Voisi helposti kuvitella, että ihminen, joka työskentelee musiikin parissa, omaisi pelkkiä positiivisia muistoja ja innostavia kokemuksia harrastuksena alkaneesta alasta. Näin asia ei välttämättä ole.
"Älä turhaan harjoittele, sun prima vista on parempi kuin harjoitellut kappaleet."
"Laita lappu kaulaan, ei tästä muuten huomaa, että olisit harjoitellut."
"Mitäs, jos et enää ensi syksynä jatkaisi näitä pianotunteja?"
Edellä mainitut kommentit ja useita samankaltaisia kuulin toistuvasti pianonsoitonopettajaltani, jonka oppilaana olin yli 10 vuoden ajan. Pianotunnit pikkupaikkakunnalla kuluivat yleensä niin, että minä kuuntelin, kun opettajani soitti harjoituskappaleita demotakseen, miten niiden tulisi oikeasti mennä.
Mitäköhän vaikkapa pikajuoksua harjoitteleva tuumaisi, jos katselisi oman harjoituksensa ajan valmentajansa treenaavan? Motivoivaa, eikö totta?
Myönnän, olin varmasti laiska oppilas. Minua kiinnosti kevyempi pianonsoitto ja vapaa säestys, mutta noihin aikoihin niissä ei saanut vielä opetusta eli itsekseni soittelin ja lauleskelin. Sen sijaan tuo klassinen pianonsoitto ei useinkaan napannut.
Miksi en sitten lopettanut pianonsoittoa? Ehkäpä koin, että vanhempani olisivat olleet pettyneitä tai ehkä uskoin, että katuisin lopettamista myöhemmin. Tai koin kohtalonuskoisesti, että "tämä nyt vain kuuluu minun elämääni" ja musiikkiin, siis hankala pianonsoitto.
Ja olihan minulla runsaasti positiivisiakin kokemuksia musiikista, tietenkin. Musiikkiluokalla sain toteuttaa itseäni, musiikkia opittiin monipuolisesti ja erilaisten projektien kautta. Luokanvalvojamme, joka oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, oli ihana persoona ja taitavana pedagogina osasi ottaa erilaiset lapset hyvin huomioon.
Musiikkilukio puolestaan oli musiikillisesti elämäni ihaninta aikaa ja sen jälkeen pääsinkin Sibelius-Akatemian MuKa:lle (Musiikkikasvatuksen osasto) opiskelemaan, yllätys yllätys, pääaineena piano. Siis se kamala, klassinen piano. Silloin kaikki muuttui: sain uuden opettajan.
Uusi opettajani, Herra K, oli sympaattinen, temperamenttinen eläkeiän kynnyksellä oleva pianisti-säveltäjä, joka näytti mielestäni Beethovenilta. Hyvin pian kävi selväksi, että näille tunneille ei mennä soittamaan prima vistaa. Oli alettava harjoitella. Eikä harjoittelu tapahtunut edes pakosta.
Mitä tapahtui? Mikä sai laiskan, epämotivoituneen oppilaan motivoitumaan ja harjoittelemaan? Oliko Herra K pelottava?
Ei. Herra K ei ollut pelottava, hän oli erinomainen pedagogi, joka tiesi, miten opettaa ja osasi konkreettisesti kertoa, miten harjoitellaan. Eikä puhettakaan, että olisin saanut istua kuuntelemassa opettajan pianonsoittoa...
Ennenkaikkea Herra K oli innostunut opettamisesta, ja sai minut tuntemaan, että nimenomaan minun opettamisestani. Ja se oli ratkaiseva tekijä: miten olisin voinut mennä tunnille harjoittelematta, kun hän oli niin innostunut juuri minun opettamisestani?
Ensimmäiseltä opettajaltani opin, että välinpitämättömyys saa aikaan välinpitämättömyyttä. Toiselta opin, miten hyvä opettaja voi muuttaa yhden ihmisen koko ajattelutavan.
Opin senkin tärkeän asian, että opettajana en ikinä saa luovuttaa yhdenkään oppilaan suhteen. Innostuminen voi tapahtua silloin, kun sitä vähiten odotan, mutta jos olen jo luovuttanut, on varmaa, että oppilaan orastava innostus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
Voi myös olla, että joku ei koskaan innostu tai motivoidu. Sekin on helpompi hyväksyä, kun on todellakin nähnyt vaivaa ja yrittänyt kaikkensa.
Näiden ajatuksien siivittämänä suunnittelen uutta alkavaa lukuvuotta ja valmistaudun uusien opiskelijoiden kohtaamiseen.
Sitä, miten pystyisin jokaiselle oppilaalle välittämään sen tunteen, että olen innostunut juuri hänestä, kiinnostunut juuri hänen kohtaamisestaan, sitä opiskelen itsekin edelleen. Ehkä eläkeikään saakka, ehkä vielä silloinkin. Kieltämättä haastavaa, kun opiskelijoita on yhden sijaan 35 ryhmässä, opiskeltavaa riittää. Ehkä joskus onnistun.
Iso kiitos, Herra K.
 |
| CC by 2.0 Flickr/ Miquel Virkkunen Carvalho |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti