Vuoden 2013 parhaat

Näin vanhan vuoden päättyessä sitä aina summaa kuluneen vuoden parhaat ja pahimmat hetket. Tässä minun musiikillisen ynnäilyni tulos eli musiikilliset kohokohdat menneeltä vuodelta.

Helmikuu -  Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas Kuopiossa

Kahdenkeskinen aika siipan kanssa on viimeisten vuosien aikana ollut todella harvassa (lapset 2 ja 5), mutta sattuipa hiihtolomalla niin, että mummopalvelut olivat käytössä viikonlopun ajan! Niinpä lähdimme kahdestaan Kuopijjoon. Kahden vuorokauden luksusviikonloppu hotellissa, keskustelua niin, että sai sanoa lauseensa rauhassa loppuun, laskettelua Tahkolla, hyvää ruokaa, romantiikkaa ja musiikkia - kelpaisi varmaan teillekin!

Etukäteen olin seikkaillut Kuopion seudun tapahtumissa ja bongannut sieltä minua kiinnostavan keikan: Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas! Tiesin, että  miehelläni ei ole aavistustakaan keitä nämä heebot ovat ja mainintani "rajusta kansanmusamenosta" hieman herätti kummastusta. Sain kuitenkin houkuteltua miehen kuuntelemaan. Ja ilta oli yksi parhaista ikinä! Maagista tykitystä jouhikolla, hardrockmaista kitarointia itsetehdyllä instrumentilla, Käpin ääni ja hypnoottinen esitystapa - kuin mannaa sataisi taivaasta!

Toukokuu - Robin Hood- musikaali

Ammatilliselta puolelta yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista oli täysin omin voimin toteutettu Robin Hood- musikaaliprojekti. Käsikirjoitus tehtiin opiskelijoiden improvisointien pohjalta itse, ohjaus työparini ilmaisutaidon opettajan kanssa. Työmäärän puolestahan se oli täysin hullun hommaa, mutta lopulta lavalla oli lähes 50 opiskelijaa 4:stä eri ryhmästä. Upeita nuoria lahjakkaita ihmisiä!

Kesäkuu - Järvenpään puistoblues

Järvenpään Puistoblues Kesäkuu 2013 Lavalla Q. Stone

Puistobluesissa kohokohdat (meille) olivat Q. Stone ja Curtis Salgado. Kuuntelin lukioikäisenä Q. Stonea hyvinkin aktiivisesti ja siksi "päiväanavaus" osui makeasti nostalgiahermoon. Ja Salgado, no blues-soulmestari groovasi täydellisesti!

Heinäkuu - Norppaooppera ja Macbeth

Timo-Juhani Kyllönen: Norppaooppera

Lähdin Norppaoopperaan mukamas lapsen takia - tosiassa halusin itse nähdä sen. Olin itse 5v, kun hurahdin oopperaan nähdessäni Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset mustavalkotelkkarista - ei ihan helpoimmasta päästä ensimmäiseksi oopperakokemukseksi.

Eli siis, Tinttarellan kanssa Norppaoopperaan. Ajoitus taisi mennä autossa istumisen takia pieleen, sillä tyttö pyöri kuin väkkyrä ja vaikka katsomista ja kuulemista olisi ollut monenlaista, aika paljon meni ohi, kun tekstistä ei saanut selvää.

No mikä siinä sitten nostaa kokemuksen kärkikaartiin? Norppaäidin (Melis Jaatinen) aaria! Yksistään se oli minulle hieno kokemus. Upea, tuore ääni ja kaunista laulamista.

Giuseppe Verdi: Macbeth

Viime kesänä tämä ihana produktio oli jälleen Savonlinnan ohjelmisossa ja täytyihän se kokea, ensimmäistä kertaa katsomon puolella.

Noitarooli Macbethissa Olavinlinnassa kesällä 2001, oma kuva

Lauloin kesällä 2001 Savonlinnan    Oopperajuhlakuorossa ja yksi parhaista produktioista oli Verdin Macbeth, jossa olin "noitaporukassa". Luonnerooli?

Vaikka tunsinkin musiikin ja tarinan todella hyvin, oli mielenkiintoista nähdä nyt kokonaisuus. Aiemmin olin lymyillyt jossakin linnan onkaloissa ja odottanut omaa vuoroani, mutta nyt näin koko teoksen ja ymmärsin paremmin ohjaajan vision.

Pidin todella paljon Lady Macbethin roolin laulaneesta Csilla Borossista, sen sijaan kaipasin Macbethiksi Jorma Hynnisen värikylläistä baritonia.



Heinä-elokuu - Laulukurssi

Heinäkuun lopulla menin laulukurssille "Löydä äänesi mahdollisuudet", opettajina mm. Aija Puurtinen ja Ritva Eerola.

Kurssi oli todella antoisa: kokonainen viikko omaa musisointia, ei työasioihin liittyvää, vaan pelkästään minulle! Luokkatila, jossa voin vain laulaa ja soittaa, ilman että joku tärppinen nykii hihasta ja huutaa: "Äiti ei saa laulaa!" tai "Äiti, miksi sinä laulat noin kovaa?"

Ah, sielun ja ruumiin ravintoa. Vaikka samalla tietenkin myös ammattitaidon ylläpitoa eli äänenhuoltoa.

Elokuu - Flow Ravi Coltrane ja Ricky Tick Big Band

Flow-festivaali 2013, taustalla Ricky Tick Big Band

Sydämessäni on iso paikka bebop/hardbop- pohjaiselle modernille jazzille. Vaikka en siitä teknisesti ottaen paljoakaan ymmärrä, kuuntelen ja fiilistelen sujuvasti.

Ravi Coltrane Quintet oli siinä mielessä upottava kokemus - oli ihana katsella ja kuunnella vähäeleistä, mutta tapahtumarikasta soitoa. Tunnistin teeman sieltä, toisen täältä ja seurasin soittajien sanatonta viestintää. Tämä toimii minulle parhaiten livenä. Mahtava kokemus!


Ricky Tick Big Bandin ja Julkisen sanan swing-rap-yhdistelmä liikutti toisella tavalla, pisti minut ihan konkreettisesti hytkymään. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten hehkuttanut tällaista fuusiota, olisin hieman ihmetellyt, mutta näin tyylikkäästi toteutettuna big band sovitukset ja napakat rap-tekstit kärkitason räppääjilta osuvat kultasuoneen

Loka-marraskuu - Mozart: Requiem

Teimme talkoomeiningillä paikalliseen kirkkoon muistokonsertin ja pyhäinpäiväkonsertin. Ison kuoron ja orkesterin kanssa oli hieno kokemus päästä laulamaan tätä ihanaa teosta, syksyn kohokohta!

Lasten  musahetket

Sellainen iltamenoja rajoittava periaate meillä on, että arkiviikkojen illat rauhoitetaan perheelle ja viikonloppumenoissakin pidetään linjaa "yksi-mummolan-yö-kuukaudessa" lapsille. Eli moni todella kiinnostava konsertti tai keikka jää välistä, mutta onneksi vuoteen mahtuu lisääntyvässä määrin myös ilahduttavaa kotimusisointia. (Välillä tosin toteutuu sanonta suutarin lapsen kengistä eli äiti ei aina jaksa laulaa, mutta onneksi lasten iskä rentoutuu kitaroimalla, ja Kumkvatti (2,5) lähtee jo mielellään soittokaveriksi).

Parhaita musahetkiä lasten kanssa ovat: Kumkvatin oma biisi "Betoniauto" - ennenäkemätön mossaus-crowlaus-esitys täydellisellä rockrock-asenteella, musiikkisatu-improvisaatiot pimeässä huoneessa molempien lasten kanssa instrumentteina mm. ukulele, melodica, tinapilli, kantele, triangeli, clavesit, lasten kanssa yhdessä lauletut joululaulut, Tinttarellan muskarin joulujuhla, Kumkvatin rumpusoolot, Mimmien talvi- konsertti, autolaulut matkoilla... ja paljon paljon muuta!

Näiden muisteloiden myötä toivotan sinulle

Kaikkea hyvää ja kaunista vuoteen 2014!

Eräänlainen erotarina - Joulu ilman suklaata

Minä ja suklaa,  se on suurta rakkautta! Mikään ei voisi meitä erottaa - eivät surut taikka ilot, eivät edes karttuvat kilot! Näin kuvittelin, kunnes koitti päivä noin vuosi sitten ja hetki, kun päättymättömäksi luultu kuitenkin päättyi.

Jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän, että kaikki alkoi toisen lapsemme syntymästä 2,5 vuotta sitten. Äityslomani aikana huomasin, että kaikki ei ole enää kuin ennen. Olin sairastanut vuoden sisällä 5 kertaa äänihuulten tulehduksen. Eli 5 kertaa olin menettänyt ääneni totaalisesti ja joutunut joka kerta pari viikkoa lähinnä elehtimään ajatukseni ihmisten ilmoille.

Ennen kuin palasin töihin kävin tapaamassa äänielimistön erikoislääkäriä, foniatria. Puudutusainetta ja peili kurkkuun, laula siinä sitten iiii, hiiii. Tutkimusten perusteella foniatri arveli, että minulla saattaisi olla refluksi-oireita eli vatsahapot hyökkivät ylöspäin ja aiheuttavat limakalvoturvotusta kurkunpään alueelle. Ärtyneisiin limakalvoihin myös flunssapöpöt iskevät helpommin. Lääkäri ehdotti happosalpaajakuuria ja kontrollikäyntiä muutaman kuukauden päähän. Sängynpääty minulla jo olikin ylhäällä.

Näin siis meni jonkin aikaa, napsin lääkettä ja olin töissä, välillä oli ihan hyviäkin kausia. Kunnes sitten syksyllä sairastuin flunssaan, enkä malttanut levätä riittävän pitkää aikaa. Oli syksyn lakkiaisia ja joulujuhlia ja muita tapahtumia, kuka siinä nyt ehtii sairastaa? Kyllä joululomalla sitten ehtii hoitaa itsensä kuntoon...

Kun joululoma vuosi sitten koitti, olin äänetön. Joulujuhlissa en laulanut ääntäkään. En lukenut lapsille iltasatua kuukauteen, en voinut viettää iltaa ystävien kanssa mukavasti jutustellen. Kun joululoma läheni loppuaan, eikä ääni ollut palaillut edes pätkittäin ja flunssa oli kuitenkin jo ohitettu, huolestuin todella.

Samaan saumaan eräs hyvää tarkoittava ihminen sattui vielä kertomaan minulle refluksi-vaivasta kertovasta tutustaan, jonka ääni muuttui ihan möreäksi ja matalaksi refluksin seurauksena. Siitä nousi mieleeni sellainen kauhuskenaario, että päätin tehdä kaikkeni tilanteen haltuun saamiseksi.

Tässä vaiheessa elämää ääneni on, paitsi työvälineeni, myös olennainen osa identiteettiäni. Sen lisäksi, että pahimillani mietin, joudunko mahdollisesti vaihtamaan ammattia, jouduin myös pohtimaan, mitä olisin, jos menettäisin oman ääneni.

Otin selvää ruokavaliosta, kävin antioksidanttiklinikalla sekä gastroskopiassa (mahalaukun tähystyksessä) - kokemus, jota ilman olisin voinut oikein hyvin elää, mutta ei siitä nyt sen enempää. Ruokavalion vedin todella tiukaksi: viljat pois, sokeri pois, kaikki vatsaoireita aiheuttavat ruoka-aineet (tomaatti, pavut, kaalit, hiiva, kahvi, alkoholi, hiilihappojuomat jne) pois. Ja kun sanon "sokeri", tarkoittaa se myös hedelmiä. Pois pois pois. Pidin myös ruoka- sekä oirepäiväkirjaa. Menin myös yli kymmenen vuoden jälkeen laulutunneille - joilla käyn edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti.

Niin, suklaan kanssa emme siis "kasvaneet erillemme", mutta tavallaan voi sanoa, että meille tuli sovittamattomia ristiriitoja. Ristiriidoista huolimatta tunteeni suklaata kohtaan olivat hyvin voimakkaat ja epäilenkin, etten olisi pystynyt jättämään tätä addiktioni kohdetta ilman jatkuvaa äänen menetystä tai sen pelkoa. Suklaa on nimittäin refluksioireiden aiheuttaja numero 1.

Ainoastaan halu laulaa oli suurempi kuin intohimoni suklaaseen.

Saatat ihmetellä, että näinköhän vain pystyin todellakin jättämään suklaan kertaheitolla? Ja aivan aiheesta.

Ensimmäiset 4 kuukautta tiukan linjan ruokavalion kanssa meni lujalla päättäväisyydellä, mutta kun siitä seurauksena minua alkoikin vaivata anemia,  oli pakko laajentaa skaalaa. Pääosin noudatan silti edelleenkin gluteenitonta ruokavaliota ja vältän oireita aiheuttavia tekijöitä, mutta saatan muutaman kerran viikossa syödä jotakin tiukan linjan ulkopuolelta. Ääni on kuntoutunut, ei täydellisesti, mutta pitkiä poissaoloja ei ole vuoden sisällä ollut.

Olen myös kehittänyt oman taistelutaktiikan käheyttä vastaan ja jaan sen tässä mielelläni kanssanne, siltä varata, että joku muukin kärsii äänen käheydestä tai refluksista. Nämä keinot otan välittömästi käyttöön flunssan tai käheyden ilmaantuessa:

1. Kostutin yöksi tai kosteaa pyykkiä kuivumaan makkariin yöksi. Suositellaan sekä lapsille että aikuisille (foniatrin vinkki)
2. Nenäkannu - toivon, että en enää tarvitsisi sinua.
3. Sokerit ja ainakin valkoinen jauho nollille (vinkki poimittu useista tulehduspohjaisten sairauksien ruokavaliosuosituksista).
4. Vesipiipulla höyrytys aamuisin ja iltaisin (foniatrin vinkki).
5. C-vitamiinia tuplasti, sinkkiä
6. Jos flunssasta on kyse, niin Karolus-mikstuuraa luontaistuotekaupasta.
7. Sitruunavettä, puristetaan sitruunamehu tuoreesta sitruunasta esim. 0, 33l pulloon. (Vaikka sitrushedelmät yleensä lisäävät närästysoireita, sitruuna toimii toisin - tämä on laulunopettajani antama, hyväksitodettu vinkki).
8. Silicum Tonic, nestemäinen piihappovalmiste auttaa sekä vatsaoireisiin että limakalvojen kunnossa pitoon (vinkki Kaarlo Jaakolan kirjasta Vatsa kuntoon)

Näiden vinkkien avulla olen jättänyt happosalpaajalääkeet satunnaisia kertoja lukuunottamatta pois ja löytänyt jälleen hukassa olleen ääneni. Yhtä tasapainoilua tämä silti edelleen on. Vuoden sisällä pari kertaa olen sortunut maistiaisiin, mutta se ei onneksi ole kaatanut koko korttipakkaa. Joskus hyvin hyvin heikkona hetkenä saatan myös nuuhkaista suklaata.

Tässä joulun alla suklaa yrittää jälleen palata elämääni: ihminen ruuhkabussissa saattaa mutustaa suklaapatukkaa, konvehtirasioita puskee ovista ja ikkunoista, mainokset pursuavat herkullisia suklaanamuja ja hymyillen mutustelevia kasvoja... Tämä kaikki tietenkin nostaa tukahdetut tunteet pintaan.

Tänä jouluna olen kuitenkin ollut laulukunnossa ja paljastan teille vielä viimeisen terveysvinkin: Laulamisesta saa suurimmat kiksit! Ääni auki ja dopamiinit kattoon - suklaattomasti!








Jouluiloa ja rauhaa,

lepoa ja hetkiä rakkaiden kanssa. Jouluusi toivon sitä, 

mitä eniten joululta kaipaat. 
- Musaope              

Musaope MoPon kyydissä

Opetuksen siirtyminen verkkoon kiihtyy kiihtymistään. Tästä on kuultu ja luettu pitkin viime viikkoa mm. PISA- tutkimuksen tulosten yhteydessä, eilisillan A-Talkissa ja Ylioppilaiden liiton teettämässä tutkimuksessa.

Tämän hetkistä tapahtumien tilaa voisi verrata sävellysmuotoon nimeltä sonaattimuoto, siinä sävellyksen rakenne on seuraavanlainen: teeman esittely - kehittely - kertaus. Olemme nyt ikään kuin "esittely ja kehittelyvaiheessa" eli uusiin työmuotoihin tutustumisessa, niiden haltuun ottamisessa. Ehkä muutama uudismielinen on jo edennyt kehittely-osuuteen, mutta suurin osa opettajista yrittää saada tolkkua kymmeniin erilaisiin verkko-sovelluksiin: google.drive, quizlet, skydrive, sites.google, mobiiliportfolio... Tässä vilinässä saattaa helposti unohtua se, että  sisältö on tärkein, ei se että nyt vaan pyöritään verkossa, kun se nyt vaan on nykyaikaa.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron ensimmäisestä, pienimuotoisesta mobiilioppimiseen liittyvästä musiikin kurssille suunnittelemastani opetuskokeilusta. Tämä ei siis sisällä perinteistä teknologian käyttöä musiikin opetuksessa eli tiedon hakua netistä tai tietokoneohjelmalla musiikin tekemistä, vaan opetus - oppimistehtäviä lähes reaaliaikaisesti verkossa. Varoitus: saattaa kiinnostaa musiikinopettajakollegoitani, mutta en niinkään tiedä tämän kiinnostusarvoa muille lukijoille.

Opetuskokeilu MoPo eli mobiiliportfoliosovellus - mitä, miksi ja miten meni


Rakensin MoPo- sivustolle (lukio.mopo.livingjunction.com) mu1- kurssille eli lukion ainoalle pakolliselle musiikin kurssille, kolme tehtävää, jotka liittyivät kurssilla käsiteltyyn ilmiöön "Rytmimusiikki". Kurssilla oli 32 opiskelijaa.

MoPo toimii vähän kuin Facebook: sinne voi liittää omia äänitteitä, mediapaloja, kuvia ja linkkejä tai kommentoida opettajan sekä muiden ryhmäläisten laittamaa materiaalia.

Tehtävien tarkoituksena oli aktivoida opiskelijat havainnoimaan kurssilla käsiteltävää ilmiötä myös omassa arjessaan. Esimerkiksi, kun opiskelija vapaa-ajalla kulkiessaan kuulee jonkun kurssin aiheeseen liittyvän tsipaleksen, hän voi linkittää sen sivustolle kännykällään, kertoa sen tyylipiirteistä ja muista tekemistään huomioista tai kysyä häntä kiinnostavia asioita. Tai hän voi äänittää omaa musisointiaan ja liittää tälle sivustolle. Eli luoda yhteyksiä sekä merkityksiä arjen ja koulun musiikin opetuksen välille.

Rytmimusiikkia käsiteltiin tietenkin pääosin tunneilla soittaen, laulaen, kuunnellen ja katsellen. Opiskelijat myös rakensivat 5:n hengen ryhmissä oman toivekonsertin. MoPo toimi siis muita tehtäviä täydentävänä, opiskelijoiden omaa musiikkisuhdetta peilaavana ulottuvuutena. Tai ainakin se oli tarkoitus.

Toivoin tätä kautta saavani myös syvällisempää käsitystä opiskelijoiden musiikillisesta ajattelusta, etenkin niiden isoon ryhmään hukkuvien hiljaisempien opiskelijoiden näkemyksistä. Eikähän siitä ole opellekaan haittaa, että vastaan tulee uusia musiikillisia tuttavuuksia. Pysyypähän kärrillä populaarikulttuurin kuumista ilmiöistä, kuten vaikkapa Justin Bieberin imagonmuutoksessa...

Kolme tehtävää olivat:

1. Oma musiikillinen tavoite 
Tavoite voi olla tiedollinen tai taidollinen, mutta jotakin muuta kuin "jou, päästä läpi kurssista".Opiskelijat sommittelivat omaan musiikilliseen tavoitteeseensa liittyviä kuvia tai äänittivät itse omaa soittoaan/ puhettaan/ lauluaan ja liittivät mediapalat tehtävä- sivustolle. Tämä tehtävä oli selvästi kiinnostava ja ratkaisut olivat luovia, toteutuksessa hyödynnettiin monipuolisesti kuvaa, soittimia sekä ääntä. Tehtävä myös tehtiin osana musiikin tuntia, joten se saattoi osaltaan vaikuttaa onnistumisprosenttiin.

2. Ääniefektit
Olimme käsitelleet tunnilla rytmilauluun liittyviä äänenkäytöllisiä tehokeinoja (mm. belting, jodlaus, overdrive jne). Tähän tehtäväpalkkiin liitin 4 ääninäytettä (Cranberries - Zombie, Hank Williams - Lovesick Blues, Louis Armstrong - What a Wonderful World, Christina Aquilera - Fighter), joita opiskelijat kommentoivat. Opiskelijan tehtävänä oli tunnistaa käytetty efekti sekä ehdottaa itse omasta mielestä kiinnostavasti ääntä käyttäviä laulajia. Tämän tehtävän opiskelijat tekivät hyvin vaihtelevasti. Osalla oli vaikeuksia päästä kännykällä tai tietokoneella sivustolle, osa ei muistanut tunnuksiaan, osa ei ymmärtänyt tehtävää jne. Muutamaa opiskelijaa tehtävä selvästi kiehtoi ja heiltä tuli todella pohdittuja kommentteja, he myös laittoivat hyvin perusteltuja kiinnostavia esimerkkejä itsekin.

3. Musiikkipäiväkirja
Musiikkipäiväkirja- osioon opiskelija sai melko vapaasti lisätä joko äänityksiä omasta musisoinnistaan tai itse kuuntelemastaan musiikista. Tässä tehtävässä oli noin 10 erittäin aktiivista opiskelijaa, jotka päivittivät omaa musiikkipäiväkirjaansa ahkerasti. Syntyi myös mielenkiintoista, vastavuoroista keskustelua musiikista. Suurin osa ryhmästä oli kuitenkin joko epäaktiivinen tai täytti musiikkipäiväkirjaa rutiininomaisesti.

Kurssin päätyttyä

Yhden jakson kestänyt MoPo-pilotti on nyt päättynyt eikä kaikki mennyt ihan toiveiden mukaan.

Opiskelijat räpläävät värkkejään suhteellisen aktiivisesti vapaa-aikanaan (ja jotkut yrittävät aktiivisesti salaräpläystä oppituntien aikanakin), mutta yhden oppijakson kestäneen MoPo-pilotin perusteella eivät kyllä opetustehtävien tekemiseen. Vai olivatko tehtävät epäkiinnostavia?

Lisäksi kännykän tai tabletin käyttö on edelleen monille yllättävän hankalaa. Ei ole suinkaan itsestäänselvää, että "kaikki" lukioikäiset osaavat liittää tiedostoja, puhumattakaan tehtävien syvällisemmän funktion ymmärtämisestä. Tässä kohtaa on pohdittava opiskelijoiden eriarvoisuutta: kaikilla ei ole käytössään verkkotyöskentelyyn soveltuvaa vempainta. Pitäisikö olla? Syksyllä lukion alottaneille suositeltiin oman läppärin hankkimista siksikin, että nyt opintonsa aloittaneet kirjoittavat osan aineista sähköisesti vuonna 2016. Jatko-opintoja ajatellen: yliopisto-opiskelijat tekevät muistiinpanonsa omilla kannettavillaan.

Opettajalle tämä kokeilu oli ison ryhmän kanssa työläs ja aikaa vievä. Itse palvelinta täytyy kehittää selkeämpään suuntaan, tällä hetkellä opiskelijoiden kommentit ja lisäykset katoavat nopeasti viestivirrasta ja opettajan pitäisi olla koko ajan langoilla. Opiskelijoiden rekisteröityminen tai mediapalan liittäminen ei aina suju sovelluksesta johtuen.

Pienempi opiskelijaryhmä helpottaisi myös käytäntöjä, niin kuin soitintenkin kanssa, mutta siitä saan vain unelmoida.Yksi vaihtoehto olisi myös, että mobiilisovellustehtävät olisivat vapaaehtoisia eli ne, jotka eivät voi sitoutua verkkotyöskentelyyn, tekevät jonkun vaihtoehtoisen tehtäväkokonaisuuden. Tuplasti lisää tarkastettavaa opelle. Mutta veisikö se (vapaaehtoisuus) eteenpäin sähköisen opetuksen ilosanomaa siinä mittakaavassa, kun sitä tällä hetkellä koulumaailmassa levitetään?

Tunteeni MoPon suhteen ovat ristiriitaiset. Tässä on vielä paljon mietittävää. Perusmusisointi on ehdottomasti kaiken A ja O. Paras väline musiikin käsitteiden sisäistämiseen on itse tekeminen, musiikki on toiminnallinen taidemuoto. Oikein kehiteltynä ja toimivassa sovelluksessa verkkotehtävät voivat innostaa ja lisätä mahdollisuuksia musiikin ymmärtämiseen JA tekemiseen. Sekä ennen kaikkea helpottaa käytäntöä: on olemassa opetuskäyttöön tarkoitettu sovellus, jonne voi linkittää kuultavaa tai opiskelijoiden tuottamaa materiaalia.

Aionkin jatkossa käyttää MoPoa enemmän pari- tai pienryhmätoimintaan ja kehittää sellaisia tehtäviä, jotka vaativat nimenomaan musiikillista keksintää ja kokeilua.

Kellarin musamuumio päivittyy

Olen joskus ollut kateellinen ystävälleni matematiikan opettajalle: vuodesta toiseen opetettavat asiat pysyvät kutakuinkin samoina, opetusmetodit toki kehittyvät ja muuttuvat, mutta yhtälö on yhtälö, vaikka voissa paistaisi.

Toisin on musiikin laita. Jos miettii, että opetan vuoden aikana 8 pelkästään jo mu1 kurssia ja kaikilla vedettäisiin ne samat laulut tai ylioppilasjuhlissa keväällä olisi aina samat esitykset, vuodesta toiseen, niin hohhoijaa! Äkkiä eläkkeelle ja hautapaikkaa katsastamaan. Ei nimittäin riittäisi valinnaiskursseille opiskelijoita, kun sana kiirisi, että nyt se on ihan tosissaan leipääntynyt, se kellarin musamuumio!

En ole luontaisesti mikään tekniikan ihmelapsi, sen voin avoimesti myöntää, enkä erityisesti ajan hermolla teknologian uusissa tuulissa. Jokunen aika sitten eräs Gilda (nimi muutettu) viittasi kesken tunnin innokkaana. Mahtavaa, kiinnostunut opiskelija, ajattelin. "Ootko sä ope Facebookissa?" oli kuitenkin kysymys. "Öö, mikä se on?" oli vastaukseni. Siihen Malla (nimi muutettu) Gildan vieressä totesi: "Mähän sanoin!". Ja sille sitten naureskelimme makeasti kaikki yhdessä. No, Facebookin ihmeelliseen maaimaan perehdyin sitten ensimmäisen äitiyslomani aikana.

Musiikki, musiikin tekemisen keinot ja musiikkipedagogia muuttuvat kuitenkin hillitöntä vauhtia. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että mikäli meinaan millään tavalla pysytellä kärryllä seuraavat 20 vuotta (tai eläkeikäuudistuksen jälkeen ehkä jopa 30 vuotta), on minun taisteltava luontaisia taipumuksiani vastaan ja otettava se teknologia haltuun.

Sähköinen lukio, mobiilipilotti, tablettikoulu, ilmiöpohjainen oppiminen,verkkopedagogiikka, opiskelijalähtöisyys, sosiaalisen median pedagoginen hyödyntäminen... Siinä vain muutama lukio-opetukseen turbulenssia aiheuttava tämän hetkinen suuntaus. Ensi vuonna alkaa lukion uuden opetussuunnitelman kirjoitustyö lukioissa, suunnittelutyötä on jo erillisissä lautakunnissa tehty ja villejä ideoita heitelty "kori-malleista". Sähköinen yo- kirjoitus on näillä näkymillä todellisuutta lukuvuonna 2016. Mikäs siinä, nämä nykyajan opiskelijathan ovat syntyneet kännykkä kädessä, teknologia on varmasti hallussa, eikö? Ja vaikka lukio-opetus muuten olisikin murroksessa, eihän se minua, mukavan taideaineen opettajaa, koske, eihän?

Viimeisen vuoden aikana olen kouluttautunut mm. ilmiöpohjaisen verkkopedagogiikan saralla ja nyt syksyllä olen kokeillut mobiililaitteiden hyödyntämistä (musiikin)opetuksessa. Alun odotukseni ovat olleet melko korkealla juuri mobiililaitteiden käyttämisestä musiikin opetuksessa. Miksi? Koska se on yksi keino rakentaa siltaa arkikuuntelun ja "teoriahistoriasopan" välille. Että opetus ei olisi niin kaukana arkielämästä - sehän se suurin kritiikki koulua kohtaan on viime vuosina ollut.

Pohjimmiltani olen kuitenkin edelleen käsityöläinen ja olen huomannut, että musiikissa opiskeljoita kiehtoo juuri se autenttinen, originaali soittaminen ja yhdessä tekeminen. Ehkä näiden asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa keskenään, vaan tukea toinen toistaan. Kone ei saa olla itsetarkoitus vaan keino syventää ja rikastuttaa pedagogisesti perusteltuja tehtäviä.

Mielestäni asian ilmaisee loistavasti seuraava Hesarin mielipidekirjoitus:

"Tutkimusten mukaan peruskoululaisten oppimistulokset ovat merkittävästi heikentyneet kymmenessä vuodessa. Erityisesti lukutaito on heikentynyt. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) tarjoaa ongelman ratkaisuksi tieto- ja viestintätekniikan (tvt) lisäämistä opetuksessa (HS 15.11.), ikään kuin oppilaat oppisivat jotenkin paremmin tai enemmän, jos heillä on tietokoneet. Tieto- ja viestintätekniikan pitää tulla osaksi koulujen arkea. Nuorille tulee opettaa tietoteknisten taitojen perusteet. Tietokoneet tarjoavat esimerkiksi maan hiljaisille luontevan mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Koneet eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Koneet ovat yksi opiskeluväline muiden joukossa. Parhaiten ne palvelevat tarkoitustaan, jos ne innostavat oppilaita tekemään enemmän koulutöitä kotona. Mitä oikeasti pitäisi tehdä oppimistulosten parantamiseksi? Nostaa vaatimustasoa. Nykyisin yläkouluissa edetään hitaimpien ehdoilla. Kuulostaa ehkä siltä, että kissa nostaa omaa häntäänsä, mutta sanon tämän silti: opettajien ammattitaitoa pitää hyödyntää vastedeskin." Jarmo Lehtinen, historian ja yhteiskuntaopin opettaja Tampere, HS Mielipide 17.11.

Kerron seuraavassa blogikirjoituksessani MOPO:sta eli ensimmäisestä toteuttamastani opetuskokeilusta mobiiliportfoliosovelluksen maailmassa.

Käsityksin

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että musiikin opetuksesta koulussa on ihmisillä monenlaisia käsityksiä. Mitä se on, mitä se ei ole ja mitä sen pitäisi olla.

Hieman vanhemman polven ihmisiltä kuulee usein traumaattisia kertomuksia siitä, miten piti laulaa yksin luokan edessä laulukokeita, toisaalta ollaan ylpeitä siitä, että muistetaan ulkoa kaikki maakuntalaulut - ja mikä ihme siinä on kun nämä nykyajan nuoret eivät enää osaa laulaa, eivätkä ainakaan niitä maakuntalauluja.

Kerran eräs klassisen koulutuksen saanut orkesterihemmo, laittoi minut aggressiiviseen sävyyn tilille siitä, miksi hänen lukioikäisen poikansa musiikin tunneilla ei lauleta neliäänisiä keskiaikaisia madrigaaleja? Todettakoon, etten ollut hänen poikansa opettaja, mutta ei meilläkään kyllä, tavallisessa lukiossa, juurikaan lauleta neliäänisiä madrigaaleja. Olenkin vähitellen oppinut uusissa sosiaalisissa tilanteissa kartoittamaan mahdolliset uhkatekijät ja mikäli aistin konfliktin tai tuntien pituisen avautumisen, saatan jättää ammattini tarkentamatta.

Nykypäivänä musiikin tunneilla tehdään omia biisejä, perehdytään musiikin osa-alueisiin tekemällä itse joko koneella tai manuaalisesti, vedetään bändiklinikkaa, tehdään monenlaisia projekteja musikaalista kulttuuritapahtumiin ja hyödynnnetään mobiililaitteita. Aivan tavallisissakin kouluissa, tavallisten tuntien puitteissa. Yhteistä aikaahan tällainen tekeminen tietenkin vaatii ja se voikin esityssesonkina olla jonkinasteinen ajankäytöllinen haaste.

Työyhteisöissäkin on usein erilaisia odotuksia ja käsityksiä. Toisaalta toivotaan vierailuihin ja koulun tilaisuuksiin jotakin nostattavaa sekä virkistävää musiikkiesityksen muodossa, mutta samaan aikaan se ei saisi viedä aikaa muulta koulutyöltä. Se on joskus melkoinen paradoksi.

Ehkä yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä, joihin olen ylipäätään musiikin tekemisestä törmännyt ja törmään edelleen, tuntuu olevan se, että 5 = 5. Että siihen 5 minuutin esitykseen menee tasan se 5 minuuttia. Esiintyjä tulee lavalle, esiintyy, pokkaa ja poistuu. Näinhän se ei ole ja jokainen musiikkiesityksessä joskus osallisena ollut sen tietää ja tunnustaa.

Ensinnäkin, ohjelmiston valinta. Esitettävän materiaalin pitäisi olla tilanteeseen sopivaa, että jos on kouluisännän 60v kahvitilaisuudesta kyse, niin ensin tehdään salapoliisityötä, että mistä musiikista tämä kouluisäntä pitää. Ettei oopperaa mennä töräyttämään, jos levyhylly pursuaa suomirockia. Ja jos on joulujuhla, niin ei nyt joka vuosi niitä samoja lauluja jaksa kuunnella. Kyselen itse mielelläni opiskelijoilta ideoita juhlaohjelmistoksi, koska se ensinnäkin motivoi ja sitouttaa opiskelijoita. Joskus heiltä myös tulee uusia, itselle entuudestaan tuntemattomia ehdotuksia. Opiskelijalähtöisyys on nykyaikainen termi tällaiselle opetusmetodille.

Toinen vaihe, harjoittaminen (esiintyjän iästä ja taitotasosta riippuen tämä vaihe vie x määrän aikaa, puhutaan tunneista kuitenkin) tapahtuu normaalisti musiikin tunneilla. Mutta ne poikkeustilanteet. Tässä vaiheessa moni kollega ymmärrettävästi närkästyy, koska aina ohjelmiston harjoittaminen pelkästään musiikin tunneilla ei syystä tai toisesta onnistu ja opiskelijalle tulee poissaoloja tärkeiltä tunneilta. Yksi syy on, että jakson aikana ei esimerkiksi ole vaikkapa valinnaista kurssia, jolla nimenomaan on aikaa valmistaa ohjelmistoa erilaisia tapahtumia varten. Sitten tilaisuuksia tuleekin yhteen jaksoon useita, on vanhempainiltaa, arvovieraita, kansainvälisiä vieraita, virallisia tilaisuuksia ja avoimia ovia... Olen huono vastaamaan "ei" tällaisiin tarjouksiin, koska opiskelijalle esiintyminen on erityisen mielekäs oppimistilanne ja aina löytyy joku soittaja/esiintyjäporukka, joka on aina aktiivinen eli musiikin opettajan kannalta luotettava: on paikalla sovittuun aikaan ja hoitaa homman tyylikkäästi. Tai sitten on kysymys suurtuotannosta, kuten musikaalista, jossa on mukana lähes 50 opiskelijaa useasta eri ryhmästä. Yhteisöllisyys ja luovat vuorovaikutustaidot ovat kuitenkin niin ikään tämän päivän kuumia termejä, tulevaisuuden lukiota kun rakennetaan, ja jokainen musiikkiprojekteissa mukana ollut tietää, miten nämä käsitteet on suorastaan rakennettu sisään musiikilliseen prosessiin.

Kolmantena, esiintymisvalmennus, ettei nyt ihan sitä nenää lavalla kaiveta ja "jos nyt et sitä pupuntappopääkallopaitaa sinne kirkkoon laittaisi". Tässä vaiheessa taustalla on vähintäänkin kymmeniä toistoja ja kappale osataan vaikka unissaankin. Silloin päästään käsiksi syvällisempään tulkintaan ja mahdollisiin eleisiin ja liikkeisiin. Jälleen, toistoa ja harjoitusta.

Roudaus, kouluissa ei juurikaan ole varaa raavaisiin roudareihin, mutta käytän sujuvasti "lapsityövoimaa" lavatekniikka- pedagogian nimissä (eli joku ryhmä musiikin tunnin päätteeksi ruokalaan kulkiessaan vievät soittimet ja vahvistimet saliin) sekä äänentoiston rakentaminen, mihin meillä vanhassa rakennuksessa menee 1-1,5 tuntia, työvoimana opettaja + 1-2 opiskelijaa.

Loppuvaiheessa, soundcheck ja kenraaliharjoitus. Kun soittimet ja lava on saatu kasattua, haluavat esiintyjät tietenkin harjoitella esityspaikassa, että kaikki varmasti toimii, että itse tuntee tilan, että pääsee fiilikseen. Hyvin harva nuori esiintyjä on niin rutinoitunut, että pystyy vain pölähtämään lavalle ja "olla läsnä". Kyllä se useimmilla vaatii virittäytymistä tilaan ja tunnelmaan.Vaikka kyse olisi 3 minuuttia kestävästä esityksestä, nämä vaiheet toistuvat samanlaisina ja miten paljon työtä se vaatii on ulkopuolisen varmasti vaikea ymmärtää. Ja mitä nuoremmista esiintyjistä on kyse, sitä enemmän työtä - lukioikäisten kanssa voi joskus jopa oikaista jonkun vaiheen.

Siihen päälle vielä "SE" eli itse esitys ja jälkipuinti. Jos esitys on ollut erityisen kuumottava, on tietysti vaikea laskeutua suoraan vaikkapa keskittymistä vaativalle matikan tunnille.Täytyy purkaa ja saada palautetta.

Ja nämä vaiheet toistuvat kutakuinkin samanlaisina ja vievät lähes yhtä paljon aikaa, oli kyseessä sitten yksi 5:n minuutin esitys tai viisi 10:n minuutin sessiota. Onnistuneen esityksen takana on aina monia työtunteja, harjoitusta ja kannustusta. Onnistumisen kokemukset heijastuvat koulun ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, luovat yhteisiä muistoja ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta.

Eräs opiskelija kertoo viime kevään musikaaliprojektista näin (Erkki Koskimäki Senioriyhdistyksen lehdessä syksyllä 2013):

"Itse esitys on musikaalin teossa erittäin pieni osa. Esityksessä voi ainoastaan vielä kerran antaa kaikkensa ja toivoa parasta. Kaikki mikä on tehty, on tehty jo. Suuren, monia oppilaita osallistavan kurssin loppuunsaattaminen on harvinaislaatuisen opettavainen ja palkitseva asia. Tärkeä oppitunti minulle oli sen tajuaminen, että oma panos on vain pieni osa suurta kokonaisuutta, ja että pelkästään asenteet vaikuttavat valtavasti lopputulokseen. Toisiin ihmisiin ja yhteiseen päämäärään on luotettava. Se mitä syntyy, syntyy yhdessä."

Tähän on hyvä palata silloin, kun motivaatio on kateissa ja ihmettelee, miksi kasaa itselleen ylitöitä ja mahdottomalta tuntuvia aikatauluja. Näiden ihmisten ja näiden kokemusten takia.

Laulajapojan ehdotus ja muita muistoja Maaritista

Paras hetki aamussa: kupissa kahvia, edessä Hesari ja levyllä laulaa Maarit!
Lasten riita, tora ja tappelu on päättynyt halauksiin ja yhteinen rakennusprojekti, Projekti Maja, on valmis. Äiti saa rauhassa fiilistellä ja upota muistoihinsa.

Tunnelmamusan valintaa ei tarvinnut tänään kahta kertaa miettiä, sen verran vaikuttava oli eilisillan VAIN ELÄMÄÄ ja ikisuosikkini Maarit! Muisto, jos toinenkin nousi mieleni syövereistä näiden laulujen kautta.

Asuin opiskeluaikoina eli 1990-luvun alkupuolella Lapinlahdenkadulla ja lenkkeilin usein Hietaniemen hautausmaan maisemissa. Silloin mukana kulki Sonyn kannettava kasettisoitin (siis C-kasettisoitin, voehan vitalis, että siitä on aekoo!), jossa joskus oli Maaritin musaa. Erityisen vaikuttava oli Tuskan tanssi, jota valitettavasti ei eilisessä tv-ohjelmassa kuultu. Ei ollut parikymppisen musiikin opiskelijan elämä pelkkää biletystä ja duurisointua etteikö olisi kolahtanut tämä teksti:

Tanssin mä vaan,
tanssin aamuun kalpeaan,
kukkivan nummen taa,
ei tätä tuskaa vaan irti saa.

Lainaa vain lauloin kummitytön kastejuhlassa. Tai lauloin ja lauloin... Olen valitettavan hyvä herkistymään herkissä tilaisuuksissa - nykyään tajuan jo kieltäytyä esiintymispyynnöistä läheisten synttäreillä, häissä ja hautajaisissa. Joka tapauksessa, tuo kastejuhla oli monellakin tapaa merkittävä: parhaan ystävän esikoistytär ja minun ihana kummityttöni oli vihdoin siinä ja sain alkaa tutustumisen häneen. Lisäksi olin tavannut edellisenä iltana tulevan mieheni, jonka kanssa vaihdoimme kastejuhlassa muutaman mukavan tekstarin. Tuolloin en tietenkään tiennyt, että tästä miehestä tulee parin vuoden päästä lasteni isä, mutta sellainen erityinen fiilis tästä kohtaamisesta kyllä oli heti ensihetkestä. Ja tässä nyt ollaan - 7 vuotta myöhemmin, hymyjä ja halauksia, raskausarpia, riitoja ja sovitteluja, enterorokkoja ja valvottuja öitä, mutta myös rutkasti rakkautta rikkaampina! Voitte siis arvata, että Juha Tapion eilinen tulkinta laulusta ei säästänyt Nessuja!

Opevuosillani törmäsin taannoin Neitoon ja ylioppilaaseen yllättävässä tilanteessa. Laulajapoika säntäsi musaluokkaan innoissaan kera Ehdotuksen. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Laulajapoika: "Nyt ois hyvä biisi kevään lakkiaisiin!"
Musaope: " No?"
Laulajapoika: "Neito ja Ylioppilas! Tosi hieno biisi, Maaritin!"
Musaope (ei halua lannistaa heti kättelyssä): "Ööööö... Ootko miettinyt sitä tekstiä, että mistä se kertoo?"
Laulajapoika: "No ylioppilaasta."
Musaope: "Nii-iin, mutta siis, sen syvempi merkitys, kun sehän päätyy nuoren naisen itsemurhaan? Että ehkä ei ole oikein lakkiaisjuhlan tunnelmaa kohottava teksti."
Laulajapoika: "Nii, mut ei ne niitä sanoja kuuntele!"

No, tämä hieno biisi ja surullinen tarina eivät kuitenkaan lakkiaisohjelmaan päätyneet, koska Musaope epäili, että juhlayleisön tekstin ymmärtäminen saattaisi kuitenkin olla syvällisempää tasoa kuin tuon lauluun ihastuneen nuoren miehen.

Oothan kuullut neitosen
yksin pyörtyneen kirkkoon kerran
vuoksi häiden Ylioppilaan
nuoren herran?

Oothan kuullut neitosen
kosken kuohuihin juosseen kerran
vuoksi julmien valheiden
ylioppilaan, nuoren herran?

Joulu tulee, oletko valmis?

No en ole, todellakaan! Paniikki!

Joka vuosi sama juttu, herään marraskuussa huomaamaan, että joulujuhlaan ja joulukirkkoon on enää muutama vaivainen viikko eikä minulla ole hajuakaan esityksistä, esittäjistä tai sovituksista. Näen jo mielessäni kohuotsikot: "YLLÄTYSJOULU - JOULU YLLÄTTI MUSAOPEN!". Ja mitähän muita karmaisevia lööppejä aiheesta saisikaan revittyä?

Ihannetapauksessa olisin vähintäänkin omassa mielessäni tehnyt biisivalintaa ja sovitusvalmisteluja jo lokakuun puolessa välissä.

Käytännön työtä ei kuitenkaan voi aloittaa, ennen kuin lukion 3. jakso alkaa joulukuun alussa, koska kursseilla on taas ihan uusi porukka, enkä etukäteen tiedä, mitä soittimia soittavat. (Ja onhan tässä välissä vielä Itsenäisyyspäivän juhla ja syksyn lakkiaisetkin hoidettava ensin tämän nykyisen valinnaisryhmän kanssa...)

On tartuttava joululaulukirjaan ja yritettävä eläytyä joulun tunnelmaan, vaikka ollaankin keskellä sateisen ankeaa marraskuuta. Mistä löytyisi Joulun Henki? Ehkä laulusta.

Tästä kirjasta löytyy kappale, josta eräs musiikinopettaja kollega vinkkasi, En Stjärna Lyser så klar. Kappale on ennestään minulle tuntematon, mutta ensikokeilulta vaikuttaa melodiselta ja kauniilta. Sopisi joulukirkkoon, joka meillä on "Kauneimmat joululaulut" -tyylinen lämminhenkinen tilaisuus upeassa Temppeliaukion kirkossa. Opiskelijoista ja opettajista koostuva esilauluryhmä valitsee suosikkinsa kauneimmista joululauluista yhteislauluiksi. Lisäksi siellä on 2-3 musiikkiesitystä ja tämä biisi laitetaan nyt tällä päätöksellä esitysmappiin. Voisin jopa houkutella opiskelijat laulamaan toisella kotimaisella! Kuuntelen Youtubesta vielä alkuperäisversion Carola Häggvistiltä ja sen perään gospel-kuoron sovituksen.

Jatkan kirjan selailua ja lauleskelen tuttuja joululauluja. Ja nyt tullaan minun herkkään kohtaani:

Tässä jossain vaiheessa elämää olen herkistynyt muutamalle joululaululle niin, etten kerta kaikkiaan pysty niitä laulamaan kyynelittä. Yksi tällainen on Varpunen jouluaamuna, erityisesti se tekstin kohta, missä lauletaan "olen pieni veljesi, tulin taivahasta". Oma pieni veljeni (no okei, 40-kymppinen raavas mies nykyään) asuu Norjassa ja joskus välimatka tuntuu kovin pitkältä, ikävä pyrkii esiin. Toinen hanat auki vääntävä laulu on Kun maas on hanki ja sen sanat "on äiti laittanut kystä kyllä". Ne lapsuuden kodin joulut ja tunnelma, kun äiti vielä pystyi ja teki.

Tunnustan, olen armoton nostalgikko.

Joululaulukirjasta löytyy myös Kim Kuusen säveltämä ja Rajaton- yhtyeen tunnetuksi tekemä Pukki tietää. Se sopisi hyvin oppilaskunnan ei-uskonnolliseen joulujuhlaan, joka pidetään koululla. Laulan sen läpi ja mietin, että tämä voisi taittua reggaeksi. Kokeilen reggae-komppausta ja toimii. Lisäksi kehittelen ideaa pantomiimista tähän. Hmmm. Saatanpa ehdottaa opiskelijoiden  joulujuhla-toimikunnalle, taitavat tuntea jo klassikoksi muodostuneen lauseen "Minulla on visio..." Mutta yleensä kyllä lähtevät mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin.

Alustavat valinnat on siis tehty, mieli rauhoittuu ainakin hetkellisesti.
Jätän tilaa vielä opiskelijoiden ehdotuksille.

Löytyi myös joulumieltä, niin paljon muistoja ja tunnelmaa näissä lauluissa!
Mitkä laulut tai mikä musiikki tekee joulun sinulle?

Harmaan päivän harmaa laulu

Harmaa päivä ja harmaa fiilis - mikä olisi sopivan harmaa biisi tähän päivään? 

Kun ei käynnisty niin ei vaan käynnisty. Pää käy hitaalla ja korvat ovat herkillä. Kahahdukset kuulostavat tykin kuulilta, kynän rapina vesiputoukselta. Eikä ole edes krapula! Syy on luultua huomattavasti terveellisempi (ainakin niin väitetään): kävin salilla vähästä aikaa ja nyt on niska tukossa. Illalla nappasin relaksantin, mutta tänään epäkäs krampissa ja korvissa suhisee. Olo on siis samanlainen, kuin maisema ikkunasta: alaspäin valuvat puut, vettä tyrskivä taivas. Syksyn juhlat on juhlittu, paljettien väriloisto riisuttu.

Mikä tämän tunnelman lauluksi, musiikilliseksi muodoksi? Yhtään "harmaa"- nimistä kappaletta ei tule mieleen. Muita värilauluja pulpahtelee muistin syövereistä, ainakin se keväinen "Keltainen" , Coldplayltakin löytyy "Yellow", Lizz Wrightin ihana "Blue Rose", Rollareilta "Little Red Rooster", "Kellä on päällä jotain..." ja mustaanhan viitataan vaikka missä, tangoista heviin on tyyliskaala. 

Ei kun googleen selvittämään asiaa. Englanniksi tulokseksi tulee lähinnä "Fifty Shades of Grey"- puffia, mutta suomeksi löytyy heti pari vaihtoehtoa:

Ismo Alanko - Harmaa on hyvä väri

"Helsinki on harmaa, kaikki tunnustavat sen,

mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden?" Tekstin pätkä jää mieleen.

Mutta muuten ei, ei ole "se oikea".

sekä Apulanta - Harmaa

Näissä on kuitenkin molemmissa ihan liikaa energiaa tähän tunnelmaan, enkä halua energisöityä, vaan muhia tässä tunteessa ja tuntea, kuinka musiikki "ymmärtää" minua. Luovun värin rajoituksesta ja etsin Nina Simonen. Black is the Colour of My True Loves Hair.

Ja tässä on se tunne, se sieluun kurkottava kaipaus! 

Rokkenroll ja raipatirai eli lenkkimusaa!

Lenkkimusan valinta ja optimaalisen järjestyksen ylläpito on äärimmäisen haastavaa. Olen alkanut harjoittaa juoksemisen jaloa taitoa vasta näin vanhemmalla iällä noin vuosi sitten. Aluksi laitoin lenkkikengät jalkaan pelkän käytännöllisyyden vuoksi (helppo lähteä, ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan jne), mutta innostus on kasvanut sitä mukaa, kun kehitystä on tapahtunut.

Mutta tärkein ensin eli se musiikki!

Lenkkeillessä minulla on useita vaatimuksia ja rajoituksia toimivan musiikin suhteen:
1. toimintaan sopiva tempo
2. rentoutta ylläpitävä letkeys
3. muutenkin mukavan kuuloista
4. ei saa olla liikaa ajatuksia herättävää, filosofista, älyllistä tai angstista vaan
5. saisi olla hyväntuulista ja energisoivaa
6. ei saa liittyä liikaa töihin! (tämä kohta on osoittautunut varsin hankalaksi).

Tällä hetkellä minulla on Spotifyssa 3 erilaista juoksulistaa, joista yksi on noussut ylivoimaiseksi suosikiksi. Muuttelen sitä parin viikoin välein lisäilemällä uusia mahdollisesti toimivia biisejä ja vaihtelemalla biisien järjestystä niin, että homma pysyy tuoreena. Alkuun mielellään pari 1950-luvun rock´n´roll tsipaletta, esimerkiksi Chuck Berry sopii tempon puolesta hyvin. Muutenkin fiftarit sopivat hyvin juoksuun, kun ovat alun perinkin tarkoitettu tanssimiseen. Sitten naisenergiaa eli Tina Turneria, Nutbush City Limits on ihan mahtava. Harkitsen tosin sen vaihtamista listan alkuun, koska on vähän hitaampi kuin nuo Berryt. Myös Acid Queen on yksi lempparini. Sen jälkeen sekalainen kattaus Jimi Hendrixiä, Rival Sonsia, pari Aviciita ja Offspringia kunnes siirryn popimmalle puolelle, uusimpia listauksia ovat teinipopyhtye One Direction ja KT Tunstall.

Ja jos energia vain kertakaikkiaan uhkaa loppua ja askel jäykistyy, niin minun takuuvarma tsempparini on ollut jo kauan Olly Mursin "Dance with me tonight". Saatan soitattaa sitä vaikka 10 kertaa putkeen, jos haluan jatkaa lenkin loppuun ja muuten jäisin mäkeen hönkimään. Siinä on niin letkeä meno ja rentous, se auttaa saamaan yläselkään liikettä ja pitämään jäkittämisen hartoista kaukana. Ja askel saa lisää lentoa!

Tajusin tässä samalla, että suomalaista ei oikein löydy listalta. Siihen ei oikeastaan ole mitään syytä. Vuosi sitten, kun aloittelin juoksuharrastusta, kuuntelin Jukka Poikaa ihan puhki asti. Reggae oli silloin sopivan rauhallista tempoltaan, mutta ehkä se vaihe meni vähän ohi, kun vauhti kasvoi.

Olisi hauska tietää mitä musiikkia muiden juoksijoiden listoilta löytyy! Mitkä ovat parhaat vauhdittajat ja tsempparit? Voisin kokeilla omallekin listalle, joihinkin biiseihin kyllästyy aika nopeasti...

Lohikäärme ja ilves

Aamu. Tästä tulikin sairaspäivä, on siis aikaa pläräillä Hesaria ja miettiä fiilikseen sopivaa kuunneltavaa.
Aamupuuron mausteeksi haluan jotakin maanläheistä ja letkeää. Valitsen Spotifysta Hoedownin Black&White-levyn, se on vanha suosikkini ja roots- meininki sopii rauhalliseen aamuhetkeen. Tykkään akustisista soundeista ja Ninnin viulusta. Hesarissa on sivukaupalla juttua Nokian myynnistä ja historiasta. Olo on hämmentynyt, lehdessä pohditaan asiaa monelta kannalta, oliko tämä tässä, oliko Elop Troijan hevonen, voiko Nokia vielä nousta, mitä työpaikoille käy? Pitäisikö ehkä valita synkempää musaa? Toisaalta Hoedownin tarinoista voi löytää yhtymäkohtia tähänkin hetkeen, esim. Opheliassa (orig. the Band) lauletaan:

Ophelia,
Tell me what went wrong?
ashes of laughter
The ghost is clear
Why do the best things always disappear?
Like Ophelia
Please darken my door.

Vaihtaa vaan "Ophelia"-sanan Nokiaan...

Myöhemmin selailen naamakirjan uutissyötettä ja bongaan sieltä ystäväni Evan linkin artikkeliin, joka on kirjoitettu hänen ja Tomoya Nakain duosta. (Linkki alla) Luen artikkelin ja se on todella hieno! Upeita kuvia ja biisivalintoja!
http://audiovideo.fi/julkaisu/levyarvostelu-ja-haastattelu-interview-also-english-eva-alkula-ja-tomoya-nakai

Olen kerran kuullut Evaa ja Tomoyaa livenä - kokemus oli maaginen! Alan kaivata sitä taikaa ja kaivan levyn "Sillalla" levyhyllystä. Kanteleen ja koton akustiset soundit, Evan soiton sielukkuus ja mystiikka valtaavat talon. Musiikki virtaa läpi myrskyn, heittää auringonsäteitä, ollaan vuoristossa, pedon kynnet raapivat luolan seinämiä, joku pakenee, peto ajaa tätä takaa, jääpuikot helisevät, lopussa laskeudutaan kauniiseen laaksoon, jossa väsynyt saa levätä ja musiikki rauhoittaa kuin äidin tuutulaulu lapsen. Tässä on valtava väriskaala ja tämä musiikki kuvittaa tarinaa ilman sanojakin.
Voisin käyttää tätä myös opetuksessa, esimerkiksi mielikuvaharjoituksena mu4 kurssilla (musiikki viestii ja vaikuttaa). Opiskelijat voisivat kirjoittaa tarinan tai elokuvakohtauksen johonkin levyn biiseistä. Myöhemmin tekstin voisi taas muuntaa opiskelijoiden omaksi musiikiksi, esimerkiksi voisivat osin näytellä kirjoittamansa tarinan ja tehdä siihen äänimaiseman. Hmm, ideaa täytyy kehitellä.
Entä jos itse kirjoittaisin tarinan...siinä seikkaisilivat lohikäärme ja tiikeri! Ei, sittenkin suomalaisittain ilves! Sekin on aika mystinen eläin.

Illalla lapset maalaavat vesiväreillä keittiön pöydän äärellä ja Tinttarella 5v alkaa laulaa "Tytöllä on hyppeliheppa, hyppeliheppa, hyppeliheppa. Pojalla on... Äiti mikä heppa pojalla on?" Tiedän laulun, mutta en muista sanoja. Onneksi meillä on hyllyssä levy Vauvan vaaka, jolla laulu on, joten laitan sieltä soimaan kappaleen "Ratsastusta". Kumkvatti 2v pysähtyy ihmettelemään naksutusta, rapsutusta, hevosen kavioiden kopsetta, jonka eri soittimet rakentavat. Kerron, että tanssin usein Tinttarella sylissäni tämän levyn tahtiin, kun Tinttis oli vauva ja näytän miten pieni. Selviää, että pojalla on potkuriheppa. Lapsia naurattaa.

Nyky+musiikki = konemusiikki?

Ajoin aamulla töihin, mutta en juuri jaksanut kuunnella musiikkia. Kuuntelin lähinnä keskusteluja ja uutisia, ihmettelin varmaan monen muunkin ruuhka-ajajan tavoin Nokian myymistä Microsoftille. Olo on flunssainen, korvissa rätisee ja paukkuu.

Töissä. Viritän 30 akustista kitaraa, 2 sähkökitaraa ja yhden sähköbasson. Minulla on tänään kaksi opetusryhmää, ekakurssilaisia ja sitten tokakurssilaisilla. Ykkösillä on aihepiirinä rytmimusiikin kehityskaudet ja tänään vuorossa 1960-luku. Kuunnellaan opiskelijoiden valintoja 60-luvulta eli Bob Marleyta, James Brownia ja the Beatlesia. Yksi ryhmän jäsen on poissa. Tehtävään sisältyy tiivis historiikki henkilöstä tai bändistä, edustetusta tyylilajista ja analyysiä kuunneltavaksi valitusta biisinäytteestä.

Ihmettelen, miten vaikeaa opiskelijoille on kertoa musiikista, erottaa tyylipiirteitä ja jopa soittimia. Onko nykyään niin paljon informaatiota, että ei osata enää kuunnella, ei kuulla, ei eroteta metsää puilta eli bassolinjaa harmoniasta? Musiikkia on äärimmäisen helposti saatavilla ja on myös helppoa keskittyä siihen omaan, itselle tuttuun musiikin lajiin. Ei tarvitse haastaa itseään uusille vesille. Varsinkaan, kun vastauksia ei voi googlata netistä vaan pitää itse yhdistellä kuulemaansa siihen, mitä on lukenut. Vai onko tehtävänanto ollut epäselvä? Alan epäillä itseäni. Pohjustinko eri tavalla, kuin edellisellä kurssilla, missä opiskelijat löysivät oleelliset asiat eri tyyleistä?

Aloitetaan myös uuden biisin soittaminen, kuunnellaan Black Label Society: "In This River". Tarkoituksena on tämän biisin kautta opetella kitaratabulatuurin lukemista. Vain yksi 30:sta opiskelijasta edes tietää, mitä tabulatuuri tarkoittaa. Ja tässä biisissä on yksinkertainen, helpostilähestyttävä melodian pätkä introssa. Soveltuu tarkoitukseen. Kuuntelen, kun opiskelijat tavoittelevat kitaroillaan melodiaa, ensin kaikki omaan tahtiin. Kiertelen ympäri luokkaa ja katson, miten tehtävä edistyy. Lopulta otamme kaikki melodian yhdessä. Olen vaihtanut pariin kitaraan kielet eilen, joten ne erottuvat joukosta selvästi, kun viritys ei vielä pysy vaan taso on laskenut. Viritän siis ne kohdilleen uudestaan. Kerrataan nopeasti kitarasoinnut tähän biisiin ja otetaan sitten intromelodia ja soinnut yhdessä.

Kakkosten kanssa puretaan vähän samantyyppistä tehtävää, nyt kyseessä parityö ja tarkastelun alla säveltäjiä länsimaisen taidemusiikin ja suomalaisen kansanmusiikinkin maailmasta. Tämän päivän kohteena Toivo Kuula ja Igor Stravinsky. Musiikillisten ominaispiirteiden löytäminen kuuntelunäytteistä käy vielä vaikeammaksi, koska tämä musiikinlaji on jäänyt melko vieraaksi opiskelijoille. Kun säveltäjiä arvottiin, kävi ilmi, että joitakin nimiä ei oltu koskaan kuultukaan.

Joskus ihmettelen, miten on mahdollista, että suuri osa lukiolaisista tietää suomalaisista säveltäjistä korkeintaan Sibeliuksen ja ratkaisee yhtälön nyky+musiikki = konemusiikki.

Mutta mutta. Kiinnostus kytee, jos kytee, joskus kuitenkin hyvin syvällä pinnan alla. Itse koen tämän kiinnostuksen herättelyn ihanaksi haasteeksi. Pääsisin ehkä helpommalla, jos valitsisin viihdyttävän linjan ja keskittyisin populaarimusiikkiin, mutta kun sitten kurssipalautteessa opiskelija kertoo innostuneensa kurssin myötä dodekafonisesta musiikista, jota ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan, toinen romantiikan ajan musiikista ja kolmas tykkää Larin Paraskeen riimeistä, niin jokin on osunut, musiikillisen moninaisuuden ilosanoma on levinnyt taas hieman laajemmalle!

1. merkintä - Miksi?

Musaopen musapäiväkirja on tehtävänanto itseltäni itselleni musiikin opettajana. Harkitsen antavani opiskelijoilleni tehtäväksi kuuntelupäiväkirjan pidon, joten on ehkä hyvä opetella blogikirjoittamista itsekin. Samoin siitä on myös aikaa, kun olen viimeksi itse pukenut musiikillisia havaintojani kirjalliseen muotoon - otettakoon sekin siis harjoituksen alle!

Missään tapauksessa en lähde musiikkia arvottamaan enkä arvostelemaan! Se ei ole tämän blogin idea, vaan haastaa itseäni kokeilemaan uutta, kuvailla kuulemiani havaintoja ja pohtia sekä perustella valintojani. Ajattelin tässä kirjoittaa sekä töissä että vapaalla kuuntelemastani musiikista, siitä millä perusteella valitsen musiikkia kuunneltavaksi ja miten se vaikuttaa minuun milläkin tasolla - tunnetasolla, fyysisellä tasolla, henkisellä tasolla. Mitä tasoja vielä on?

Saatanpa joskus pohtia musiikin opetuksen ajankohtaisia ilmiöitä, kertoa musiikkikokemuksista lasten kanssa tai siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa eikä halua kuulla yhtään ääntä. Niitäkin päiviä tässä ammatissa joskus on ollut.