Juhlan jälkeen

Lakkiaiset ja viimeisen viikon tapahtumasuma takana.

Tällä kertaa lakkiaisjuhla oli osaltani sillä tavalla poikkeuksellinen, että olin ensimmäisen kerran "tuplaroolissa" : musiikin ohjaajana sekä lakitettavien ryhmänohjaajan ominaisuudessa. Olihan siinä korkokengille kipottamista, kun juhlakulkueesta säntäsin soittamaan alkumarssia, välillä kävin jakamassa todistuksia ja sitten taas soitin Gaudeamusta.

Onneksi tajusin tänä vuonna järjestää ohjelman niin, että musiikkiesitykset olivat yksinlaulu- ja lauluryhmäesityksiä, näin vältyin ylimääräiseltä roudaamiselta. Meillä siis lakkiaisjuhla järjestetään muualla kuin omalla koululla ja edellisenä päivänä on ollut viimeinen musikaaliesitys koulun tiloissa, jonka jälkeen roudaamisesta sai osansa tekniikkatiimi.

Olen jo viimeiset pari viikkoa aina stressin uhatessa meditoinut itseni lomatunnelmiin, mutta nyt, kun loma todella on tässä, huomaan tuntevani outoa haikeutta. Ajatukset askartelevat vielä ihmisissä, tilanteissa, tapahtumissa, palautteissa.

Intensiivinen musikaaliperiodi on takanapäin. Kun on 7 viikkoa tavannut samoja tyyppejä myös workshop-iltapäivien aikana mitä erilaisemmissa rooleissa, käynyt keskusteluja tekstien tulkitsemisesta, koettanut kannatella itsetuntokuoppaan joutunutta, kiistellyt milloin mistäkin  oudosta (open näkökulmasta) asiasta, yrittänyt pysyä kärrillä ohjaajan tai opiskelijoiden villeissä visioissa ja vetänyt nessut esiin jo kenraaliharjoituksessa, niin on melkoisen tyhjä olo rumban pysähdyttyä kuin seinään. Melkein ikävä.

Roudausten jälkeen kaikki katosivat kuka minnekin. Jäikö prosessin yhteiseen purkuun riittävästi aikaa?

Lakkiaisissa ryhmänohjausryhmäni, 12-vuosikurssi, valmistui ylioppilaiksi. Hekin kulkevat nyt kuka mihinkin suuntaan. 

Muistan, kun tapasin heidät lukion ensimmäisenä päivänä lähes kolme vuotta sitten, silmät suurina, ihmettelemässä koulua ja toisiaan, ehkä itseäänkin.

Kerroin heille kantamastani korusta, jonka olin saanut edellisenä kesänä omalta lukioaikaiselta, nyt edesmenneeltä, ystävältäni. Korussa lukee "I am thankful your path crossed mine". 

Toivon, että näiden kuluneiden lukiovuosien saldona on näille kesään suuntaaville ja tulevaisuuteensa säntääville työn, todistusten, oppituntien, välituntien, oppimisen, valintojen, epävarmuuden, onnistumisten sekä pettymystenkin lisäksi kokemus syvästä ystävyydestä ja jakamisesta. Sellaisesta ystävyydestä, josta vuosien ja yllättävien käänteiden jälkeen, voi sanoa: Olen kiitollinen siitä, että olet ollut elämässäni.