Ainedidaktiikkaa vai silmänkääntötemppuja

"Olisin kaivannut enemmän konkreettisia vinkkejä, että esim. jos teen tai sanon näin, niin ne tekevät sitten niin."

Olen useampana vuonna toiminut ohjaavana opettajana Sibelius-Akatemian opetusharjoittelijoille ja aina nämä pari kevättalven harjoitteluviikkoa ovat olleet intensiivisiä, keskustelevia ja antoisia. Olen saanut tarkkailla omia ryhmiäni eri perspektiivistä, seurata erilaisia tapoja opettaa musiikkia ja uudentyyppisiä lähestymistapoja, esimerkiksi kitaransoittoon, teknologian mukaanottoon sekä äänenkäytön opetukseen.

Lisäksi olen saanut lisää inspiraatiota omaan työhöni, tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja saanut aina niin tärkeitä sijaiskontaktejakin - ne "vanhat" kun tuppaaavat valmistumaan ja työllistymään vuosien mittaan.

Tänä keväänä minulla oli myös erittäin kiinnostava ja haastava tilaisuus sijaistaa Sibelius-Akatemian Ainedidaktiikka 2:n opettajana. Pääsin katsomaan ja pohtimaan musiikin opetusta jälleen kerran uudesta vinkkelistä: mikä olisi olennaista näille opetusharjotteluun suuntaaville, mahdollisesti tuleville musiikin opettajille tietää?

Koetin muistella omaa opiskeluaikaani. Mitä minä halusin silloin 1990-luvulla ainedidaktiikasta ja opetusharjoittelusta saada irti tai kokea?

Ainakin sen, että ei musiikin(kaan) opetus ole salatiedettä: on oikeasti olemassa tapoja, joilla ryhmäopetusta voi toteuttaa.

Ja sen, että ei tarvitse pelätä: opetusharjottelusta melko varmasti selviää hengissä ja yläastelaisten tai lukiolaisten kanssa voi oikeasti olla hauskaa.

Muistan myös, että kaipasin keinoja, joilla ratkaista konfliktitilanteet - tai mielellään välttää ne kokonaan hurmaamalla teinit karismallani ja mullistaa koko siihen astinen musiikin opetus. No, ehkä ihan niin ei käynyt silloin harjoittelussa ja nyt ammatissa jo toimineena on tullut huomattua, että opetus on jatkuvaa, alati muutosherkkää vuorovaikutusta sekä tasapainottelua erilaisten tekijöiden kanssa: ryhmän sisäinen dynamiikka, ajankohta, opiskelijoiden stressitila, open sekä opiskelijoiden vireystila jne.

"Olisin kaivannut enemmän konkreettisia vinkkejä, että esim. jos teen tai sanon näin, niin ne tekevät sitten niin." Sitaatti on suoraan yksi Ainedidaktiikka 2:n opiskelijoilta saamastani palautteesta.

Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Saman taikasauvan minäkin olisin aikoinani halunnut ja olin ehkä pettynyt, ettei kukaan sitä minulle ojentanut. Olisin halunnut tietää, mikä on hyvän musiikinopetuksen salaisuus. Miten toimin niin, että kaikki toimii?

CC @ Pixabay

Tylsää, mutta totta: tekiessä oppii. On myös aivan eri asia opettaa ryhmää, jonka tuntee. Silloin voi jo jotakin arvellakin eri tehtävien toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Ehkäpä opettaja mainitsi asiasta aikoinaan, mutta se ei ollut riittävän nopea oikotie osumaan.

Kyse on osin myös persoonasta, mutta enemmänkin siitä, onko opettaja itse sinut kyseisen toimintatavan kanssa. Yläaste- ja lukioikäiset ovat fiksuja ja huomaavat, jos opettaja ei itse usko asiaansa.

Ja lopuksi, ellei kysymys ole jostakin itsestäänselvyydestä (tyyliin jos puhut lukiolaiselle kuin ala-asteikäiselle) niin rehellisyyden nimissä: jos joku väittää voivansa ennustaa, miten yläkoululainen, lukiolainen tai opiskelijaryhmä reagoi johonkin mahdollisesti sanottuun tai tehtyyn, kyseessä lienee pelkkä harhauttava silmänkääntötemppu!

Musaopen normipäivä - onko sellaista?

Lasten ikivihreät- CD soittaa Aatsipoppaa, pojat keitti soppaa, ja lapset hoilaavat mukana takapenkillä. Hirveällä häsällä kuljetan lapset päiväkotiin ja kurvaan itse kohti koulua.

"Äiti, missä se sun töi on? Onko sinne pitkä matka?" On, sopivasti sen verran, että matkalla ehtii hörppiä termosmukista sen kahvin, jota kotona ei ehtinyt, ja kuunnella radiosta aamuhöpöttelyjä. Jos ulos tulee ns. "väärä biisi", vaihdan nopealla ranneliikkeellä kanavaa, jos taas kuuluu sopiva tsipales, niin nautiskelen tai jopa integroin sen mukaan työpäivään.

Aika usein musiikin kuuntelussa on tutka päällä: voiko käyttää tätä opetuksessa jollakin tavalla? Ammattitaudiksi kutsuvat.

Saavun koululle 30-45min. ennen ensimmäisen tunnin alkua. Jokapäiväiset rutiinit:
1) Kaiuttimet päälle, miksauspöydän powerit napsista naps ja kirjautuminen koneelle.
2) Kaivan kännykästä virittimen (Cleartune) ja ryhdyn hommiin: kotvasen kuluttua 2 sähkökitaraa, 1 sähköbasso ja 30 akustista kitaraa soivat suloisessa harmoniassa.
3) Käväisen tarpeen vaatiessa monistuskoneella, monisteiden määrä on huomattavasti vähentynyt dokumenttikameroiden ja erilaisten mobiilisovellusten (mm. iReal Pro, Riffstation) myötä.
4) Tsekkaan meilit - vastata en tässä välissä ehdi.
5) Mahdolliset viime hetken tarkistukset.

CC @Pixabay

Materiaalin "haltuun otto" eli jatkuva uuden opettelu on oma lukunsa. Se ei suinkaan ole sovellusten myötä vähentynyt, vaan edelleen täytyy ennen uuden "tehtävän" lanseerausta opetella asia itse: miten melodia menee, mitä eri instrumentit soittavat, miten käytännössä opetan jonkun tietyn asian (rytmin, asteikon ym.), miten tätä voisi elävöittää, kirjoitanko tabulatuurin taitavalle soittajalle erikseen, olisiko joku kiva synastemma, entä laulustemma tai kilkutin?

Rutiinia on sekin, että perusmateriaalin kohdalla tähän vaiheeseen ei mene kauaa, mutta työn alla voi taitavien lukioryhmien kanssa olla joskus Mars Volta- tyyppistä, sellotrion säestämistä, tahtilajinvaihdoksia tai muuta vaativampaa, ja silloin ei edetä open prima vista-taitojen varassa.

Tähänkin niitä aamuisia työmatkoja hyödynnän: kuuntelu on musiikin oppimisen A ja O, monessakin mielessä. Tosin voisihan sitä vetää vanhoillakin matskuilla - tuttua ja turvallista - mutta käsi pystyyn: kuka oikeasti jaksaa vetää 100x vuodessa Knocking on Heaven´s Door?

Kirjotan usein sointukiertolappuja välitunnilla tai kun biisiä jo tunnilla kuunnellaan, jos siis on simppelistä biisistä kyse. Jos on vakavampaa materiaalia, niin istun iltaisin Sibeliuksen kanssa ja nuotinnan oikein olan takaa, useammankin illan. Musaopen normipäivä päättyy melko harvoin viimeiseen oppituntiin.

Vihdoin - päivän kohokohta eli ensimmäinen oppitunti (75min), jonka jälkeen välitunti. Välitunnin aikana yleensä joku ryhmästä jää kyselemään/kertomaan/kommentoimaan tehtävää tai muuta tunnin aihetta. Jos välitunnin pituus on 5 min, niin sehän menee sitten siinä keskustelussa. 10 min välitunnilla ehdin jo siivota edellisen tunnin nuotit luokasta pois, laittaa seuraavan ryhmän paperit kuntoon ja ehkä jopa merkitä wilmaan poissaolot ja hyvä-(aktiivisuus) merkinnät edellisen tunnin osallistujille.

Toisen tunnin jälkeen hyppytunti olisi enemmänkin kuin tervetullut. Lukion ryhmistä vähintäänkin joka toinen on kooltaan lähempänä 30 opiskelijaa ja niin ison ryhmän kanssa toimiminen - tai siis: niin ison ryhmän saaminen toimimaan yhdessä on melkoisen hengästyttävää puuhaa.

Jos ei ole hypäriä, niin ruokatunti (lukiossamme on 35min), jonka aikana merkitsen ensin edellisen tunnin merkinnät wilmaan, sen jälkeen vastaan kiireellisiin meileihin tai lähetän meilin, esimeriksi kysyäkseni äänitysaikaa Mediakeskukseen jollekin valinnaisryhmälle, varaan konserttilippuja tai vierailua kiinnostaviin paikkoihin (Indonesian suurlähetystö - Gamelan instrumentit, Finnvox-studiot, Elements Music, Tavastia). Kas, vielä 10-15 minuuttia aikaa syödä! Ja missä ne seuraavan tunnin matskut olivatkaan...

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen teen loput wilma-merkinnät. Suunnittelen seuraavan päivän tunnit tai laitan materiaaalit valmiiksi. Jos on jotakin uutta ohjelmistoa tai aihepiiriä, valmistan tarvittavan aineiston: etsin nettisivustot, kuuntelumateriaalia, rakennan powerpoint-esitykset tai prezin tai mitä sitten tarvitaankaan. Lopuksi siistin luokan - piuhat ja paperit, mahdollisesti lojumaan jätety soittimet paikoilleen, näihin eivät siivoojat koske eli open hommia. Jos on tehty iPad:illa hommia, niin laitan ne latautumaan ja kuljetan boksin lukkojen taa.

Tuntuu vähän höpsöltä kirjoittaa tällaisista, no itsestäänselvistä asioista. Toisaalta, jokaiseen työhön liittyy näkymättömiä tapoja ja tämän tekstin tarkoitus on avata musiikinopetukseen liittyviä arkisia  toimintoja. Toki jotkut näistä asioista (wilma-merkinnät) ovat osa jokaisen opettajan arkea.

CC @Pixabay

Tässä vaiheessa ollaan päivän kotiinlähtö-osuudessa. Mutta usein palaveeraan vielä kollegan kanssa, esimerkiksi lukiomme ilmaisutaidon opettajan kanssa musikaalin tiimoilta. Kahvilla siis.


Takaraivossa nakertavat myös tekemättömät tehtävät, toissijaisiksi priorisoidut asiat. Jätä huomiseen kaikki se, minkä voit, päätän. Käytännössä lause tarkoittaa: Vie kotiin kaikki se, minkä voit...


Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaarran auton päiväkodin pihaan ja pompulapipopäätyyppi juoksee syliini kurahaalarit räpsyen, jäävät musikaalit, tunnit ja kurssit ajatuksissa kirkkaasti toiseksi.

Mutta:  melko usein iltaisin, kun lapset nukkuvat ja kodissa on hiljaista, avaan salaa läppärin ja kehittelen uusia ideoita, tehtäviä, juonenkäänteitä, biisejä, luen opiskelijoiden kirjoitelmia, viestejä...

Joskus on vaikea sanoa, milloin työaika päättyy. Ideoita tekeillä olevaan ilmiöpohjaiseen musikaaliin, opetukseen, tehtävään tai muuhun sisältöön saattaa pompsahdella keskustelusta opiskelijan kanssa, tv-ohjelmasta, konsertista, kirjasta, lenkillä, uutisesta, tuosta vaan löhöillessä sohvalla tai päivän aikana kuullusta esitelmästä. Eli mistä vain. Ihan normipäivää.

Poikkeuksia sitten vasta riittääkin. Niitä ovat... Noh, siitä joskus myöhemmin!

D niin kuin doorinen

Tunnustan: pidän musiikinhistoriasta ja innostun useinkin ajatellessani vanhoja kumaraselkäisiä munkkeja jäljentämässä varoen neumeja hauraalle paperinpalalle öljylampun lepattavassa valossa.

Valitettavasti Weekend Festivalilla ja Cheekin stadion-keikalla viihtyvät lukiolaiset eivät välttämättä jaa intohimoani menneisiin, vaan aika nopeasti kuuluu kysymys "Koska soitetaan?"

Olen kokeillut jos jonkinlaista lähetymistapaa: ryhmätöitä, erilaisia kuuntelutehtäviä, artistiesittelyjä, säveltäjävierailuja, konserttikäyntejä, mielenkiintoisia dokumenttipätkiä, elokuvapätkiä ja valittujen palojen soittamista sekä laulamista. Silti aihepiiri tuntuu monille jäävän etäiseksi, kosketuspintaa  arkeen ei löydy.

Olisiko tekemisestä itse apua? Pistin siis lukion Mu2- ryhmän työstämään iPadeilla keskiaikavaikutteista musiikkia doorinen asteikko välineenään. Ensin piti vain opetella doorinen asteikko.

Ryhmässä on siis n. 30 suunnilleen 17-vuotiasta lukiolaista. joista ehkä 5 lukee nuotteja ja harvalla on kovin vahvaa suhdetta länsimaiseen taidemusiikkiin. iPadeja on 16 sellaista, joissa on GarageBandin täysversio ja lopuissa hieman suppeampi ilmaisversio.

•  Kuuntelimme keskiaikaista musiikkia, sekä kirkollista laulettua materiaalia että maallista tanssimusiikkia, ja selvittää, mikä on tämä doorinen asteikko. Kuuntelimme soittimia, sointiväriä ja rytmejä.

• Tutustuimme dooriseen tunnelmaan laulaen asteikkoa edestakaisin ja toistaen pieniä melodisia pätkiä.

• Demonstroin D- doorista asteikkoa pianonkoskettimistolla ja siitä tehdyllä lapulla.

• Melodian rakentamisen kannalta oli helpompi käyttää C- duuri asteikkoa, d lähtökohtana. GarageBandissa olisi mahdollisuus valita suoraan doorinen asteikko, mutta emme tehneet niin ihan pähkäilyilon takia. 

• Tehtävänannossa painotin hakemista ja kokeilemista itse. Ei siis valmiita "luuppeja" yksi toisen perään vaan oikeasti kuunnellaan ja pohditaan, mistä löytyisi keskiajan tunnelma, vaikkakin omalla näkemyksellä.

Opiskelijat ryhtyivät työskentelemään (joko yksin tai pareittain). Kuuntelin kysymyksiä sekä kommentteja, ja mietin, olinko antanut turhan hankalan pähkinän purtavaksi. Yhteensopivien sointuasteiden ja melodian löytäminen on harjaantumattomalle tekijälle erittäin haastavaa.

Opiskelijoista ehkä 5 lukee nuotteja ja vielä harvemmalla on kovin vahvaa suhdetta länsimaiseen taidemusiikkiin. Osalla on kokemusta GarageBandin kanssa tekemisestä ja he saivat työskennellä vaikkapa koulun aulassa sohvilla tai muussa inspiroivassa paikassa. Ne, joille ohjelma on uusi, pysyivät musiikkiluokassa, jossa olin vastaamassa kysymyksiin ja opastamassa eteenpäin.

Tehtävään käytettiin yhteensä 3 tuntia: alustustunti, jolloin kuunneltiin aikakauden musiikkia ja kartoitettiin tyylipiirteitä, sekä 2 tuntia työskentelyaikaa.

Viimeisellä tunnilla myös kuunneltiin opiskelijoiden tuotoksia ja annettiin palautetta. Vaikka lähtökohta, asteikko ja aikakauden tunnelma, oli sama isolle ryhmälle, olivat kuultavat tuotokset kaikki hyvin erilaisia.

Pixabay

Joku valitsi lähtökohdaksi sointivärin ja etsi luonnonläheisiä soundeja omaan pätkäänsä. Toinen taas rakensi keskiaika-proge-kombinaationsa power-soinnuille eli kvinttiotteille, ja jossakin oli löydetty sointupohjaan I-VII- sointuasteen vaihtelu (Dm-C),  joka luo voimakkaan doorisen vaikutelman. Myös borduna- ääni (yksi, pysyvä ääni, esim. bassoääni melodian tai sointukierron taustalla) oli otettu hienosti tehokeinoksi. (Laitan kuultavaa materiaalia linkkeinä myöhemmin.)

Tehtävän tarkoituksena oli siis ratkaista musiikillinen ongelma ja soveltaa teoriaa käytäntöön opiskelijan omasta musiikillisesta taustasta käsin. Kaikkea ei tarvinnut osata tai ymmärtää täydellisesti ja tehtävän suurin pedagoginen anti onkin mielestäni siinä, että jokainen opiskelija teki oman tulkintansa kuulemastaan ja tehtävän kautta ilmensi sitä, miten ymmärsi aikakauden tyylipiirteitä. Eikä siitäkään liene suurempaa haittaa, että työskentely koettin samalla hauskana ja mielekkäänä.

Ehkä, toivottavasti, myös keskiajasta ja aikakauden musiikista jäi mieleen jotakin elävämpää kuin menneessä möyriminen.

Säästöliekitystä ja yöklassista

Istun kotisohvalla, siemailen punaviiniä ja kuuntelen Yöklassista. On se aika vuodesta, kun viikonloppu tuntuu jälleen viikonlopulta. Kesäloma loppui, uusi lukuvuosi alkoi. Ne, jotka touko-kesäkuussa kateellisina huutelivat pitkistä lomista, ovat nyt hipihiljaa. Tuskinpa kukaan sentään harkitsi alan vaihtoa.

Aloitin syyskauden epätietoisin tuntein. Levänneenä ja paljon liikkuneena, mutta kun tuli seurattua uutisointia taloustilanteesta ja opetusta koskevaa ajankohtaista keskustelua, niin jännitin.

Uudistuksia opetussuunnitelmaan on tulossa, mutta kovin niukasti on tihkunut tietoa aikatauluista. Ilmeisesti sopua tuntijaon suhteen ei ole saatu, mutta 2016 pitäisi olla jo uusi OPS käytössä. Keskustelu oppivelvollisuusiän nostosta ja sen todellisista kustannuksista käy kuumana. Sähköiset yo-kirjoituksetkin ovat käytännössä jo melkein ovella.

Toisin sanoen: hirveästi uudistaa pitäisi, mutta rahat on loppu. Opetuksesta säästetään, kursseja on karsittu parin opettajan työvuoden verran ja lisää pitäisi kevätkaudella vielä tiristää. Sijaisia ei saa ottaa, koulutuksiin kannustetaan, mutta ei välttämättä ole antaa varoja, lomautuksia on monessa kunnassa edessä, ehkä meilläkin.

Pixabay

Erilaisia epätoivoisia ratkaisujakin on kuulunut: joistakin lukion kursseista maksetaan opettajalle puolikas palkka ja saadaan kurssi siten edes jotenkin tarjoiltua. Muuten periaate on, että  "pienet" ryhmät (alle 15 opiskelijaa) deletoidaan. Että se siitä vaihtoehtojen ja valinnan mahdollisuuksien lisääntymisestä.

Musiikin tekemisessä suhteellisen pieni ryhmä on kuitenkin usein kaikista toimivin ja "tuottavin" - anteeksi tämä kammottava taloustermi, mutta tehokkuusajattelu alkaa pesiytyä humanistinkin mietteisiin. Tosin tuottavuus ja tehokkuus musiikin tekemisessä on yleensä muuta kuin taloudellista tuottoa. Sen tietää moni työteliäs, mutta köyhä muusikko - ja Sami Yaffa HS 23.8.2014 :

"Olen vasta alkamassa tutkimaan Afrikan meininkiä. Sieltähän se tulee, kaikki." Matkoillaan Yaffa on oppinut monenlaista. Esimerkiksi sen, että kovimmat soittajat tulevat köyhimmistä kansanosista. "Yläluokasta ei yleensä tule mitään sydäntä raastavaa."

Iloinen pitää olla, on töitä. Sekin asia saattaa muuttua. Näinä tehostamisen ja integraation kulta-aikoina saattaa käydä niinkin, että musiikinopetus sisällytetään vaikkapa historian opetukseen ja arvoisa historianopettaja vaikkapa laulaen demonstroi musiikin historian pääpiirteet muiden aiheiden ohessa. No vitsi-vitsi. Toivottavasti. (Kaikella kunnioituksella historianopettajia kohtaan: mielestäni historianopettaja on sivistyksen ruumiillistuma!)

Tai ehkäpä taideaineet lukiotasolla katsotaan turhiksi, kun ne eivät sisälly lukion tulosajatteluun eli YO-kirjoituksiin. Oppiihan sitä luovaa ongelmanratkaisua muutenkin.

Sen sijaan, että lähtisin huolestuneena säntäilemään kokeilujen ja hankkeiden viidakossa, päätin tänä vuonna vähentää turhasta. Jättää seuraavaan päivään sen, minkä voin. Tutkailla ja testailla rauhassa. Keskittyä kotona oikeasti lapsiin ja perheeseen sen sijaan, että koko ajan räplään Sibeliusta ja hymisen jotakin sovitusta. Ajattelin kierrättää toimiviksi todettuja biisejä ja kysellä kavereilta "vaihtomateriaalia".  Haasteena tietysti on määritellä, mitä se turha oikein on (...paperihommia...).

Opetuksessa aion edetä elämyksen ja ilon kautta - jos vaikka löytyisi jotakin olennaista musiikista. Siitä ei tingitä, eikä siitä säästetä. Jokainen valinnaisaineen opettaja tietää, että sen minkä opetukseen satsaa, saa seuraavan vuoden valinnoissa takaisin.

Samalla syynään toisella silmällä Avoimen Yliopiston opintotarjontaa ja kypsyttelen mielessäni pitkään muhinutta ajatusta toisen aineenopettajan pätevyyden opinnoista. Näinä aikoina täytyy varautua. Vaikka oikeasti minua edelleen innostaa se perustyö - musiikin opettaminen ja musiikinopetuksen kehittäminen.

Musaope heräilee horroksesta ja päivittää itsensä

Suvivirsi kajahti komeasti viikko sitten kaikenkarvaisesta keväällä velloneesta keskustelusta huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Ehkäpä laulu sai pontta siitä, että tuttua virttä ja sen laulamista oli jouduttu punnitsemaan ja perustelemaan.

Musaope ei juuri ehtinyt keskusteluun ottaa osaa tai Suvivirren laulamista miettiä. Kevät on musiikinopetuksen sesonkiaikaa: on konsertteja, musikaaleja, musiikin lukiodiplomitöitä, kevätjuhlia, lakkiaisohjelman harjoitusta, opettajankokouksia, koulutuksia, arviointeja, roudausta roudausta roudausta ja reeniä reeniä reenin päälle reeniä. Mitä nyt kullakin. Suvivirren lauluvaiheessa väsymystinnitus saattaa hyvinkin peitota kauniimmat äänet.

Rehellisyyden nimissä olin lakkiaisjuhlassa niin naatti, että sormet lipsuivat alkusoitossa eli soitin suomeksi sanottuna väärin! Miten se on mahdollista, saattaa lukija miettiä. No, sanotaan vaikka näin: yliväsyneenä ei kannata mennä auton rattiin, tilaa verrataan usein humalatilaan: olo on hutera ja höttöinen. Sama se on hienomotoriikkaa vaativassa pianon soitossakin: jos olo on hutera ja höttöinen, niin keskittyminen helposti herpaantuu ja sormet harhaantuvat tutuiltakin poluilta. Onneksi väärinsoittaminen ei sinällään ole yhtä vaarallista kuin autolla luistelu, mutta ammattiylpeydelle se kyllä käy.

Ensimmäinen lomaviikko Suvivirren jälkeen meni vatsataudissa kärvistellessä. Kumma kyllä kenelläkään muulla koko perheessä ei taudista näkynyt merkkiäkään, joten kyse saattoi olla myös stressin purkautumisesta. Rankka vuosi ja rankka kevät vaati veronsa. 

Vähitellen, taudin hellittäessä, olen alkanut heräillä "talviunesta" ja suunnata kohti kesää ja valoa. Mieli kuitenkin vielä askartelee työasioissa. Mitä vuoden aikana tuli tehtyä, mikä onnistui, mikä ei onnistunut (siis muu kuin se riivatun alkusoitto!). 

Haastoin itseäni viime lukuvuonna uusiin asioihin. Aloitin blogin kirjoittamisen. Ostin uuden musaläppärin ja hankin lukuisia uusia sovelluksia ja ohjelmia. Otin iPadit opetuskäyttöön rohkeasti heti niiden saavuttua koululle hiihtoloman jälkeen. Pidin yhden elämäni parhaista tunneista itsenikin yllättävällä tavalla. Aloitin verkkokurssin tekemisen. Ja aivan kevään lopulla teimme ilmaisutaidon kanssa yhteisprojektina musikaalin käsikirjoitusta myöden, ja vaikka välillä raastoinkin tukkaa, niin lopputulos oli hieno. Ja kaikista parasta oli taas se yhdessä tekeminen ja nimenomaan musiikin tekeminen!

Tänään kotiuduin Oriveden opistolta koulutuksesta "iPad musiikin teossa ja opetuksessa". Kurssilla pähkäiltiin kaksi päivää erilaisten iPad- sovellusten parissa. Voisihan sitä itsekin pläräillä ja testailla ohjelmia App Storesta, mutta siihen menisi aika paljon enemmän aikaa (ja rahaa), ja samalla kahlaisi läpi huomattavan monta höpöohjelmaa. Nyt sai kattavan katsauksen erilaisiin ohjelmiin asiaan perehtyneen opastajan toimesta ja samalla pystyi miettimään, mikä parhaiten palvelisi omaa opetusta ja pedagogiikkaa lukiotasolla. 

Samalla, kun päivitin osaamistani, päivitimme kurssilla kuulumisia myös opiskelukavereiden ja kollegoiden kanssa. Loppukevään uupumuksen jälkeen tuntui myös hyvältä huomata, että pystyin edelleen innostumaan  oppimisesta ja uusia ideoitakin viriää jälleen!

Liekehtivät ameebat

Koeviikko oli ja meni. Tällä kertaa kohokohdaksi muodostui iloisen työskentelyn päivä eli Biisityöpaja.

En pidä koeviikolla kokeita, en kirjallisia, enkä niitä paljon parjattuja laulukokeita tai soittokokeita.
Kuuntelukokeen eli musiikin tunnistamiskokeen pidän mu1 ja mu2  kurssille viimeisellä tunnilla ennen koeviikkoa ja koeviikon pidemmän tunnin käytän kokeen sijaan luovaan työskentelyyn eli esimerkiksi biisin rakentamiseen ryhmissä.

Biisityöpajassa opiskelijat tekevät pienryhmissä (n. 5 opiskelijaa/ryhmä) oman biisin, joka lopputunnista esitetään ja äänitetään. Aikaa tähän projektiin on 2,5 tuntia ja siinä saa useimmiten huhkia hiki hatussa.

Biisityöpajan kulku pähkinänkuoressa:

1. Teksti: Ryhmät tekevät tekstin assosiaatio-menetelmällä (kuunnellaan ei- viitteellistä musiikkia ja kuuntelun lopuksi kukin opiskelija kirjoittaa 3 adjektiivia paperilapulle, sanoja käytetään sitten tekstin materiaalina työpajassa)
2. Sointukierto: Ryhmät valitsevat sointupohjan kappaleensa A-osaan ja B-osaan sekä rakentavat siihen melodian tai rapin.
3. Rakenne ja sovitus: Ryhmät sovittavat kappaleensa soittimille, miettivät rakenteen, intron, mahdolliset soolot sekä miten biisi päättyy.
4. Harjoittelu: toistoa, toistoa ja toistoa.
5. Esitykset ja äänitys: tuotokset laitan palvelimelle, josta opiskelijat voivat ne noukkia muistoksi itselleen.

Pixabay

Tällainen työskentelytapa vaatii opiskelijalta melkoista
musiikillista keksintää ja ongelmanratkaisukykyä, sillä
suurimmalla osalla lukion mu1 kurssilaisista ei ole kovin vahvaa
musiikillista taustaa. Kurssin aikana tietysti harjoitellaan näitä
taitoja ja hankitaan työkaluja biisin tekoon.

Ilmapiirin täytyy myös olla turvallinen, että opiskelija uskaltaa pistää taitonsa peliin ja kokeilla rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja ilman virheiden tekemisen tai arvostelun pelkoa.


Jokin tässä biisin tekemisessä ryhmätyönä innostaa, sillä jopa ryhmän ameebat ovat yleensä aivan liekeissä ja moni yllättää itsensäkin. Jotkut pojat laulavat ensimmäistä kertaa vuosiin (ainakin julkisesti), ja vielä hymyillen, eikä siihen tarvita jumpsuttavaa taustanauhaa eikä pohjalle paria rentouttavaa.

Kurssipalautteessa biisityöpaja saa opiskelijoilta poikkeuksetta korkeimmat arviot. Monelle syntyy biisin teon kautta oivallus, että ei se musiikin tekeminen välttämättä mitään salatiedettä ole - kolmella soinnulla on tehty aika monta hittibiisiä. Kokonaisuuskin hahmottuu, kun kurssin aikana opiskeltua tietoa sovelletaan oikeasti käytäntöön ja yhteistyön tuloksena syntyy jotakin omaa.

Pixabay

Tunnelmia koeviikolta

Lukuvuoden 3. koeviikko alkoi muutama päivä sitten. Menneen jakson työt pistetään purkkiin ja samalla valmistellaan jo seuraavaa jaksoa. Siinä sivussa kokoustetaan, katsotaan paperihommat ajan tasalle ja palaveerataan. Ja aina muutama biisityöpaja johonkin väliin mahtuu.

Hieman haikein mielin sanoin jälleen kerran hyvästit parille superihanalle ryhmälle.
Tämä jaksosysteemi ja kurssiviidakko ei juuri tue jatkuvuutta: yhtäkään ryhmää en tapaa enää uudelleen samalla kokoonpanolla.

Onhan se tietysti joskus virkistävääkin, tämä ainainen vaihtelu, mutta musiikin oppimisen ja muusikkona kehittymisen kannalta se ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Miten jalkapallojoukkue toimisi, jos pelaajat vaihtuisivat aina 7:n viikon välein?

Photo via Pixabay

Omassa työssäni jatkuvuuden puute tarkoittaa, että aina 7:n viikon välein aloitan uudestaan tutustumisprosessin uuteen ryhmään. Tutustuminen pitää sisällään ryhmäyttämisen, jokaisen opiskelijan taitotason määrittämisen, erilaisten taiteellisten näkemysten (= voimakkaat musiikilliset mieltymykset) kartoittamisen, sopivan ohjelmiston valitsemisen juuri tälle porukalle, motivoinnin, toimivat opetusmenetelmät juuri tälle soittajalle jne.

Tutustumisvaihe kestää pari viikkoa, isojen ryhmien kanssa ehkä enemmänkin. Sitten työskennellään ja kurssi kohta päättyykin.

Toiminnallisessa aineessa, niin kuin vaikkapa musiikki, yli 30:n hengen ryhmän kanssa työskentely edellyttää motivointia, järjestelyjä ja vielä kerran motivointia ja järjestelyjä. Mutta vaikka päälläni seisoisin, en usko, että millään saisin aina kaikkea toimimaan ja kaikkia huomioitua.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että on mahdotonta tämä jatkuva vaatimus yksilöllisestä, opiskelijalähtöisestä opetuksesta, kun sen edellytetään toteutettavan isossa opetusryhmissä (30-35). Olen jo pitkään ihmetellyt tätä outoa matematiikkaa:

Jos oikeasti haluttaisiin puuttua koulun epäkohtiin (opiskelumotivaation puutteeseen, huonontuneisiin oppimistuloksiin, syrjäytymiseen, koulukiusaamiseen, vanhanaikaisiin opetusmenetelmiin jne.) pitäisi ryhmäkokoja pienentää. Niin yksinkertaista.

Silti mitään ei tapahdu. Olen suurennuslasin kanssa syynännyt koulumaailmaa koskevaa kirjoittelua, ja hämmästyttävän harvoin siellä jossakin sivulauseessa mainitaan liian suuret opetusryhmät. (Eikä mainitsija ainakaan koskaan ole se rahakirstun vartija, koska kalliiksihan sellainen järjestely kävisi!) 

Yleensä näiden ylisuurien ryhmienkin kanssa musiikin tekeminen on hauskaa ja mukavaa.  Super-hyper-ekstra-ihanuus-ryhmiä, uskomattomia persoonallisuuksia ja lahjakkaita nuoria musiikin tekijöitä tulee vielä monia vastaan ennen eläkeikää.

Rakastan työtäni ja iloitsen jokaisen opiskelijan onnistumisesta. Haluaisin kuitenkin pystyä tekemään absoluuttisen parhaani, antamaan jokaiselle opiskelijalle hänen tarvitsemansa ajan ja ohjauksen. Se ei tässä yhtälössä aina ole mahdollista.

Photo via Flickr