut sellaisessakin konserttitilanteessa, että opiskelijaryhmässä joku ei ole osannut käyttäytyä ja minulle opettajana on väliajalla tultu sanomaan, että miksi tuon näitä nuoria konserttiin muita häiritsemään. Olen tätä miettinyt. Pitäisikö siis jättää menemättä siksi, että joku mahdollisesti ei ymmärrä tilannetta? Pidän konserttikäyntiä kuitenkin niin ainutlaatuisena oppimistilanteena ja elämyksenä, että olemme menneet. Useimmiten hyvällä menestyksellä.

Eikähän se konserttitilanteessa huonosti käyttäytyvä suinkaan aina ole opiskelija (nimim. Edelleen katkera parille mummolle Stravinskyn Kevätuhrin alun pilaamisesta silloin vuonna 1 ja 2...).

Itse menen konsertteihin aina innoissani. Sanoin myös opiskelijoille etukäteen, että tulen sinne nimenomaan nauttimaan musiikista, enkä (toivon mukaan) vahtimaan ketään - ollaanhan sentään jo lukiossa.

Etukäteen opiskelijat saattavat kysyä: "Käykö näissä konserteissa paljonkin ihmisiä?" Kun sitten jo Musiikkitalon aulassa voi huomata, että todellakin, konserttiin on tulossa paljon väkeä, sekin saattaa ihmetyttää. Tälläkin kertaa sali tulee aivan täyteen.

Kiinnostusta opiskelijoiden parissa herätti erityisesti se, että konsertti taltioidaan ja on kuultavissa netissä, osoitteessa www.helsinkikanava.fi .

Meidän paikkamme sijaitsevat opiskelijaystävällisellä hintavyöhykkeellä eli aivan katon rajassa. Kuuluvuus salissa on silti loistava! Yllätyn orkesterin rikkaasta soinnista: hiljaista hiljaisimmatkin äänet tulevat aivan iholle ylös saakka ja jokainen soitin erottuu. Fortet tuntuvat - olematta kuitenkaan väkivaltaisia.

Ensimmäinen teos oli Jörg Widmannin orkesteriteos Con Brio (2008), joka edusti modernimpia sävyjä, kokeilevampaa otetta sointiin: orkesterin yhteinen "hengitys" välillä ja jousien raapivat ripinät. Illan solistina Jörg Widmann oli loistava! Klarinettikonsertto oli lähes liian täydellinen sekä soinnillisesti että teknisesti. Hieman hymyilytti huomata, kuinka klarinetisti todellakin hypähtelee ilmaan konserton riemullisen Rondon aikana! Tosin itsellänikin oli sellaista sisäistä hypähtelyä - sainhan kuulla hienoa musiikkia. Rahmaninovin Sinfonian aikana eräs viereisessä katsomon osassa istuva rouvashenkilö puolestaan pompahtelee penkillään. Koko esitys oli yhtä soinnin ja tunteen ilotulitusta.

Jään odottamaan jälkipuintia konsertista seuraavalla tunnilla ja opiskelijoiden omaa konserttiraporttia illasta. Hesarissa oli heti 24.4 Veijo Murtomäen arvio konsertista, jonka laitoin opiskelijoille myös linkkinä. Aina ei päältäpäin voi tietää, mikä on ollut kunkin oma henkilökohtainen kokemus. Varmasti jollekulle ilta oli pitkä, toiselle paikallaan pysyminen oli vaikeaa ja käytännöt outoja: eräs opiskelija kysyi minulta konsertin jälkeen aplodien aikana :"Miksi nuo orkesterilaiset vielä istuvat paikoillaan?". 

Silti olisi väärä oletus, että tämän ikäisistä "ei kukaan" kuuntele tällaista musiikkia. Tämä käsitys on  usein juuri opiskelijoilla itsellään. Sen sijaan vuosien kokemuksella voin todeta, että se on ennakkoluulo, ja todellisuus voi olla hyvinkin toisenlainen, mutta vieraampi maailma se monelle on.

Se on yksi syy, miksi pidän tätä elävää konserttikokemusta tärkeänä: jos kourallinenkin mukana olleista saa oivalluksen siitä, että on olemassa musiikkia beatkompin ulkopuolella, tai että on olemassa musiikkia, jota täytyy kuunnella kauemmin kuin 4 minuuttia kokonaisuuden hahmottamiseksi, tai mitä elävä ääni on verrattuna kompressoituun soundiin, tehtävä on onnistunut. Mission completed.

Kuva Musiikkitalon aulasta: Suomalaisten kapellimestareiden tahtipuikkoja

Improilua

Tämän aamun musikaaliporukan treenit aloitettiin tänään vetämällä hatusta, nyhjäämällä tyhjästä ja vähän putoamallakin.

Yleensä olen aamuisin aika jäässä - melkein opiskelijoitakin enemmän - mutta tänään oli sellainen reipas tutina päällä jo työmatkalla. Luokassa järjestelin tuolit mukavasti rinkiin, mitä sisään lampsivat opiskelijat sitten ihmettelivät. "Mitä tää nyt on, eiks me soitetakaan?" 

Aluillaan oli kevään viimeisen jakson musikaaliproggiksen musaryhmän tuplatunti (2x75min). Tänä keväänä musiikin ryhmä vastaa siis musikaalin musiikkiosuuksista ja ilmaisutaidon ryhmä draamallisesta toteutuksesta, tuntimme eivät ole yhtäaikaa, mutta ryhmissä on onneksi monta yhteistä opiskelijaa. 

Tämän tuplatunnin alkuun olin siis suunnitellut hieman erityyppistä "äänenavausta": improilua. 

Kysyin ystävältäni Katja Lapilta, joka on TV:stäkin tuttu musiikki-improjen parista, että miten te niissä treeneissä lämmittelette, että niinku ennen kuin lähdette tosta vaan keksimään biisejä? 

Ja sain Katjalta hirmuisen hyviä vinkkejä, esimerkiksi tutun sana-assosiaatiotehtävän kehittyneempi musiikkiin suuntaava muunnos olisi ottaa kaikille perusbiitti (reidet -kädet, reidet - kädet) pohjalle. Rytmin päälle joku aloittaa vaikkapa "kolme sanaa kissasta". Seuraava myötäpäivään vastaa niin nopeasti kuin pystyy (yrittäen pysyä rytmissä): "viikset, turkki, silmät", eli mitä vain nopeiten keksii ja antaa sitten tehtävän seuraavalle: "Kolme sanaa..." 

Ennen tätä harjoitusta tehtiin se perus sana-assosiaatiokierros: "Mitä tulee mieleen sanasta aamu?" Jonka jälkeen vieruskaveri sanoo vaikkapa "kahvi", seuraava jatkaa sanalla, joka tulee kahvista mieleen etc. Ja toinen kierros musiikkiin liittyvillä sanoilla (säveltäjä, biisi, teoria, musiikkisanasto), jossa seuraavan piti jatkaa edellisen sanan viimeisellä kirjaimella, esim. "Beethoven" - "Nylon Beat" - "Tempo" jne.

Toisena musiikkiin suuntaavana lämmittelynä Katja mainitsi eräänlaisen laulu-assosiaatio- tehtävän. Aloin laulaa "Yksi pieni elefantti marssii näin aurinkoista tietä..." josta jollekin voisi tulla mieleen vaikkapa "Pienen pieni veturi..." Tai "Aurinko kun päätti retken..." Eli lauluun vastataan toisella laululla, jossa on sama sana tai tematiikka tai joku mielleyhtymälinkki edelliseen. Ja aina muut yhtyvät mukaan lauluun, niin ei tarvitse kauaa yksin hoilottaa. Tämä harjoitus oli opiskelijoille aluksi vähän hankala, mutta vähitellen alkoi laulu raikaa ja tunnelma oli rento.

Seuraavaksi lähdimme improamaan lauluja. Pyysin eteen 3 vapaaehtoista. Tunsin ryhmää sen verran etukäteen, että tiesin muutaman tyypin lähtevän varmasti kokeilemaan ja näin kävikin. Tosin ensimmäinen ja innokkain viittaaja oli tyttö, jota en osannut odottaa, mutta silmien loisteesta näki, että tämä on nyt hänen juttunsa! Ja niin todellakin oli! 

Opellakin pyöri sukat jaloissa ja hyvä, että pysyi pianon penkillä, kun nämä vetivät käsittämättömän hyvin. Osasin kyllä etukäteen arvata, että tämän porukan kanssa tällainen heittäytyminen onnistuu, jonkun toisen ryhmän kohdalla tällainen ei vain toimi. 

Laulun aiheen saimme pyytämällä yhden substantiivin ja yhden adjektiivin, näin kuulimme mm. laulut "Kaunis maa", jonka tyylilajiksi määrittyi 6/8 slovarityyppinen viihdekipale, ja "Hirvee ekologisuus", josta tuli rai-rai-rai- tyyppinen reipas (mutta ei ihan tervehenkinen) irkkulaulu. Laulajat lauloivat kukin kerrallaan yhden kiepin ja siitä sitten seuraava jatkoi. Ja molemmat sisälsivät kyllä todella yllättäviä käänteitä, jotka mullistivat yleisön käsitystä käsitteistä "kaunis", ja ekologisuuskin kyseenalaistettiin karulla tavalla! 

Kaikenkaikkiaan porukka heräsi tämän nauruhermokäsittelyn avulla niin hyvin, että intoa ja iloista pulputusta oli sitten työn teon koittaessa vaikea valjastaa keskittyneeseen musiikin harjoittamiseen.

Itsellenikin jäi todella hyvä fiilis koko päiväksi tästä aamun irrottelusta, tein loppupäivän työtäni kirjaimellisesti laulellen! 

CC @Pixabay