Kävimme lukiolaisten kanssa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa torstaina 23.4. Musiikkitalolla. Ohjelmassa oli Jörg Widmannia, Mozartin Klarinettikonsertto A-duuri sekä Rahmaninovin Sinfonia nro. 2 e-molli. Valitsin konsertin tämän monipuolisen kattauksen takia.
Mukana oli yhteensä 37 opiskelijaa kahdesta eri Mu1- ryhmästä. Suurimmalle osalle mukana olleista tämä oli ensimmäinen kerta Musiikkitalossa ja ensimmäinen kerta ylipäätään sinfoniaorkesterin konsertissa. Kaikki eivät välttämättä ole juuri kuulleet miksaamatonta ääntä tai edes live-musiikkia.
Konserttia edeltävän musiikin tunnin aihepiirinä oli sointiväri, jota tutkimme mm. iPadin
MSO Learn- sovellusta käyttäen. Konsertin ohjelmassa olevat teokset esiteltiin myös etukäteen lyhyesti. Lisäksi teimme itse luokassa olevilla akustisilla instrumenteilla leikkimielisen "orkesterikokeilun"eli hyvin modernin teoksen, jossa oli suunnitellumpi toinen osa.
Keskustelimme myös konserttikäytännöistä, esimerkiksi kuka on konserttimestari, mikä on kapellimestarin rooli, soitinryhmien erityispiirteitä ja missä kohtaa taputetaan. Kapellimestarien tähtiasema varsinkin ihmetytti opiskelijoita, kun
"eiväthän ne (orkesterimuusikot)
edes kato sitä!" No asia selveni vähän tuon oman "orkesterikokeilun" ja parin äkkipysäytyksen jälkeen.
Myös konserttikäyttäytymisestä on nykypäivänä keskusteltava ja tilanne on pohjustettava perusteellisesti. Kaikille ei todellakaan ole selvää, että nyt ei mennä leffateatteriin, jonne voi ottaa mukaan omia eväitä ja että takit ja laukut on oikeasti jätettävä narikkaan, muuten ei pääse sisään. Konsertissa ei voi myöskään keskustella, koska sen lisäksi, että se häiritsee musiikista nauttimaan tulleita kanssakuulijoita, salin akustiikka on todellakin sellainen, että sipattamiset kuuluvat ja häiritsevät. Itsestäänselvää? Pitäisi olla.
Olen vuosien mittaan ollut sellaisessakin konserttitilanteessa, että opiskelijaryhmässä joku ei ole osannut käyttäytyä ja minulle opettajana on väliajalla tultu sanomaan, että miksi tuon näitä nuoria konserttiin muita häiritsemään. Olen tätä miettinyt. Pitäisikö siis jättää menemättä siksi, että joku mahdollisesti ei ymmärrä tilannetta? Pidän konserttikäyntiä kuitenkin niin ainutlaatuisena oppimistilanteena ja elämyksenä, että olemme menneet. Useimmiten hyvällä menestyksellä.
Eikähän se konserttitilanteessa huonosti käyttäytyvä suinkaan aina ole opiskelija (nimim. Edelleen katkera parille mummolle Stravinskyn Kevätuhrin alun pilaamisesta silloin vuonna 1 ja 2...).
Itse menen konsertteihin aina innoissani. Sanoin myös opiskelijoille etukäteen, että tulen sinne nimenomaan nauttimaan musiikista, enkä (toivon mukaan) vahtimaan ketään - ollaanhan sentään jo lukiossa.
Etukäteen opiskelijat saattavat kysyä:
"Käykö näissä konserteissa paljonkin ihmisiä?" Kun sitten jo Musiikkitalon aulassa voi huomata, että todellakin, konserttiin on tulossa paljon väkeä, sekin saattaa ihmetyttää. Tälläkin kertaa sali tulee aivan täyteen.
Kiinnostusta opiskelijoiden parissa herätti erityisesti se, että konsertti taltioidaan ja on kuultavissa netissä, osoitteessa
www.helsinkikanava.fi .
Meidän paikkamme sijaitsevat opiskelijaystävällisellä hintavyöhykkeellä eli aivan katon rajassa. Kuuluvuus salissa on silti loistava! Yllätyn orkesterin rikkaasta soinnista: hiljaista hiljaisimmatkin äänet tulevat aivan iholle ylös saakka ja jokainen soitin erottuu. Fortet tuntuvat - olematta kuitenkaan väkivaltaisia.
Ensimmäinen teos oli Jörg Widmannin orkesteriteos Con Brio (2008), joka edusti modernimpia sävyjä, kokeilevampaa otetta sointiin: orkesterin yhteinen "hengitys" välillä ja jousien raapivat ripinät. Illan solistina Jörg Widmann oli loistava! Klarinettikonsertto oli lähes liian täydellinen sekä soinnillisesti että teknisesti. Hieman hymyilytti huomata, kuinka klarinetisti todellakin hypähtelee ilmaan konserton riemullisen Rondon aikana! Tosin itsellänikin oli sellaista sisäistä hypähtelyä - sainhan kuulla hienoa musiikkia. Rahmaninovin Sinfonian aikana eräs viereisessä katsomon osassa istuva rouvashenkilö puolestaan pompahtelee penkillään. Koko esitys oli yhtä soinnin ja tunteen ilotulitusta.
Jään odottamaan jälkipuintia konsertista seuraavalla tunnilla ja opiskelijoiden omaa konserttiraporttia illasta. Hesarissa oli heti 24.4
Veijo Murtomäen arvio konsertista, jonka laitoin opiskelijoille myös linkkinä. Aina ei päältäpäin voi tietää, mikä on ollut kunkin oma henkilökohtainen kokemus. Varmasti jollekulle ilta oli pitkä, toiselle paikallaan pysyminen oli vaikeaa ja käytännöt outoja: eräs opiskelija kysyi minulta konsertin jälkeen aplodien aikana :
"Miksi nuo orkesterilaiset vielä istuvat paikoillaan?".
Silti olisi väärä oletus, että tämän ikäisistä "ei kukaan" kuuntele tällaista musiikkia. Tämä käsitys on usein juuri opiskelijoilla itsellään. Sen sijaan vuosien kokemuksella voin todeta, että se on ennakkoluulo, ja todellisuus voi olla hyvinkin toisenlainen, mutta vieraampi maailma se monelle on.
Se on yksi syy, miksi pidän tätä elävää konserttikokemusta tärkeänä: jos kourallinenkin mukana olleista saa oivalluksen siitä, että on olemassa musiikkia beatkompin ulkopuolella, tai että on olemassa musiikkia, jota täytyy kuunnella kauemmin kuin 4 minuuttia kokonaisuuden hahmottamiseksi, tai mitä elävä ääni on verrattuna kompressoituun soundiin, tehtävä on onnistunut. Mission completed.
 |
| Kuva Musiikkitalon aulasta: Suomalaisten kapellimestareiden tahtipuikkoja |
