Kellarin musamuumio päivittyy

Olen joskus ollut kateellinen ystävälleni matematiikan opettajalle: vuodesta toiseen opetettavat asiat pysyvät kutakuinkin samoina, opetusmetodit toki kehittyvät ja muuttuvat, mutta yhtälö on yhtälö, vaikka voissa paistaisi.

Toisin on musiikin laita. Jos miettii, että opetan vuoden aikana 8 pelkästään jo mu1 kurssia ja kaikilla vedettäisiin ne samat laulut tai ylioppilasjuhlissa keväällä olisi aina samat esitykset, vuodesta toiseen, niin hohhoijaa! Äkkiä eläkkeelle ja hautapaikkaa katsastamaan. Ei nimittäin riittäisi valinnaiskursseille opiskelijoita, kun sana kiirisi, että nyt se on ihan tosissaan leipääntynyt, se kellarin musamuumio!

En ole luontaisesti mikään tekniikan ihmelapsi, sen voin avoimesti myöntää, enkä erityisesti ajan hermolla teknologian uusissa tuulissa. Jokunen aika sitten eräs Gilda (nimi muutettu) viittasi kesken tunnin innokkaana. Mahtavaa, kiinnostunut opiskelija, ajattelin. "Ootko sä ope Facebookissa?" oli kuitenkin kysymys. "Öö, mikä se on?" oli vastaukseni. Siihen Malla (nimi muutettu) Gildan vieressä totesi: "Mähän sanoin!". Ja sille sitten naureskelimme makeasti kaikki yhdessä. No, Facebookin ihmeelliseen maaimaan perehdyin sitten ensimmäisen äitiyslomani aikana.

Musiikki, musiikin tekemisen keinot ja musiikkipedagogia muuttuvat kuitenkin hillitöntä vauhtia. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että mikäli meinaan millään tavalla pysytellä kärryllä seuraavat 20 vuotta (tai eläkeikäuudistuksen jälkeen ehkä jopa 30 vuotta), on minun taisteltava luontaisia taipumuksiani vastaan ja otettava se teknologia haltuun.

Sähköinen lukio, mobiilipilotti, tablettikoulu, ilmiöpohjainen oppiminen,verkkopedagogiikka, opiskelijalähtöisyys, sosiaalisen median pedagoginen hyödyntäminen... Siinä vain muutama lukio-opetukseen turbulenssia aiheuttava tämän hetkinen suuntaus. Ensi vuonna alkaa lukion uuden opetussuunnitelman kirjoitustyö lukioissa, suunnittelutyötä on jo erillisissä lautakunnissa tehty ja villejä ideoita heitelty "kori-malleista". Sähköinen yo- kirjoitus on näillä näkymillä todellisuutta lukuvuonna 2016. Mikäs siinä, nämä nykyajan opiskelijathan ovat syntyneet kännykkä kädessä, teknologia on varmasti hallussa, eikö? Ja vaikka lukio-opetus muuten olisikin murroksessa, eihän se minua, mukavan taideaineen opettajaa, koske, eihän?

Viimeisen vuoden aikana olen kouluttautunut mm. ilmiöpohjaisen verkkopedagogiikan saralla ja nyt syksyllä olen kokeillut mobiililaitteiden hyödyntämistä (musiikin)opetuksessa. Alun odotukseni ovat olleet melko korkealla juuri mobiililaitteiden käyttämisestä musiikin opetuksessa. Miksi? Koska se on yksi keino rakentaa siltaa arkikuuntelun ja "teoriahistoriasopan" välille. Että opetus ei olisi niin kaukana arkielämästä - sehän se suurin kritiikki koulua kohtaan on viime vuosina ollut.

Pohjimmiltani olen kuitenkin edelleen käsityöläinen ja olen huomannut, että musiikissa opiskeljoita kiehtoo juuri se autenttinen, originaali soittaminen ja yhdessä tekeminen. Ehkä näiden asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa keskenään, vaan tukea toinen toistaan. Kone ei saa olla itsetarkoitus vaan keino syventää ja rikastuttaa pedagogisesti perusteltuja tehtäviä.

Mielestäni asian ilmaisee loistavasti seuraava Hesarin mielipidekirjoitus:

"Tutkimusten mukaan peruskoululaisten oppimistulokset ovat merkittävästi heikentyneet kymmenessä vuodessa. Erityisesti lukutaito on heikentynyt. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) tarjoaa ongelman ratkaisuksi tieto- ja viestintätekniikan (tvt) lisäämistä opetuksessa (HS 15.11.), ikään kuin oppilaat oppisivat jotenkin paremmin tai enemmän, jos heillä on tietokoneet. Tieto- ja viestintätekniikan pitää tulla osaksi koulujen arkea. Nuorille tulee opettaa tietoteknisten taitojen perusteet. Tietokoneet tarjoavat esimerkiksi maan hiljaisille luontevan mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Koneet eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus. Koneet ovat yksi opiskeluväline muiden joukossa. Parhaiten ne palvelevat tarkoitustaan, jos ne innostavat oppilaita tekemään enemmän koulutöitä kotona. Mitä oikeasti pitäisi tehdä oppimistulosten parantamiseksi? Nostaa vaatimustasoa. Nykyisin yläkouluissa edetään hitaimpien ehdoilla. Kuulostaa ehkä siltä, että kissa nostaa omaa häntäänsä, mutta sanon tämän silti: opettajien ammattitaitoa pitää hyödyntää vastedeskin." Jarmo Lehtinen, historian ja yhteiskuntaopin opettaja Tampere, HS Mielipide 17.11.

Kerron seuraavassa blogikirjoituksessani MOPO:sta eli ensimmäisestä toteuttamastani opetuskokeilusta mobiiliportfoliosovelluksen maailmassa.

Käsityksin

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että musiikin opetuksesta koulussa on ihmisillä monenlaisia käsityksiä. Mitä se on, mitä se ei ole ja mitä sen pitäisi olla.

Hieman vanhemman polven ihmisiltä kuulee usein traumaattisia kertomuksia siitä, miten piti laulaa yksin luokan edessä laulukokeita, toisaalta ollaan ylpeitä siitä, että muistetaan ulkoa kaikki maakuntalaulut - ja mikä ihme siinä on kun nämä nykyajan nuoret eivät enää osaa laulaa, eivätkä ainakaan niitä maakuntalauluja.

Kerran eräs klassisen koulutuksen saanut orkesterihemmo, laittoi minut aggressiiviseen sävyyn tilille siitä, miksi hänen lukioikäisen poikansa musiikin tunneilla ei lauleta neliäänisiä keskiaikaisia madrigaaleja? Todettakoon, etten ollut hänen poikansa opettaja, mutta ei meilläkään kyllä, tavallisessa lukiossa, juurikaan lauleta neliäänisiä madrigaaleja. Olenkin vähitellen oppinut uusissa sosiaalisissa tilanteissa kartoittamaan mahdolliset uhkatekijät ja mikäli aistin konfliktin tai tuntien pituisen avautumisen, saatan jättää ammattini tarkentamatta.

Nykypäivänä musiikin tunneilla tehdään omia biisejä, perehdytään musiikin osa-alueisiin tekemällä itse joko koneella tai manuaalisesti, vedetään bändiklinikkaa, tehdään monenlaisia projekteja musikaalista kulttuuritapahtumiin ja hyödynnnetään mobiililaitteita. Aivan tavallisissakin kouluissa, tavallisten tuntien puitteissa. Yhteistä aikaahan tällainen tekeminen tietenkin vaatii ja se voikin esityssesonkina olla jonkinasteinen ajankäytöllinen haaste.

Työyhteisöissäkin on usein erilaisia odotuksia ja käsityksiä. Toisaalta toivotaan vierailuihin ja koulun tilaisuuksiin jotakin nostattavaa sekä virkistävää musiikkiesityksen muodossa, mutta samaan aikaan se ei saisi viedä aikaa muulta koulutyöltä. Se on joskus melkoinen paradoksi.

Ehkä yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä, joihin olen ylipäätään musiikin tekemisestä törmännyt ja törmään edelleen, tuntuu olevan se, että 5 = 5. Että siihen 5 minuutin esitykseen menee tasan se 5 minuuttia. Esiintyjä tulee lavalle, esiintyy, pokkaa ja poistuu. Näinhän se ei ole ja jokainen musiikkiesityksessä joskus osallisena ollut sen tietää ja tunnustaa.

Ensinnäkin, ohjelmiston valinta. Esitettävän materiaalin pitäisi olla tilanteeseen sopivaa, että jos on kouluisännän 60v kahvitilaisuudesta kyse, niin ensin tehdään salapoliisityötä, että mistä musiikista tämä kouluisäntä pitää. Ettei oopperaa mennä töräyttämään, jos levyhylly pursuaa suomirockia. Ja jos on joulujuhla, niin ei nyt joka vuosi niitä samoja lauluja jaksa kuunnella. Kyselen itse mielelläni opiskelijoilta ideoita juhlaohjelmistoksi, koska se ensinnäkin motivoi ja sitouttaa opiskelijoita. Joskus heiltä myös tulee uusia, itselle entuudestaan tuntemattomia ehdotuksia. Opiskelijalähtöisyys on nykyaikainen termi tällaiselle opetusmetodille.

Toinen vaihe, harjoittaminen (esiintyjän iästä ja taitotasosta riippuen tämä vaihe vie x määrän aikaa, puhutaan tunneista kuitenkin) tapahtuu normaalisti musiikin tunneilla. Mutta ne poikkeustilanteet. Tässä vaiheessa moni kollega ymmärrettävästi närkästyy, koska aina ohjelmiston harjoittaminen pelkästään musiikin tunneilla ei syystä tai toisesta onnistu ja opiskelijalle tulee poissaoloja tärkeiltä tunneilta. Yksi syy on, että jakson aikana ei esimerkiksi ole vaikkapa valinnaista kurssia, jolla nimenomaan on aikaa valmistaa ohjelmistoa erilaisia tapahtumia varten. Sitten tilaisuuksia tuleekin yhteen jaksoon useita, on vanhempainiltaa, arvovieraita, kansainvälisiä vieraita, virallisia tilaisuuksia ja avoimia ovia... Olen huono vastaamaan "ei" tällaisiin tarjouksiin, koska opiskelijalle esiintyminen on erityisen mielekäs oppimistilanne ja aina löytyy joku soittaja/esiintyjäporukka, joka on aina aktiivinen eli musiikin opettajan kannalta luotettava: on paikalla sovittuun aikaan ja hoitaa homman tyylikkäästi. Tai sitten on kysymys suurtuotannosta, kuten musikaalista, jossa on mukana lähes 50 opiskelijaa useasta eri ryhmästä. Yhteisöllisyys ja luovat vuorovaikutustaidot ovat kuitenkin niin ikään tämän päivän kuumia termejä, tulevaisuuden lukiota kun rakennetaan, ja jokainen musiikkiprojekteissa mukana ollut tietää, miten nämä käsitteet on suorastaan rakennettu sisään musiikilliseen prosessiin.

Kolmantena, esiintymisvalmennus, ettei nyt ihan sitä nenää lavalla kaiveta ja "jos nyt et sitä pupuntappopääkallopaitaa sinne kirkkoon laittaisi". Tässä vaiheessa taustalla on vähintäänkin kymmeniä toistoja ja kappale osataan vaikka unissaankin. Silloin päästään käsiksi syvällisempään tulkintaan ja mahdollisiin eleisiin ja liikkeisiin. Jälleen, toistoa ja harjoitusta.

Roudaus, kouluissa ei juurikaan ole varaa raavaisiin roudareihin, mutta käytän sujuvasti "lapsityövoimaa" lavatekniikka- pedagogian nimissä (eli joku ryhmä musiikin tunnin päätteeksi ruokalaan kulkiessaan vievät soittimet ja vahvistimet saliin) sekä äänentoiston rakentaminen, mihin meillä vanhassa rakennuksessa menee 1-1,5 tuntia, työvoimana opettaja + 1-2 opiskelijaa.

Loppuvaiheessa, soundcheck ja kenraaliharjoitus. Kun soittimet ja lava on saatu kasattua, haluavat esiintyjät tietenkin harjoitella esityspaikassa, että kaikki varmasti toimii, että itse tuntee tilan, että pääsee fiilikseen. Hyvin harva nuori esiintyjä on niin rutinoitunut, että pystyy vain pölähtämään lavalle ja "olla läsnä". Kyllä se useimmilla vaatii virittäytymistä tilaan ja tunnelmaan.Vaikka kyse olisi 3 minuuttia kestävästä esityksestä, nämä vaiheet toistuvat samanlaisina ja miten paljon työtä se vaatii on ulkopuolisen varmasti vaikea ymmärtää. Ja mitä nuoremmista esiintyjistä on kyse, sitä enemmän työtä - lukioikäisten kanssa voi joskus jopa oikaista jonkun vaiheen.

Siihen päälle vielä "SE" eli itse esitys ja jälkipuinti. Jos esitys on ollut erityisen kuumottava, on tietysti vaikea laskeutua suoraan vaikkapa keskittymistä vaativalle matikan tunnille.Täytyy purkaa ja saada palautetta.

Ja nämä vaiheet toistuvat kutakuinkin samanlaisina ja vievät lähes yhtä paljon aikaa, oli kyseessä sitten yksi 5:n minuutin esitys tai viisi 10:n minuutin sessiota. Onnistuneen esityksen takana on aina monia työtunteja, harjoitusta ja kannustusta. Onnistumisen kokemukset heijastuvat koulun ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, luovat yhteisiä muistoja ja kokemusta yhteenkuuluvuudesta.

Eräs opiskelija kertoo viime kevään musikaaliprojektista näin (Erkki Koskimäki Senioriyhdistyksen lehdessä syksyllä 2013):

"Itse esitys on musikaalin teossa erittäin pieni osa. Esityksessä voi ainoastaan vielä kerran antaa kaikkensa ja toivoa parasta. Kaikki mikä on tehty, on tehty jo. Suuren, monia oppilaita osallistavan kurssin loppuunsaattaminen on harvinaislaatuisen opettavainen ja palkitseva asia. Tärkeä oppitunti minulle oli sen tajuaminen, että oma panos on vain pieni osa suurta kokonaisuutta, ja että pelkästään asenteet vaikuttavat valtavasti lopputulokseen. Toisiin ihmisiin ja yhteiseen päämäärään on luotettava. Se mitä syntyy, syntyy yhdessä."

Tähän on hyvä palata silloin, kun motivaatio on kateissa ja ihmettelee, miksi kasaa itselleen ylitöitä ja mahdottomalta tuntuvia aikatauluja. Näiden ihmisten ja näiden kokemusten takia.

Laulajapojan ehdotus ja muita muistoja Maaritista

Paras hetki aamussa: kupissa kahvia, edessä Hesari ja levyllä laulaa Maarit!
Lasten riita, tora ja tappelu on päättynyt halauksiin ja yhteinen rakennusprojekti, Projekti Maja, on valmis. Äiti saa rauhassa fiilistellä ja upota muistoihinsa.

Tunnelmamusan valintaa ei tarvinnut tänään kahta kertaa miettiä, sen verran vaikuttava oli eilisillan VAIN ELÄMÄÄ ja ikisuosikkini Maarit! Muisto, jos toinenkin nousi mieleni syövereistä näiden laulujen kautta.

Asuin opiskeluaikoina eli 1990-luvun alkupuolella Lapinlahdenkadulla ja lenkkeilin usein Hietaniemen hautausmaan maisemissa. Silloin mukana kulki Sonyn kannettava kasettisoitin (siis C-kasettisoitin, voehan vitalis, että siitä on aekoo!), jossa joskus oli Maaritin musaa. Erityisen vaikuttava oli Tuskan tanssi, jota valitettavasti ei eilisessä tv-ohjelmassa kuultu. Ei ollut parikymppisen musiikin opiskelijan elämä pelkkää biletystä ja duurisointua etteikö olisi kolahtanut tämä teksti:

Tanssin mä vaan,
tanssin aamuun kalpeaan,
kukkivan nummen taa,
ei tätä tuskaa vaan irti saa.

Lainaa vain lauloin kummitytön kastejuhlassa. Tai lauloin ja lauloin... Olen valitettavan hyvä herkistymään herkissä tilaisuuksissa - nykyään tajuan jo kieltäytyä esiintymispyynnöistä läheisten synttäreillä, häissä ja hautajaisissa. Joka tapauksessa, tuo kastejuhla oli monellakin tapaa merkittävä: parhaan ystävän esikoistytär ja minun ihana kummityttöni oli vihdoin siinä ja sain alkaa tutustumisen häneen. Lisäksi olin tavannut edellisenä iltana tulevan mieheni, jonka kanssa vaihdoimme kastejuhlassa muutaman mukavan tekstarin. Tuolloin en tietenkään tiennyt, että tästä miehestä tulee parin vuoden päästä lasteni isä, mutta sellainen erityinen fiilis tästä kohtaamisesta kyllä oli heti ensihetkestä. Ja tässä nyt ollaan - 7 vuotta myöhemmin, hymyjä ja halauksia, raskausarpia, riitoja ja sovitteluja, enterorokkoja ja valvottuja öitä, mutta myös rutkasti rakkautta rikkaampina! Voitte siis arvata, että Juha Tapion eilinen tulkinta laulusta ei säästänyt Nessuja!

Opevuosillani törmäsin taannoin Neitoon ja ylioppilaaseen yllättävässä tilanteessa. Laulajapoika säntäsi musaluokkaan innoissaan kera Ehdotuksen. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Laulajapoika: "Nyt ois hyvä biisi kevään lakkiaisiin!"
Musaope: " No?"
Laulajapoika: "Neito ja Ylioppilas! Tosi hieno biisi, Maaritin!"
Musaope (ei halua lannistaa heti kättelyssä): "Ööööö... Ootko miettinyt sitä tekstiä, että mistä se kertoo?"
Laulajapoika: "No ylioppilaasta."
Musaope: "Nii-iin, mutta siis, sen syvempi merkitys, kun sehän päätyy nuoren naisen itsemurhaan? Että ehkä ei ole oikein lakkiaisjuhlan tunnelmaa kohottava teksti."
Laulajapoika: "Nii, mut ei ne niitä sanoja kuuntele!"

No, tämä hieno biisi ja surullinen tarina eivät kuitenkaan lakkiaisohjelmaan päätyneet, koska Musaope epäili, että juhlayleisön tekstin ymmärtäminen saattaisi kuitenkin olla syvällisempää tasoa kuin tuon lauluun ihastuneen nuoren miehen.

Oothan kuullut neitosen
yksin pyörtyneen kirkkoon kerran
vuoksi häiden Ylioppilaan
nuoren herran?

Oothan kuullut neitosen
kosken kuohuihin juosseen kerran
vuoksi julmien valheiden
ylioppilaan, nuoren herran?

Joulu tulee, oletko valmis?

No en ole, todellakaan! Paniikki!

Joka vuosi sama juttu, herään marraskuussa huomaamaan, että joulujuhlaan ja joulukirkkoon on enää muutama vaivainen viikko eikä minulla ole hajuakaan esityksistä, esittäjistä tai sovituksista. Näen jo mielessäni kohuotsikot: "YLLÄTYSJOULU - JOULU YLLÄTTI MUSAOPEN!". Ja mitähän muita karmaisevia lööppejä aiheesta saisikaan revittyä?

Ihannetapauksessa olisin vähintäänkin omassa mielessäni tehnyt biisivalintaa ja sovitusvalmisteluja jo lokakuun puolessa välissä.

Käytännön työtä ei kuitenkaan voi aloittaa, ennen kuin lukion 3. jakso alkaa joulukuun alussa, koska kursseilla on taas ihan uusi porukka, enkä etukäteen tiedä, mitä soittimia soittavat. (Ja onhan tässä välissä vielä Itsenäisyyspäivän juhla ja syksyn lakkiaisetkin hoidettava ensin tämän nykyisen valinnaisryhmän kanssa...)

On tartuttava joululaulukirjaan ja yritettävä eläytyä joulun tunnelmaan, vaikka ollaankin keskellä sateisen ankeaa marraskuuta. Mistä löytyisi Joulun Henki? Ehkä laulusta.

Tästä kirjasta löytyy kappale, josta eräs musiikinopettaja kollega vinkkasi, En Stjärna Lyser så klar. Kappale on ennestään minulle tuntematon, mutta ensikokeilulta vaikuttaa melodiselta ja kauniilta. Sopisi joulukirkkoon, joka meillä on "Kauneimmat joululaulut" -tyylinen lämminhenkinen tilaisuus upeassa Temppeliaukion kirkossa. Opiskelijoista ja opettajista koostuva esilauluryhmä valitsee suosikkinsa kauneimmista joululauluista yhteislauluiksi. Lisäksi siellä on 2-3 musiikkiesitystä ja tämä biisi laitetaan nyt tällä päätöksellä esitysmappiin. Voisin jopa houkutella opiskelijat laulamaan toisella kotimaisella! Kuuntelen Youtubesta vielä alkuperäisversion Carola Häggvistiltä ja sen perään gospel-kuoron sovituksen.

Jatkan kirjan selailua ja lauleskelen tuttuja joululauluja. Ja nyt tullaan minun herkkään kohtaani:

Tässä jossain vaiheessa elämää olen herkistynyt muutamalle joululaululle niin, etten kerta kaikkiaan pysty niitä laulamaan kyynelittä. Yksi tällainen on Varpunen jouluaamuna, erityisesti se tekstin kohta, missä lauletaan "olen pieni veljesi, tulin taivahasta". Oma pieni veljeni (no okei, 40-kymppinen raavas mies nykyään) asuu Norjassa ja joskus välimatka tuntuu kovin pitkältä, ikävä pyrkii esiin. Toinen hanat auki vääntävä laulu on Kun maas on hanki ja sen sanat "on äiti laittanut kystä kyllä". Ne lapsuuden kodin joulut ja tunnelma, kun äiti vielä pystyi ja teki.

Tunnustan, olen armoton nostalgikko.

Joululaulukirjasta löytyy myös Kim Kuusen säveltämä ja Rajaton- yhtyeen tunnetuksi tekemä Pukki tietää. Se sopisi hyvin oppilaskunnan ei-uskonnolliseen joulujuhlaan, joka pidetään koululla. Laulan sen läpi ja mietin, että tämä voisi taittua reggaeksi. Kokeilen reggae-komppausta ja toimii. Lisäksi kehittelen ideaa pantomiimista tähän. Hmmm. Saatanpa ehdottaa opiskelijoiden  joulujuhla-toimikunnalle, taitavat tuntea jo klassikoksi muodostuneen lauseen "Minulla on visio..." Mutta yleensä kyllä lähtevät mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin.

Alustavat valinnat on siis tehty, mieli rauhoittuu ainakin hetkellisesti.
Jätän tilaa vielä opiskelijoiden ehdotuksille.

Löytyi myös joulumieltä, niin paljon muistoja ja tunnelmaa näissä lauluissa!
Mitkä laulut tai mikä musiikki tekee joulun sinulle?

Harmaan päivän harmaa laulu

Harmaa päivä ja harmaa fiilis - mikä olisi sopivan harmaa biisi tähän päivään? 

Kun ei käynnisty niin ei vaan käynnisty. Pää käy hitaalla ja korvat ovat herkillä. Kahahdukset kuulostavat tykin kuulilta, kynän rapina vesiputoukselta. Eikä ole edes krapula! Syy on luultua huomattavasti terveellisempi (ainakin niin väitetään): kävin salilla vähästä aikaa ja nyt on niska tukossa. Illalla nappasin relaksantin, mutta tänään epäkäs krampissa ja korvissa suhisee. Olo on siis samanlainen, kuin maisema ikkunasta: alaspäin valuvat puut, vettä tyrskivä taivas. Syksyn juhlat on juhlittu, paljettien väriloisto riisuttu.

Mikä tämän tunnelman lauluksi, musiikilliseksi muodoksi? Yhtään "harmaa"- nimistä kappaletta ei tule mieleen. Muita värilauluja pulpahtelee muistin syövereistä, ainakin se keväinen "Keltainen" , Coldplayltakin löytyy "Yellow", Lizz Wrightin ihana "Blue Rose", Rollareilta "Little Red Rooster", "Kellä on päällä jotain..." ja mustaanhan viitataan vaikka missä, tangoista heviin on tyyliskaala. 

Ei kun googleen selvittämään asiaa. Englanniksi tulokseksi tulee lähinnä "Fifty Shades of Grey"- puffia, mutta suomeksi löytyy heti pari vaihtoehtoa:

Ismo Alanko - Harmaa on hyvä väri

"Helsinki on harmaa, kaikki tunnustavat sen,

mutta kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden?" Tekstin pätkä jää mieleen.

Mutta muuten ei, ei ole "se oikea".

sekä Apulanta - Harmaa

Näissä on kuitenkin molemmissa ihan liikaa energiaa tähän tunnelmaan, enkä halua energisöityä, vaan muhia tässä tunteessa ja tuntea, kuinka musiikki "ymmärtää" minua. Luovun värin rajoituksesta ja etsin Nina Simonen. Black is the Colour of My True Loves Hair.

Ja tässä on se tunne, se sieluun kurkottava kaipaus!