Tunnelmia koeviikolta

Lukuvuoden 3. koeviikko alkoi muutama päivä sitten. Menneen jakson työt pistetään purkkiin ja samalla valmistellaan jo seuraavaa jaksoa. Siinä sivussa kokoustetaan, katsotaan paperihommat ajan tasalle ja palaveerataan. Ja aina muutama biisityöpaja johonkin väliin mahtuu.

Hieman haikein mielin sanoin jälleen kerran hyvästit parille superihanalle ryhmälle.
Tämä jaksosysteemi ja kurssiviidakko ei juuri tue jatkuvuutta: yhtäkään ryhmää en tapaa enää uudelleen samalla kokoonpanolla.

Onhan se tietysti joskus virkistävääkin, tämä ainainen vaihtelu, mutta musiikin oppimisen ja muusikkona kehittymisen kannalta se ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Miten jalkapallojoukkue toimisi, jos pelaajat vaihtuisivat aina 7:n viikon välein?

Photo via Pixabay

Omassa työssäni jatkuvuuden puute tarkoittaa, että aina 7:n viikon välein aloitan uudestaan tutustumisprosessin uuteen ryhmään. Tutustuminen pitää sisällään ryhmäyttämisen, jokaisen opiskelijan taitotason määrittämisen, erilaisten taiteellisten näkemysten (= voimakkaat musiikilliset mieltymykset) kartoittamisen, sopivan ohjelmiston valitsemisen juuri tälle porukalle, motivoinnin, toimivat opetusmenetelmät juuri tälle soittajalle jne.

Tutustumisvaihe kestää pari viikkoa, isojen ryhmien kanssa ehkä enemmänkin. Sitten työskennellään ja kurssi kohta päättyykin.

Toiminnallisessa aineessa, niin kuin vaikkapa musiikki, yli 30:n hengen ryhmän kanssa työskentely edellyttää motivointia, järjestelyjä ja vielä kerran motivointia ja järjestelyjä. Mutta vaikka päälläni seisoisin, en usko, että millään saisin aina kaikkea toimimaan ja kaikkia huomioitua.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että on mahdotonta tämä jatkuva vaatimus yksilöllisestä, opiskelijalähtöisestä opetuksesta, kun sen edellytetään toteutettavan isossa opetusryhmissä (30-35). Olen jo pitkään ihmetellyt tätä outoa matematiikkaa:

Jos oikeasti haluttaisiin puuttua koulun epäkohtiin (opiskelumotivaation puutteeseen, huonontuneisiin oppimistuloksiin, syrjäytymiseen, koulukiusaamiseen, vanhanaikaisiin opetusmenetelmiin jne.) pitäisi ryhmäkokoja pienentää. Niin yksinkertaista.

Silti mitään ei tapahdu. Olen suurennuslasin kanssa syynännyt koulumaailmaa koskevaa kirjoittelua, ja hämmästyttävän harvoin siellä jossakin sivulauseessa mainitaan liian suuret opetusryhmät. (Eikä mainitsija ainakaan koskaan ole se rahakirstun vartija, koska kalliiksihan sellainen järjestely kävisi!) 

Yleensä näiden ylisuurien ryhmienkin kanssa musiikin tekeminen on hauskaa ja mukavaa.  Super-hyper-ekstra-ihanuus-ryhmiä, uskomattomia persoonallisuuksia ja lahjakkaita nuoria musiikin tekijöitä tulee vielä monia vastaan ennen eläkeikää.

Rakastan työtäni ja iloitsen jokaisen opiskelijan onnistumisesta. Haluaisin kuitenkin pystyä tekemään absoluuttisen parhaani, antamaan jokaiselle opiskelijalle hänen tarvitsemansa ajan ja ohjauksen. Se ei tässä yhtälössä aina ole mahdollista.

Photo via Flickr