Lenkkimusan valinta ja optimaalisen järjestyksen ylläpito on äärimmäisen haastavaa. Olen alkanut harjoittaa juoksemisen jaloa taitoa vasta näin vanhemmalla iällä noin vuosi sitten. Aluksi laitoin lenkkikengät jalkaan pelkän käytännöllisyyden vuoksi (helppo lähteä, ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan jne), mutta innostus on kasvanut sitä mukaa, kun kehitystä on tapahtunut.
Mutta tärkein ensin eli se musiikki!
Lenkkeillessä minulla on useita vaatimuksia ja rajoituksia toimivan musiikin suhteen:
1. toimintaan sopiva tempo
2. rentoutta ylläpitävä letkeys
3. muutenkin mukavan kuuloista
4. ei saa olla liikaa ajatuksia herättävää, filosofista, älyllistä tai angstista vaan
5. saisi olla hyväntuulista ja energisoivaa
6. ei saa liittyä liikaa töihin! (tämä kohta on osoittautunut varsin hankalaksi).
Tällä hetkellä minulla on Spotifyssa 3 erilaista juoksulistaa, joista yksi on noussut ylivoimaiseksi suosikiksi. Muuttelen sitä parin viikoin välein lisäilemällä uusia mahdollisesti toimivia biisejä ja vaihtelemalla biisien järjestystä niin, että homma pysyy tuoreena. Alkuun mielellään pari 1950-luvun rock´n´roll tsipaletta, esimerkiksi Chuck Berry sopii tempon puolesta hyvin. Muutenkin fiftarit sopivat hyvin juoksuun, kun ovat alun perinkin tarkoitettu tanssimiseen. Sitten naisenergiaa eli Tina Turneria, Nutbush City Limits on ihan mahtava. Harkitsen tosin sen vaihtamista listan alkuun, koska on vähän hitaampi kuin nuo Berryt. Myös Acid Queen on yksi lempparini. Sen jälkeen sekalainen kattaus Jimi Hendrixiä, Rival Sonsia, pari Aviciita ja Offspringia kunnes siirryn popimmalle puolelle, uusimpia listauksia ovat teinipopyhtye One Direction ja KT Tunstall.
Ja jos energia vain kertakaikkiaan uhkaa loppua ja askel jäykistyy, niin minun takuuvarma tsempparini on ollut jo kauan Olly Mursin "Dance with me tonight". Saatan soitattaa sitä vaikka 10 kertaa putkeen, jos haluan jatkaa lenkin loppuun ja muuten jäisin mäkeen hönkimään. Siinä on niin letkeä meno ja rentous, se auttaa saamaan yläselkään liikettä ja pitämään jäkittämisen hartoista kaukana. Ja askel saa lisää lentoa!
Tajusin tässä samalla, että suomalaista ei oikein löydy listalta. Siihen ei oikeastaan ole mitään syytä. Vuosi sitten, kun aloittelin juoksuharrastusta, kuuntelin Jukka Poikaa ihan puhki asti. Reggae oli silloin sopivan rauhallista tempoltaan, mutta ehkä se vaihe meni vähän ohi, kun vauhti kasvoi.
Olisi hauska tietää mitä musiikkia muiden juoksijoiden listoilta löytyy! Mitkä ovat parhaat vauhdittajat ja tsempparit? Voisin kokeilla omallekin listalle, joihinkin biiseihin kyllästyy aika nopeasti...
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Lohikäärme ja ilves
Aamu. Tästä tulikin sairaspäivä, on siis aikaa pläräillä Hesaria ja miettiä fiilikseen sopivaa kuunneltavaa.
Aamupuuron mausteeksi haluan jotakin maanläheistä ja letkeää. Valitsen Spotifysta Hoedownin Black&White-levyn, se on vanha suosikkini ja roots- meininki sopii rauhalliseen aamuhetkeen. Tykkään akustisista soundeista ja Ninnin viulusta. Hesarissa on sivukaupalla juttua Nokian myynnistä ja historiasta. Olo on hämmentynyt, lehdessä pohditaan asiaa monelta kannalta, oliko tämä tässä, oliko Elop Troijan hevonen, voiko Nokia vielä nousta, mitä työpaikoille käy? Pitäisikö ehkä valita synkempää musaa? Toisaalta Hoedownin tarinoista voi löytää yhtymäkohtia tähänkin hetkeen, esim. Opheliassa (orig. the Band) lauletaan:
Ophelia,
Tell me what went wrong?
ashes of laughter
The ghost is clear
Why do the best things always disappear?
Like Ophelia
Please darken my door.
Vaihtaa vaan "Ophelia"-sanan Nokiaan...
Myöhemmin selailen naamakirjan uutissyötettä ja bongaan sieltä ystäväni Evan linkin artikkeliin, joka on kirjoitettu hänen ja Tomoya Nakain duosta. (Linkki alla) Luen artikkelin ja se on todella hieno! Upeita kuvia ja biisivalintoja!
http://audiovideo.fi/julkaisu/levyarvostelu-ja-haastattelu-interview-also-english-eva-alkula-ja-tomoya-nakai
Olen kerran kuullut Evaa ja Tomoyaa livenä - kokemus oli maaginen! Alan kaivata sitä taikaa ja kaivan levyn "Sillalla" levyhyllystä. Kanteleen ja koton akustiset soundit, Evan soiton sielukkuus ja mystiikka valtaavat talon. Musiikki virtaa läpi myrskyn, heittää auringonsäteitä, ollaan vuoristossa, pedon kynnet raapivat luolan seinämiä, joku pakenee, peto ajaa tätä takaa, jääpuikot helisevät, lopussa laskeudutaan kauniiseen laaksoon, jossa väsynyt saa levätä ja musiikki rauhoittaa kuin äidin tuutulaulu lapsen. Tässä on valtava väriskaala ja tämä musiikki kuvittaa tarinaa ilman sanojakin.
Voisin käyttää tätä myös opetuksessa, esimerkiksi mielikuvaharjoituksena mu4 kurssilla (musiikki viestii ja vaikuttaa). Opiskelijat voisivat kirjoittaa tarinan tai elokuvakohtauksen johonkin levyn biiseistä. Myöhemmin tekstin voisi taas muuntaa opiskelijoiden omaksi musiikiksi, esimerkiksi voisivat osin näytellä kirjoittamansa tarinan ja tehdä siihen äänimaiseman. Hmm, ideaa täytyy kehitellä.
Entä jos itse kirjoittaisin tarinan...siinä seikkaisilivat lohikäärme ja tiikeri! Ei, sittenkin suomalaisittain ilves! Sekin on aika mystinen eläin.
Illalla lapset maalaavat vesiväreillä keittiön pöydän äärellä ja Tinttarella 5v alkaa laulaa "Tytöllä on hyppeliheppa, hyppeliheppa, hyppeliheppa. Pojalla on... Äiti mikä heppa pojalla on?" Tiedän laulun, mutta en muista sanoja. Onneksi meillä on hyllyssä levy Vauvan vaaka, jolla laulu on, joten laitan sieltä soimaan kappaleen "Ratsastusta". Kumkvatti 2v pysähtyy ihmettelemään naksutusta, rapsutusta, hevosen kavioiden kopsetta, jonka eri soittimet rakentavat. Kerron, että tanssin usein Tinttarella sylissäni tämän levyn tahtiin, kun Tinttis oli vauva ja näytän miten pieni. Selviää, että pojalla on potkuriheppa. Lapsia naurattaa.
Aamupuuron mausteeksi haluan jotakin maanläheistä ja letkeää. Valitsen Spotifysta Hoedownin Black&White-levyn, se on vanha suosikkini ja roots- meininki sopii rauhalliseen aamuhetkeen. Tykkään akustisista soundeista ja Ninnin viulusta. Hesarissa on sivukaupalla juttua Nokian myynnistä ja historiasta. Olo on hämmentynyt, lehdessä pohditaan asiaa monelta kannalta, oliko tämä tässä, oliko Elop Troijan hevonen, voiko Nokia vielä nousta, mitä työpaikoille käy? Pitäisikö ehkä valita synkempää musaa? Toisaalta Hoedownin tarinoista voi löytää yhtymäkohtia tähänkin hetkeen, esim. Opheliassa (orig. the Band) lauletaan:
Ophelia,
Tell me what went wrong?
ashes of laughter
The ghost is clear
Why do the best things always disappear?
Like Ophelia
Please darken my door.
Vaihtaa vaan "Ophelia"-sanan Nokiaan...
Myöhemmin selailen naamakirjan uutissyötettä ja bongaan sieltä ystäväni Evan linkin artikkeliin, joka on kirjoitettu hänen ja Tomoya Nakain duosta. (Linkki alla) Luen artikkelin ja se on todella hieno! Upeita kuvia ja biisivalintoja!
http://audiovideo.fi/julkaisu/levyarvostelu-ja-haastattelu-interview-also-english-eva-alkula-ja-tomoya-nakai
Olen kerran kuullut Evaa ja Tomoyaa livenä - kokemus oli maaginen! Alan kaivata sitä taikaa ja kaivan levyn "Sillalla" levyhyllystä. Kanteleen ja koton akustiset soundit, Evan soiton sielukkuus ja mystiikka valtaavat talon. Musiikki virtaa läpi myrskyn, heittää auringonsäteitä, ollaan vuoristossa, pedon kynnet raapivat luolan seinämiä, joku pakenee, peto ajaa tätä takaa, jääpuikot helisevät, lopussa laskeudutaan kauniiseen laaksoon, jossa väsynyt saa levätä ja musiikki rauhoittaa kuin äidin tuutulaulu lapsen. Tässä on valtava väriskaala ja tämä musiikki kuvittaa tarinaa ilman sanojakin.
Voisin käyttää tätä myös opetuksessa, esimerkiksi mielikuvaharjoituksena mu4 kurssilla (musiikki viestii ja vaikuttaa). Opiskelijat voisivat kirjoittaa tarinan tai elokuvakohtauksen johonkin levyn biiseistä. Myöhemmin tekstin voisi taas muuntaa opiskelijoiden omaksi musiikiksi, esimerkiksi voisivat osin näytellä kirjoittamansa tarinan ja tehdä siihen äänimaiseman. Hmm, ideaa täytyy kehitellä.
Entä jos itse kirjoittaisin tarinan...siinä seikkaisilivat lohikäärme ja tiikeri! Ei, sittenkin suomalaisittain ilves! Sekin on aika mystinen eläin.
Illalla lapset maalaavat vesiväreillä keittiön pöydän äärellä ja Tinttarella 5v alkaa laulaa "Tytöllä on hyppeliheppa, hyppeliheppa, hyppeliheppa. Pojalla on... Äiti mikä heppa pojalla on?" Tiedän laulun, mutta en muista sanoja. Onneksi meillä on hyllyssä levy Vauvan vaaka, jolla laulu on, joten laitan sieltä soimaan kappaleen "Ratsastusta". Kumkvatti 2v pysähtyy ihmettelemään naksutusta, rapsutusta, hevosen kavioiden kopsetta, jonka eri soittimet rakentavat. Kerron, että tanssin usein Tinttarella sylissäni tämän levyn tahtiin, kun Tinttis oli vauva ja näytän miten pieni. Selviää, että pojalla on potkuriheppa. Lapsia naurattaa.
tiistai 3. syyskuuta 2013
Nyky+musiikki = konemusiikki?
Ajoin aamulla töihin, mutta en juuri jaksanut kuunnella musiikkia. Kuuntelin lähinnä keskusteluja ja uutisia, ihmettelin varmaan monen muunkin ruuhka-ajajan tavoin Nokian myymistä Microsoftille. Olo on flunssainen, korvissa rätisee ja paukkuu.
Töissä. Viritän 30 akustista kitaraa, 2 sähkökitaraa ja yhden sähköbasson. Minulla on tänään kaksi opetusryhmää, ekakurssilaisia ja sitten tokakurssilaisilla. Ykkösillä on aihepiirinä rytmimusiikin kehityskaudet ja tänään vuorossa 1960-luku. Kuunnellaan opiskelijoiden valintoja 60-luvulta eli Bob Marleyta, James Brownia ja the Beatlesia. Yksi ryhmän jäsen on poissa. Tehtävään sisältyy tiivis historiikki henkilöstä tai bändistä, edustetusta tyylilajista ja analyysiä kuunneltavaksi valitusta biisinäytteestä.
Ihmettelen, miten vaikeaa opiskelijoille on kertoa musiikista, erottaa tyylipiirteitä ja jopa soittimia. Onko nykyään niin paljon informaatiota, että ei osata enää kuunnella, ei kuulla, ei eroteta metsää puilta eli bassolinjaa harmoniasta? Musiikkia on äärimmäisen helposti saatavilla ja on myös helppoa keskittyä siihen omaan, itselle tuttuun musiikin lajiin. Ei tarvitse haastaa itseään uusille vesille. Varsinkaan, kun vastauksia ei voi googlata netistä vaan pitää itse yhdistellä kuulemaansa siihen, mitä on lukenut. Vai onko tehtävänanto ollut epäselvä? Alan epäillä itseäni. Pohjustinko eri tavalla, kuin edellisellä kurssilla, missä opiskelijat löysivät oleelliset asiat eri tyyleistä?
Aloitetaan myös uuden biisin soittaminen, kuunnellaan Black Label Society: "In This River". Tarkoituksena on tämän biisin kautta opetella kitaratabulatuurin lukemista. Vain yksi 30:sta opiskelijasta edes tietää, mitä tabulatuuri tarkoittaa. Ja tässä biisissä on yksinkertainen, helpostilähestyttävä melodian pätkä introssa. Soveltuu tarkoitukseen. Kuuntelen, kun opiskelijat tavoittelevat kitaroillaan melodiaa, ensin kaikki omaan tahtiin. Kiertelen ympäri luokkaa ja katson, miten tehtävä edistyy. Lopulta otamme kaikki melodian yhdessä. Olen vaihtanut pariin kitaraan kielet eilen, joten ne erottuvat joukosta selvästi, kun viritys ei vielä pysy vaan taso on laskenut. Viritän siis ne kohdilleen uudestaan. Kerrataan nopeasti kitarasoinnut tähän biisiin ja otetaan sitten intromelodia ja soinnut yhdessä.
Kakkosten kanssa puretaan vähän samantyyppistä tehtävää, nyt kyseessä parityö ja tarkastelun alla säveltäjiä länsimaisen taidemusiikin ja suomalaisen kansanmusiikinkin maailmasta. Tämän päivän kohteena Toivo Kuula ja Igor Stravinsky. Musiikillisten ominaispiirteiden löytäminen kuuntelunäytteistä käy vielä vaikeammaksi, koska tämä musiikinlaji on jäänyt melko vieraaksi opiskelijoille. Kun säveltäjiä arvottiin, kävi ilmi, että joitakin nimiä ei oltu koskaan kuultukaan.
Joskus ihmettelen, miten on mahdollista, että suuri osa lukiolaisista tietää suomalaisista säveltäjistä korkeintaan Sibeliuksen ja ratkaisee yhtälön nyky+musiikki = konemusiikki.
Mutta mutta. Kiinnostus kytee, jos kytee, joskus kuitenkin hyvin syvällä pinnan alla. Itse koen tämän kiinnostuksen herättelyn ihanaksi haasteeksi. Pääsisin ehkä helpommalla, jos valitsisin viihdyttävän linjan ja keskittyisin populaarimusiikkiin, mutta kun sitten kurssipalautteessa opiskelija kertoo innostuneensa kurssin myötä dodekafonisesta musiikista, jota ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan, toinen romantiikan ajan musiikista ja kolmas tykkää Larin Paraskeen riimeistä, niin jokin on osunut, musiikillisen moninaisuuden ilosanoma on levinnyt taas hieman laajemmalle!
Töissä. Viritän 30 akustista kitaraa, 2 sähkökitaraa ja yhden sähköbasson. Minulla on tänään kaksi opetusryhmää, ekakurssilaisia ja sitten tokakurssilaisilla. Ykkösillä on aihepiirinä rytmimusiikin kehityskaudet ja tänään vuorossa 1960-luku. Kuunnellaan opiskelijoiden valintoja 60-luvulta eli Bob Marleyta, James Brownia ja the Beatlesia. Yksi ryhmän jäsen on poissa. Tehtävään sisältyy tiivis historiikki henkilöstä tai bändistä, edustetusta tyylilajista ja analyysiä kuunneltavaksi valitusta biisinäytteestä.
Ihmettelen, miten vaikeaa opiskelijoille on kertoa musiikista, erottaa tyylipiirteitä ja jopa soittimia. Onko nykyään niin paljon informaatiota, että ei osata enää kuunnella, ei kuulla, ei eroteta metsää puilta eli bassolinjaa harmoniasta? Musiikkia on äärimmäisen helposti saatavilla ja on myös helppoa keskittyä siihen omaan, itselle tuttuun musiikin lajiin. Ei tarvitse haastaa itseään uusille vesille. Varsinkaan, kun vastauksia ei voi googlata netistä vaan pitää itse yhdistellä kuulemaansa siihen, mitä on lukenut. Vai onko tehtävänanto ollut epäselvä? Alan epäillä itseäni. Pohjustinko eri tavalla, kuin edellisellä kurssilla, missä opiskelijat löysivät oleelliset asiat eri tyyleistä?
Aloitetaan myös uuden biisin soittaminen, kuunnellaan Black Label Society: "In This River". Tarkoituksena on tämän biisin kautta opetella kitaratabulatuurin lukemista. Vain yksi 30:sta opiskelijasta edes tietää, mitä tabulatuuri tarkoittaa. Ja tässä biisissä on yksinkertainen, helpostilähestyttävä melodian pätkä introssa. Soveltuu tarkoitukseen. Kuuntelen, kun opiskelijat tavoittelevat kitaroillaan melodiaa, ensin kaikki omaan tahtiin. Kiertelen ympäri luokkaa ja katson, miten tehtävä edistyy. Lopulta otamme kaikki melodian yhdessä. Olen vaihtanut pariin kitaraan kielet eilen, joten ne erottuvat joukosta selvästi, kun viritys ei vielä pysy vaan taso on laskenut. Viritän siis ne kohdilleen uudestaan. Kerrataan nopeasti kitarasoinnut tähän biisiin ja otetaan sitten intromelodia ja soinnut yhdessä.
Kakkosten kanssa puretaan vähän samantyyppistä tehtävää, nyt kyseessä parityö ja tarkastelun alla säveltäjiä länsimaisen taidemusiikin ja suomalaisen kansanmusiikinkin maailmasta. Tämän päivän kohteena Toivo Kuula ja Igor Stravinsky. Musiikillisten ominaispiirteiden löytäminen kuuntelunäytteistä käy vielä vaikeammaksi, koska tämä musiikinlaji on jäänyt melko vieraaksi opiskelijoille. Kun säveltäjiä arvottiin, kävi ilmi, että joitakin nimiä ei oltu koskaan kuultukaan.
Joskus ihmettelen, miten on mahdollista, että suuri osa lukiolaisista tietää suomalaisista säveltäjistä korkeintaan Sibeliuksen ja ratkaisee yhtälön nyky+musiikki = konemusiikki.
Mutta mutta. Kiinnostus kytee, jos kytee, joskus kuitenkin hyvin syvällä pinnan alla. Itse koen tämän kiinnostuksen herättelyn ihanaksi haasteeksi. Pääsisin ehkä helpommalla, jos valitsisin viihdyttävän linjan ja keskittyisin populaarimusiikkiin, mutta kun sitten kurssipalautteessa opiskelija kertoo innostuneensa kurssin myötä dodekafonisesta musiikista, jota ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan, toinen romantiikan ajan musiikista ja kolmas tykkää Larin Paraskeen riimeistä, niin jokin on osunut, musiikillisen moninaisuuden ilosanoma on levinnyt taas hieman laajemmalle!
1. merkintä - Miksi?
Musaopen musapäiväkirja on tehtävänanto itseltäni itselleni musiikin opettajana. Harkitsen antavani opiskelijoilleni tehtäväksi kuuntelupäiväkirjan pidon, joten on ehkä hyvä opetella blogikirjoittamista itsekin. Samoin siitä on myös aikaa, kun olen viimeksi itse pukenut musiikillisia havaintojani kirjalliseen muotoon - otettakoon sekin siis harjoituksen alle!
Missään tapauksessa en lähde musiikkia arvottamaan enkä arvostelemaan! Se ei ole tämän blogin idea, vaan haastaa itseäni kokeilemaan uutta, kuvailla kuulemiani havaintoja ja pohtia sekä perustella valintojani. Ajattelin tässä kirjoittaa sekä töissä että vapaalla kuuntelemastani musiikista, siitä millä perusteella valitsen musiikkia kuunneltavaksi ja miten se vaikuttaa minuun milläkin tasolla - tunnetasolla, fyysisellä tasolla, henkisellä tasolla. Mitä tasoja vielä on?
Saatanpa joskus pohtia musiikin opetuksen ajankohtaisia ilmiöitä, kertoa musiikkikokemuksista lasten kanssa tai siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa eikä halua kuulla yhtään ääntä. Niitäkin päiviä tässä ammatissa joskus on ollut.
Missään tapauksessa en lähde musiikkia arvottamaan enkä arvostelemaan! Se ei ole tämän blogin idea, vaan haastaa itseäni kokeilemaan uutta, kuvailla kuulemiani havaintoja ja pohtia sekä perustella valintojani. Ajattelin tässä kirjoittaa sekä töissä että vapaalla kuuntelemastani musiikista, siitä millä perusteella valitsen musiikkia kuunneltavaksi ja miten se vaikuttaa minuun milläkin tasolla - tunnetasolla, fyysisellä tasolla, henkisellä tasolla. Mitä tasoja vielä on?
Saatanpa joskus pohtia musiikin opetuksen ajankohtaisia ilmiöitä, kertoa musiikkikokemuksista lasten kanssa tai siitä, miltä tuntuu, kun ei jaksa eikä halua kuulla yhtään ääntä. Niitäkin päiviä tässä ammatissa joskus on ollut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)