Liekehtivät ameebat

Koeviikko oli ja meni. Tällä kertaa kohokohdaksi muodostui iloisen työskentelyn päivä eli Biisityöpaja.

En pidä koeviikolla kokeita, en kirjallisia, enkä niitä paljon parjattuja laulukokeita tai soittokokeita.
Kuuntelukokeen eli musiikin tunnistamiskokeen pidän mu1 ja mu2  kurssille viimeisellä tunnilla ennen koeviikkoa ja koeviikon pidemmän tunnin käytän kokeen sijaan luovaan työskentelyyn eli esimerkiksi biisin rakentamiseen ryhmissä.

Biisityöpajassa opiskelijat tekevät pienryhmissä (n. 5 opiskelijaa/ryhmä) oman biisin, joka lopputunnista esitetään ja äänitetään. Aikaa tähän projektiin on 2,5 tuntia ja siinä saa useimmiten huhkia hiki hatussa.

Biisityöpajan kulku pähkinänkuoressa:

1. Teksti: Ryhmät tekevät tekstin assosiaatio-menetelmällä (kuunnellaan ei- viitteellistä musiikkia ja kuuntelun lopuksi kukin opiskelija kirjoittaa 3 adjektiivia paperilapulle, sanoja käytetään sitten tekstin materiaalina työpajassa)
2. Sointukierto: Ryhmät valitsevat sointupohjan kappaleensa A-osaan ja B-osaan sekä rakentavat siihen melodian tai rapin.
3. Rakenne ja sovitus: Ryhmät sovittavat kappaleensa soittimille, miettivät rakenteen, intron, mahdolliset soolot sekä miten biisi päättyy.
4. Harjoittelu: toistoa, toistoa ja toistoa.
5. Esitykset ja äänitys: tuotokset laitan palvelimelle, josta opiskelijat voivat ne noukkia muistoksi itselleen.

Pixabay

Tällainen työskentelytapa vaatii opiskelijalta melkoista
musiikillista keksintää ja ongelmanratkaisukykyä, sillä
suurimmalla osalla lukion mu1 kurssilaisista ei ole kovin vahvaa
musiikillista taustaa. Kurssin aikana tietysti harjoitellaan näitä
taitoja ja hankitaan työkaluja biisin tekoon.

Ilmapiirin täytyy myös olla turvallinen, että opiskelija uskaltaa pistää taitonsa peliin ja kokeilla rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja ilman virheiden tekemisen tai arvostelun pelkoa.


Jokin tässä biisin tekemisessä ryhmätyönä innostaa, sillä jopa ryhmän ameebat ovat yleensä aivan liekeissä ja moni yllättää itsensäkin. Jotkut pojat laulavat ensimmäistä kertaa vuosiin (ainakin julkisesti), ja vielä hymyillen, eikä siihen tarvita jumpsuttavaa taustanauhaa eikä pohjalle paria rentouttavaa.

Kurssipalautteessa biisityöpaja saa opiskelijoilta poikkeuksetta korkeimmat arviot. Monelle syntyy biisin teon kautta oivallus, että ei se musiikin tekeminen välttämättä mitään salatiedettä ole - kolmella soinnulla on tehty aika monta hittibiisiä. Kokonaisuuskin hahmottuu, kun kurssin aikana opiskeltua tietoa sovelletaan oikeasti käytäntöön ja yhteistyön tuloksena syntyy jotakin omaa.

Pixabay

Tunnelmia koeviikolta

Lukuvuoden 3. koeviikko alkoi muutama päivä sitten. Menneen jakson työt pistetään purkkiin ja samalla valmistellaan jo seuraavaa jaksoa. Siinä sivussa kokoustetaan, katsotaan paperihommat ajan tasalle ja palaveerataan. Ja aina muutama biisityöpaja johonkin väliin mahtuu.

Hieman haikein mielin sanoin jälleen kerran hyvästit parille superihanalle ryhmälle.
Tämä jaksosysteemi ja kurssiviidakko ei juuri tue jatkuvuutta: yhtäkään ryhmää en tapaa enää uudelleen samalla kokoonpanolla.

Onhan se tietysti joskus virkistävääkin, tämä ainainen vaihtelu, mutta musiikin oppimisen ja muusikkona kehittymisen kannalta se ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Miten jalkapallojoukkue toimisi, jos pelaajat vaihtuisivat aina 7:n viikon välein?

Photo via Pixabay

Omassa työssäni jatkuvuuden puute tarkoittaa, että aina 7:n viikon välein aloitan uudestaan tutustumisprosessin uuteen ryhmään. Tutustuminen pitää sisällään ryhmäyttämisen, jokaisen opiskelijan taitotason määrittämisen, erilaisten taiteellisten näkemysten (= voimakkaat musiikilliset mieltymykset) kartoittamisen, sopivan ohjelmiston valitsemisen juuri tälle porukalle, motivoinnin, toimivat opetusmenetelmät juuri tälle soittajalle jne.

Tutustumisvaihe kestää pari viikkoa, isojen ryhmien kanssa ehkä enemmänkin. Sitten työskennellään ja kurssi kohta päättyykin.

Toiminnallisessa aineessa, niin kuin vaikkapa musiikki, yli 30:n hengen ryhmän kanssa työskentely edellyttää motivointia, järjestelyjä ja vielä kerran motivointia ja järjestelyjä. Mutta vaikka päälläni seisoisin, en usko, että millään saisin aina kaikkea toimimaan ja kaikkia huomioitua.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että on mahdotonta tämä jatkuva vaatimus yksilöllisestä, opiskelijalähtöisestä opetuksesta, kun sen edellytetään toteutettavan isossa opetusryhmissä (30-35). Olen jo pitkään ihmetellyt tätä outoa matematiikkaa:

Jos oikeasti haluttaisiin puuttua koulun epäkohtiin (opiskelumotivaation puutteeseen, huonontuneisiin oppimistuloksiin, syrjäytymiseen, koulukiusaamiseen, vanhanaikaisiin opetusmenetelmiin jne.) pitäisi ryhmäkokoja pienentää. Niin yksinkertaista.

Silti mitään ei tapahdu. Olen suurennuslasin kanssa syynännyt koulumaailmaa koskevaa kirjoittelua, ja hämmästyttävän harvoin siellä jossakin sivulauseessa mainitaan liian suuret opetusryhmät. (Eikä mainitsija ainakaan koskaan ole se rahakirstun vartija, koska kalliiksihan sellainen järjestely kävisi!) 

Yleensä näiden ylisuurien ryhmienkin kanssa musiikin tekeminen on hauskaa ja mukavaa.  Super-hyper-ekstra-ihanuus-ryhmiä, uskomattomia persoonallisuuksia ja lahjakkaita nuoria musiikin tekijöitä tulee vielä monia vastaan ennen eläkeikää.

Rakastan työtäni ja iloitsen jokaisen opiskelijan onnistumisesta. Haluaisin kuitenkin pystyä tekemään absoluuttisen parhaani, antamaan jokaiselle opiskelijalle hänen tarvitsemansa ajan ja ohjauksen. Se ei tässä yhtälössä aina ole mahdollista.

Photo via Flickr