Kantrista keski-ikään ja takaisin

Kesällä sitä hetkeksi herää ajan kulumiseen, havahtuu ympäristössä tapahtuneeseen kasvuun tai rypistymiseen. Luumupuu on vaaksan korkeampi kuin viime suvena, samoin lapset. Taas pyörät ja kesäkengät vaihtoon.

Joitakin vuosia sitten hurahdin totaalisesti kantriin ja sen eri muotoihin. Kaikki, missä soi banjo, mandoliini, banjomandoliini ja/tai viulu edellä mainittuihin yhdistettynä kolahti ja kolahti lujaa.

Bluegrass, folk ja pohjoismaiset kansanmusayhtyeet suorastaan etsivät minut käsiinsä Spotify:ssä. Aivan huikeita löytöjä ovat olleet mm. norjalainen Sigrid Moldestad tai Hekla Stålstrenga, ruotsalainen Kalabra, amerikkalaiset Larkin Poe, Amos Lee tai Della Mae. Suomalaisia suosikkejani ovat puolestaan Hoedown, Pekko Käppi, Freija, Juurakko, Frigg, Suo, Matti-Johannes Koivu... ja-ja-ja niin edelleen.

Kun tämä roots- heräämiseni paljastui jossakin sivulausessa opiskelijoilleni, siellä yksi kaveri nyökytteli tietävännäköisenä ja totesi sitten:"Se on se keski-ikä!" 

Lukiolaiset kommentoivat mahdollisia ikäasioita usein juuri musiikkimaun yhteydessä ja etenkin konserttiraporteissaan. Jos siis olemme ryhmän kanssa käyneet niin sanotun klassisen musiikin tai nykymusiikin konsertissa tai oopperassa, löytyy aika monesta konserttiraportista seuraavan suuntaisia johtopäätöksiä:

"Konsertti oli mielestäni yllättävän mukava ja sivistävä kokemus, mutta muuten se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelen, koska olen nuori. Vanhempana varmaankin alan kuunnella tällaista musiikkia."

Olen tuota kommenttia usein miettinyt. Että miten se ikä vaikuttaa musiikkimakuun vai vaikuttaako mitenkään?

Omalla kohdallani kävi nimittäin aivan päin vastoin kuin opiskelijoiden ilmaisemassa olettamuksessa - suunta on pikemminkin ollut "vakavammasta kevyempään":

Olin ehkä 5 vuotias, kun mustavalkotelkkaristamme (no joo, muistan 70-luvun) tuli Joonas Kokkosen oopera Viimeiset kiusaukset. Se oli ensimmäinen oopperaelämykseni. Muistan vieläkin siitä kohtauksen, jossa Riitta etsii miestään ja laulaa "Paavo, missä olet?" Ja Paavo vastaa matalalla äänellä :"Helvetissä." 

Kohtaus on syöpynyt mieleeni, koska kertasimme sitä Paavo- nimisen veljeni kanssa iloisesti hoilottaen vähintäänkin seuraavat 2 viikkoa. Anteeksi isä, anteeksi äiti, anteeksi säveltäjä....

Toinen oopperakokemus tapahtui Olavinlinnassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ollessani 8-vuotias. Kyseessä oli Mozartin Taikahuilu. Sen jälkeen kävin katsomassa kaikki mahdolliset oopperat, mitä paikkakunnalla kulloinkin oli tarjolla. Olin koukussa.

Levyraatiin ala-asteen 3:lla luokalla taisin viedä kuultavaksi Mozartia tai Quy Moranconia (ranskalainen urkutaiteilija), jota kuunneltiin meillä kotona mm. unimusiikkina.

Eli ei niinkään se ikä vaan ne kotoa saadut musiikilliset vaikutteet. Tässä on tietysti jälleen huomattava ajan muuttuminen. Eihän silloin minun lapsuudessani kuljettu kännykän kanssa luurit korvilla musiikkia kuunnellen. Musiikin saatavuus ja altistus eri genreille oli rajallista.

Tällä hetkellä kuvittelen, että keski-ikäistymiseni on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Ensin matkustelu ja city-elämä kanta-Helsingissä vaihtui perhe-elämään maalaismaisemissa ja nyt (satunnaisia nostalgiakohtauksia lukuunottamatta) juurtumiseni on jo siinä vaiheessa, että minulla on takapihalla pieni multapläntti, jolla kasvatan ruohosipulia, kirveliä, lehtisalaattia, mangoldia ja paria mansikantainta. Ruukussa kasvaa pinaattia, on musta- ja punaviiniherukkapensaat ja raparperipuskat sekä luumupuu.

Mutta mitä nyt tästä saavutetusta lakipisteestä eteenpäin? Alkaako paluu vaiheittain taaksepäin, taantuminen takaisin lapsuuteen?

Peruutusperspektiivistä tarkasteltuna ainakin musiikillisten tyylien kavalkadi kohdaltani näyttäytyisi jotakuinkin tällaisena: kantri, iskelmä, rock, kansanmusiikki, jazz, heavy, klassinen - ja sitten ollaankin takaisin alkupisteessä. Viimeisten kiusausten helvetissä.

Mitä? Miksi? Miten? Ja ripaus hulluutta kesäyössä - MTMT- kurssin mainingeissa

Palasin muutama päivä sitten Mitä tehdä musatunnilla?, tuttavallisemmin MTMT- kurssilta. Kurssi järjestettiin KMO ry:n (Koulujen Musiikin opettajat ry), JaSeSoi:n sekä Oriveden opiston yhteistyönä, tosin kurssipaikkana Oriveden sijaan toimi tällä kertaa Ahlman opisto Tampereella.

Kurssi oli innoittava, mutta myös vaarallinen. Nyt, pari päivää ansaitusti levättyäni, käväisi nimittäin jo mielessäni, että koska pääsee taas kurssille? Seuraavaan ohjelmaan kirjattakoon varoitus: saattaa aiheuttaa riippuvuutta. (Viimeisenä päivänä kollegan suusta kuultua: "Harmi, että nyt ei heti pääse töihin, kun nyt tietäisi, mitä ja miten tehdä!")

Lähtökohtana kurssille toimi muutama vuosi sitten Pietu Halosen luoma Facebookryhmä nimeltään Mitä tehdä musatunnilla?. Koska musiikinopettajat ovat usein koulunsa ainoita omassa aineessaan, oli tällaiselle ryhmälle ilmeinen tarve, sillä ryhmän jäsenmäärä on parissa vuodessa kohonnut yli 5000! Ryhmässä vaihdetaan pedagogiaisa vinkkejä, käydään keskustelua ajankohtaisista aiheista, jaetaan linkkejä ja joskus itse tehtyä materiaaliakin. Samoin sieltä löytyy vertaistukea joskus raskaallekin yksinpuurtamiselle tai resurssipulan näivertämälle työinnolle.

Mikä sitten teki kurssista onnistuneen? 

Kokonaisuus oli erittäin hyvin rakennettu. Kaikki aihepiirit tukivat toisiaan ja puhuivat pohjimmiltaan juuri niistä tärkeistä, facebook-keskusteluissa nousseista polttavista aiheista: mitä, miten, miksi? 

Luennot olivat mielenkiintoisia ja ajankohtaisia. Luennoitsijat Musiikkikoulu Resonaarin johtaja Markku Kaikkonen (Mitä tehdä musatunnilla - vai miten?), opetusneuvos Eija Kauppinen (Musiikin uudet opetussuunnitelmat - mikä muuttuu?), Marja-Leena Juntunen (Kehollisuus oppimisessa) olivat kaikki oman aiheensa asiantuntijoita ja työpajojen vetäjät, kaikkien gurujen musiikkiguru, ilmiömäinen Soili Perkiö (Aktiivinen musiikinkuuntelu), Taavi Lehtonen (Musiikkia hetkessä - improvisoin ja sävellän), Terhi Oksanen (iPad ja toiminnallinen musatunti) ovat kaikki kehittäneet pedagogiaansa pitkälle ja löytäneet työtavoissaan jotakin hyvin olennaista ja jakamisen arvoista.

Toimintaa ja luentoja sekä keskustelua oli sopivassa suhteessa ja koko lukujärjestykseen oli löydetty se kuuluisa yhteen nivova punainen lanka.

Aivoni askartelevat koulutuksen parissa luultavasti vielä pitkään. Mieleen jäi erityisesti Markku Kaikkosen lanseeraama musiikkipedagogin eettinen lupaus: Opetan musiikkia kaikille. Varmistan, että kaikki soittavat. 

Miten on mahdollista varmistaa, että 20 oppilasta tai lukion ryhmissä jopa yli 30 opiskelijaa soittaa? Yhtäaikaa ja yhdessä. Ja että kaikilla on omaan osaamiseensa nähden mielekästä tekemistä? 

Tätä aihetta käsiteltiin käytännön taholla eli itse tehden Taavin työpajassa, jossa improvisoitiin ja sävellettiin ryhmän kanssa. Lähdettiin perussykkeestä ja päädyttiin yhteiseen biisiin, jonka tekstinä saattoi toimia vaikkapa pullaresepti tai koulun järjestyssäännöt. Ja jokaisella oli selkeästi oma tehtävä ja oma tontti, omaa valintaa soittimien ja oman roolinsa suhteen sai tehdä.

Kasa kiehtovia soittimia, erilaisia sointivärejä

Mutta hei! Nythän on kesä, loma ja kärpäset! Miten joku jaksaa kurssilla pähkäillä työjuttuja? Ja vielä innostua niistä! Säälittävää... Näinhän sitä voisi monikin tuumia, mutta se niksi oli siinä, että kurssi oli oikeasti innostava ja hauska. Ihan siis itselle, minulle, ei vain sille ope-minälle.

Ja ne iltajamit... Ei tarvinnut kauaa odotella bändiin soittajia tai laulajia, kun soittajia löytyi laidasta laitaan, viulu- ja saksofonisoolojakin kuultiin. Miten käsittämättömän taitavaa porukkaa kouluistamme löytyy! Uskallan väittää, että monessa muussa maassa edelleen opetetaan teoriaa ja historiaa musiikistakin, eikä musiikinopettajien koulutus ole samalla tasolla kuin Suomessa.

Kaikkea työpajoissa opittua en varmastikaan toteuta suoraan omassa työssäni, mutta oli mahtavaa päästä itse tekemään, kokeilemaan ja kysymään! Liikkumaan ja liikuttumaan, sellaistakin tapahtui. 

Itselleni yksi merkittävä hetki oli Soilin tunnilla, missä ei selitelty eikä analysoitu vaan kuunneltiin, tehtiin ja koettiin musiikkia. Se oli myös tärkeä muistutus siitä, että täytyy antaa tilaa elämykselle tulla ja tapahtua. Ja miten mieletön ulottuvuus liike musiikin kuuntelussa on.

Terhin työpajassa liikuttiin, etsittiin tekemisen kautta 5 perusliikettä (motion, gesture, freeze, turn, jump) ja sen jälkeen tehtiin iPadin Novation Launchpad-sovellusta käyttäen oma biisi, johon kuvattiin ryhmissä musiikkivideo (iMovie), jossa toteutettiin oma visio/ koreografia noista 5 perusliikkeestä. Ja voi vitsit, että oli hauska tehtävä! Kesäyössä seikkaili yksi, jos toinenkin porukka juosten, hyppien ja kikattaen ympäri maita ja mantuja...

Kotiin palattuani näytin miehelleni muutaman tuotoksen ja mies totesi naureskellen: "Ihan sairasta touhua! Näkee, että hauskaa on ollut, mutta loman tarpeessa ootte kaikki!"

Juttua riittäisi vaikka kuinka ja mielessä prosessointia, heijastuksia. Oma ongelmani opetuksen sisällön suhteen ei ole todellakaan tekemisen puute, vaan sen jäsentäminen, mikä on tärkeää ja mielekästä. Miten käytän vähäisen tuntimäärän parhaiten? 

Syksyllä aion keskittyä siihen, että ei olisi koko ajan kiire, että tunneilla vallitsee tekemisen rauha ja siihen, että tekemisessä mahdollistuu elämys ja ilo. Musaopen lupaus.

Ja ne sympaattiset lehmät!

Musaopen KesäChillout

Terveiset "Mitä tehdä musatunnilla?"- kurssilta Ahlman-opiston kesäisistä maisemista!

Täällä on loman lomassa pohdittu, että mitä se musaopetus on, pähkäilty tulevan OPS:in polttavia kysymyksiä Opetusneuvos Eija Kauppisen kanssa, musiikinteknologian ja kehollistamisen yhdistämistä Terhi Oksasen johdolla, kuultu Markku Kaikkosen puhutteleva ja innostava luento, liikuttu ja liikututtu Soili Perkiön johdolla ja opeteltu uusia lähestymistapoja sävellyttämiseen Taavi Lehtosen liidaamana.

Paljon, voi paljon olisi kirjoitettavaa ja kerrottavaa täältä, mutta tässä nyt lyhyt tervehdys kesäisen, vaikkakin kuulemma davidlynchmäisen "musavideon" muodossa.

Bongaa videolta seuraavat 5 perusliikettä: freeze, gesture, motion, jump ja turn.

Musaopen KesäChillout

Tehty Novation Launchpadilla ja iMoviella kurssityönä, työskentelyaika rajallinen, mutta tehtävä antoisa ja hauska!

Lasten kanssa reissussa

"Koska ollaan perillä? Äiti, ollaanko jo perillä? Mulla on tylsää! (x1000) Äiti, toi nipisti mua! Äiti toi kiusaa! Äiti, mulla on pissahätä..."

Oletko koskaan matkustanut lasten kanssa autolla?

Kesäisin tulee sellaista tehtyä. Koska minulla työnkuvasta johtuen on lomaa hieman enemmän, kuin perheen toisella työllisellä, reissaan lasten kanssa kotimaassa suhteellisen paljon: sukuloimassa, tapaamassa toispaikkakuntalaisia kavereita ja jos jonkunlaisissa tapahtumissa.

Nukarin kylätoimikunnan Rusthollari 2015.
The Sun Collection Alkaline.

Meille ei ole toistaiseksi hankittu matkoja varten autoon erityisiä näyttö/dvd-härpäkkeitä vaan ollaan  pärjätty (välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä) lasten itse mukaan pakkaamalla viihdevarustuksella: kirjoja, piirustustarvikkeita, leikkiautoja tai arvausleikeillä jne. Viimeaikoina on äidin kännykälläkin hätätapauksessa voinut pelata, mutta se on varsin lyhytaikainen helpotus - koska aikarajoitus.

Ylivoimaisesti paras matkan jouduttaja ja tylsyyden torjuja on musiikki! Tämä on nyt havaittu moneen kertaan.

Lasten kanssa reisussa autoon lähtevät mm. Lasten ikivihreät, UMO:n & Johanna Förstin & Vesa-Matti Loirin "Ville ja Valle", Robin - tietysti... Kovassa kuuntelussa ovat myös Ipanapa- levyt 1-3. Niissä on useita eri artisteja, hauskoja sanoituksia ja tyylillistä vaihtelua: swingiä, bluesia, rockia, poppia, kantria, räppiä, heviä jne.

Rusthollari. Vanhoja menopelejä ihailemassa,
omia seikkailuja suunnittelemassa.

Viime kesänä ostin ihan huoltoasemalta "lasten ikivihreät" CD:n ja se oli välittömästi hitti! Vähintäänkin 3 kertaa piti se kuunnella heti putkeen, ja tarkasti kuunneltiinkin: keskustelua herättivät erityisesti kappaleet "Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko" ja "Minttu sekä Ville".

Ensimmäinen, Mikki Hiiri-laulu, mietitytti kovasti tuolloin 3- vuotiasta Kumkvattia. "Pistääkö se Peikko Mikki Hiiren poskeen? Miten se tapahtuu?" 

Kappaletta kuunneltiin kotonakin välillä valehtelematta 5 kertaa putkeen ja jäbäduudelis istui sohvan reunalla kuin nakotettuna korvat höröllään, niin jännittävä ja ajatuksia herättävä tuo biisi oli!

Jälkimmäinen, "Minttu sekä Ville" kääntyi Kumkvatin mielessä jännästi muotoon "Minttu se kävi" ja siitä saatiin melko pitkä matkakeskustelu aikaiseksi, kun Tinttarella (6) selitti selittämistään, ettei siinä lauleta Minttu se kävi...

Kuva by Tinttarella 

Tinttarella sen sijaan on hyvin tarkka tekstien ja musiikin sävyjen kanssa, herkkä huomaamaan erilaisia vivahteita.

"Äiti, tämä on surullinen laulu. Mutta älä laita sitä pois, minä haluan kuulla sen, kun se on kaunis." 

Joskus tekstistä täytyy keskustella kauankin, koska siinä on eskarilaisen mielestä joku pelottava asia.

Yksi tällainen kappale oli lasten kuorossa tutuksi tullut "Huopikkaat". Siis se slaavilainen ralli, jonkä kertosäe jää varmasti mieleen. Sitä ei voinut laulaa, koska toisessa säkeistössä puhutaan sydämen jäätymisestä. Ja onhan se pelottava asia, jos sydän oikeasti jäätyy, aivan kamalaa, mutta kyseessähän on kielikuva.


Vaan ei siinä auttanut selittää, että kyseessä on kielikuva, että laulussa vanhemmat eivät halua tytön ja pojan olevan ystäviä ja pelottelevat talven kylmyydellä, ettei tyttö menisi, mutta tämä on päättänyt mennä. Olisittepa nähneet sen epäluuloisen katseen, jonka osakseni sain! Kappaleen mollisävy kertoi ilmeisesti enemmän kappaleen tunnetilasta, kuin aikuisten selitykset tekstistä. Myöhemmin kuulin kuoron vetäjältä, että Tinttis oli käynyt häneltäkin kysymässä laulun sanoista.

Tämän kesän reissuja varten on hankintalistalla Emmallakin palkittu Muumiperheen lauluretki sekä ehdokkaana ollut Pellekaija Pumin: Ota Koppi!

Kun itse pienenä pirpanana reissasin isän kalastusvietin kuljettamana 70-luvulla kesälomaa viettämään pikku-Fiatin takapenkillä aina Utsjoelle saakka, ei autossa juuri soinut lastenmusiikki (ei ollut kyllä turvavöitäkään). Rikas ja monipuolinen lastenmusiikkikulttuuri oli vasta rakentumassa ja nyt eletään sen kulta-aikaa.

Ja vaikka automatkat lasten kanssa ovatkin välillä tylsiä ja selän takana vallitsee riita-tora-tappelu- meininki, niin näitä yhteisiä musiikkihetkiä ja keskusteluja odotan innolla! Ainakaan vielä tänä kesänä ei takapenkillä istu kaksi tyyppiä kummatkin omat kuulokkeet korvilla...

Juhlan jälkeen

Lakkiaiset ja viimeisen viikon tapahtumasuma takana.

Tällä kertaa lakkiaisjuhla oli osaltani sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin ensimmäisen kerran "tuplaroolissa" : musiikin ohjaajana sekä lakitettavien ryhmänohjaajan ominaisuudessa. Olihan siinä korkokengille kipottamista, kun juhlakulkueesta säntäsin soittamaan alkumarssia, välillä kävin jakamassa todistuksia ja sitten taas soitin Gaudeamusta.

Onneksi tajusin tänä vuonna järjestää ohjelman niin, että musiikkiesitykset olivat yksinlaulu- ja lauluryhmäesityksiä, näin vältyin ylimääräiseltä roudaamiselta. Meillä siis lakkiaisjuhla järjestetään muualla kuin omalla koululla ja edellisenä päivänä on ollut viimeinen musikaaliesitys koulun tiloissa, jonka jälkeen roudaamisesta sai osansa tekniikkatiimi.

Olen jo viimeiset pari viikkoa aina stressin uhatessa meditoinut itseni lomatunnelmiin, mutta nyt, kun loma todella on tässä, huomaan tuntevani outoa haikeutta. Ajatukset askartelevat vielä ihmisissä, tilanteissa, tapahtumissa, palautteissa.

Intensiivinen musikaaliperiodi on takanapäin. Kun on 7 viikkoa tavannut samoja tyyppejä myös workshop-iltapäivien aikana mitä erilaisemmissa rooleissa, käynyt keskusteluja tekstien tulkitsemisesta, koettanut kannatella itsetuntokuoppaan joutunutta, kiistellyt milloin mistäkin  oudosta (open näkökulmasta) asiasta, yrittänyt pysyä kärrillä ohjaajan tai opiskelijoiden villeissä visioissa ja vetänyt nessut esiin jo kenraaliharjoituksessa, niin on melkoisen tyhjä olo rumban pysähdyttyä kuin seinään. Melkein ikävä.

Roudausten jälkeen kaikki katosivat kuka minnekin. Jäikö prosessin yhteiseen purkuun riittävästi aikaa?

Lakkiaisissa ryhmänohjausryhmäni, 12-vuosikurssi, valmistui ylioppilaiksi. Hekin kulkevat nyt kuka mihinkin suuntaan. 

Muistan, kun tapasin heidät lukion ensimmäisenä päivänä lähes kolme vuotta sitten, silmät suurina, ihmettelemässä koulua ja toisiaan, ehkä itseäänkin.

Kerroin heille kantamastani korusta, jonka olin saanut edellisenä kesänä omalta lukioaikaiselta, nyt edesmenneeltä, ystävältäni. Korussa lukee "I am thankful your path crossed mine". 

Toivon, että näiden kuluneiden lukiovuosien saldona on näille kesään suuntaaville ja tulevaisuuteensa säntääville työn, todistusten, oppituntien, välituntien, oppimisen, valintojen, epävarmuuden, onnistumisten sekä pettymystenkin lisäksi kokemus syvästä ystävyydestä ja jakamisesta. Sellaisesta ystävyydestä, josta vuosien ja yllättävien käänteiden jälkeen, voi sanoa: Olen kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni.